Onko kumppanisi sinulle elämän tukipilari ja peruskallio, vai oletko itsenäisempi tyyppi, jolle parisuhde on ennemminkin iloinen ja antoisa lisä elämään?

En oikein osaa sanoa. Ehkä tämä on tottumusta eniten. Olen erittäin pärjääväinen ihminen, muttei parisuhde ole silti vain iloinen lisä elämääni. Kun ei ole ollut tarvetta pohtia asiaa, ei ole ollut erouhkia tai sairauksia tai muita menettämisen pelkoja, ei asiaa oikein tiedosta, toisen tärkeyttä. Voisi olla eri ääni kellossa, jos parisuhde joutuisi vaakalaudalle syystä tai toisesta. 

On peruskallio. Ilman miestäni en varmaan pystyisi elämään.

Itse en osaa olla niin riippuvainen toisesta ihmisestä. Täydennämme kyllä mieheni kanssa toisiamme, mutta en suostuisi rakentamaan elämääni yhden ihmisen varaan, muuten elämä romahtaisi täysin vaikka toisen kuolessa. Hän ei ole elämääni mukava lisä, vaan rakkain ihminen lapsuuden perheeni ja lasteni lisäksi. 

Ehdottomasti jälkimmäinen. Tietty emotionaalinen tuki kuuluu parisuhteeseen mielestäni, mutta en suoraan sanottuna halua olla kenenkään "peruskallio". Pidän tuollaista tukahduttavana.

Kaikki kaikessa.

Naiset suhtautuvat parisuhteeseen tunnetusti pinnallisemmin. Nainen ei sitoudu mieheensä kuten miehet hölmöyksissään tekevät. Tässä kohtaa moni mies joka niin tekee tulee vedätetyksi.

Sekä että.

Olen hyvin itsenäinen, enkä varsinaisesti tarvitse miestäni mihinkään. Olen onnellinen että hän on elämässäni, ja meillä on mukavaa yhdessä, mutta mikään välttämättömyys hän ei ole.

Molempia. Mukavin mahdollinen ajanviettokaveri, jota on ja toisaalta se joka hoitaa ja auttaa tarvittaessa.

On tukipilari, muttei ihan sentään peruskallio. Ja ehdottomasti parisuhteemme on iloinen ja antoisa asia. Nuorempana meillä oli kriisejä, mm. taloushuolia ja pienet lapset, silloin olimme toisillemme tärkeä tuki. En ole kuitenkaan ikinä ajatellut, että koko elämältä putoaisi pohja enkä selviäisi ilman miestä. Mutta olisi elämä vaan kurjempaa ilman tätä ihmissuhdetta.

Mies on minulle kyllä kaikki kaikessa, tuki ja turva. Ensimmäisenä mielessä kun herään, viimeinen asia mielessä kun menen nukkumaan. Osaan kuitenkin pärjätä ja toimia ihan itsekseni, mutta tekee mieli aina raportoida miehelle varsinkin kaikki hauskat jutut mitä mieleen juolahtaa. :D Tykkään myös tehdä asioita yhdessä, kun monesti kivoissa aktiviteeteissa tulee sellainen "voi olisipa xxxx ollut mukana, hän olisi niin pitänyt tästä!" -olo.

No molempia. Ollaan itsenäisiä ja erillisiä kumpikin. Mutta ei elämässä kukaan selviä itsensä varassa kaiken aikaa. Kun on raskasta niin tiedän, että toinen on se vakaa kallio, jonka avulla taas pääsen eteenpäin. Aina välillä tulee jotain, menetyksiä, sairautta, huolia, jolloin tarvitsen apua ja tukea. Vaikka ns. arkiminäni onkin vahva ja itsenäinen.

Antoisa lisä. En sietäisi ketään ripustautujaa. Pitää olla itsenäinen ihminen, jolla on oma elämänsä.

Toivottavasti joskus molempia. Tällä hetkellä tilanne, että suhde verrattain tuore. Vasta puolitoista vuotta oltu yhdessä. Kumppani on mukava lisä elämässä ja pärjään itsekseni, mutta kuitenkin toivon, että elämän varrella tukipilaria tarvitessani hän olisi sellainen.

Mieheni on tukipilari ja peruskallio, ja parisuhde on todellakin iloinen ja antoisa. Eihän nämä nyt toisiaan sulje pois? 😅

Ollaan elämässä koettu paljon sellaista surua jota ei monen tarvitse kokea ikinä. Mieheni oli todella suuri tuki minulle ja sen ansiosta saatoin ehkä pitää mielenterveyteni. Mieheni jaksoi tukea minua oman surunsa läpi. Tuota ennen olin todella itsenäinen ja vahva, enkä ehkä edes ymmärtänyt kuinka paljon miestäni tarvitsenkaan. Olen edelleen itsenäinen ja vahva, mutta mies on elänyt kanssani sen pahimman vaiheen kun koko peruskallio on romahtanut. Jotenkin hänestä tullut kamalan suojelevainen ja pelkästään jo välillä katsookin minua tavalla joka saa minut tuntemaan itseni hauraaksi hänen seurassaan. Meillä suhde on täynnä rakkautta ja iloa. Suhteessa ei ole pienintäkään nipotusta tai epäluottamusta.

Exäni oli minulle peruskallio. Sitten tapahtui asioita jotka ajoivat meidät erilleen. Henkisen yksinjäämisen pettymys oli liian suuri, joten erohan siitä seurasi.

Nykyisessä suhteessani on kaksi itsenäistä ihmistä. Molemmat seisovat omilla jaloillaan, mutta olemme sitoutuneita toisiimme ja rakennamme yhteistä elämää.

Jälkimmäinen malli on minulle ehdottimasti parempi.

Nykyisin ei kumpaakaan, ei iloinen eikä antoisa osa elämää, eikä todellakaan sellainen perusempaattinen tyyppi, johon voisi tukeutua, kun muu elämä potkii päähän. Ainoastaan lastemme toinen vanhempi.

Olen ollut yksin 15 vuotta, joten olen itsenäinen. Haaveilen yhtä itsenäisestä miehestä, jonka kanssa olemme hyvä tiimi, mutta kummankaan elämä, jaksaminen ja onnellisuus ei ole riippuvainen toisen olemassaolosta. Antoisa lisä siis!

Olen itsenäinen tyyppi, mutta mieheni on elämäni peruskallio. Lapsi saattaisi muuttaa asiaa.

Joo siis Ikonen lisä, tottakai. En pystyis olee jos kumppanin kanssa ei ois ilosta. Mut myös vaadin tukea ja sellasta luonnetta että osaa tukea ja kannustaa (joskus en oo tarvinnu tukea, nykyään oon ja vaadin enemmän suhteelta ku ennen)