En tule toimeen tyttäreni kanssa

Oma neuvoni on että jos joku jänkäämistilanne tulee, niin siihen ei jäädä jänkäämään. Esimerkki: lapsi ei halua mennä hammaspesulle ja alkaa huutaa. Ei siinä vaiheessa tarvitse jäädä juurta jaksain selittelemään hammaspeikoista tai muuten neuvottelemaan. Lapsi kainaloon ja kylpyhuoneeseen. Viedään huomio vänkäämisestä muualle antamalla lapselle sopivia vaihtoehtoja "Haluatko tätä vai tätä hammastahnaa" ja sitten pestään ne hampaat.

Sama siivoamisen kanssa. Jos lapsi riehuu aamiaspöydässä ja kaataa maidot pöydälle niin saa itse siivota sen. Annetaan konkreettisia ohjeita. "ota tästä rätti käteen ja pyyhi maidon päältä". Pyyntöä toistetaan niin kauan kuin lapsi toteuttaa sen. Jos juoksee pakoon niin haetaan takaisin. Jos raivostuu ja alkaa karjua niin voi rauhallisesti sanoa että "juu huomaan että sua suututtaa tämä mutta sotku siivotaan nyt"

Yms. Jotkut lapset vaan on tosi itsepäisiä ja helposti suuttuvia, mutta niiden kiukuttelulle ei saa antaa periksi tai muuten kasvattaa lapsen joka ei usko ikinä yhtään mitään kun seurauksia ei ole.

Ps. Jos on itse helposti ääntään korottavaa tai kiroilevaa sorttia, on hupsua vaatia lastaan olemaan huutamatta tai kiroamatta :D

Täällä myös yksi uupunut äiti, jolla joka päivä armotonta säätöä 6v tytön kanssa. Olen onnistunut kasvattamaan kaksi poikaa ihan positiivisella ja hyvällä hengellä täysi-ikäiseksi. Hyvin mahdollista, että aika kultaa muistot, mutta en oikeasti muista tällaista jatkuvaa vääntöä isoveljien lapsuudesta.

Äitini kertoi, että minäkin olin pienenä tuollainen jäärä draama queen, joten kai tämä on jonkilainen karmajuttu :).

Kuten joku jo aikaisemmin kirjoitti, keskityn mahdollisimman paljon positiiviseen, valitsen taisteluni ja olen armollinen myös itselleni. Minulla on itselläni add, ja luulen, että tyttärelläni on adhd. Hän on hirvittävän innokas askartelija, mutta ei kyllä (ainakaan minulta) ota mitään ohjeistusta vastaan. Samoin paikat ovat kuin myrskyn jäljiltä kun oikein innostuu, mutta pidän positiivisena että touhuaa luovasti, joten annan mennä. Siivoan sitten aina välillä pahimmat. Naarmut yms pikkuruhjeet ovat olleet maailman pysäyttäviä juttuja, mutta olen mennyt niihin draamoihin mahdollisimman vähän mukaan. Totean lähinnä rauhallisesti ”kuinka ikävää ja tuollaisia sattuu kaikille, annanko pusun” ja se siitä, ei enempää huomiota. Nykyään onkin vähentynyt, vaikka kolhi itseään jatkuvasti kun kiipeilee ja riehuu.

Rangaistukset eivät juurikaan toimi, silloin lyö jarrut täysin päälle eikä mikään yhteistyö enää toimi. Saattaa esimerkiksi jäädä patsaana kököttämään paikoilleen, eikä saa tilanteesta pois kuin kantamalla (mihin ei läheskään aina ole mahdollisuus), olen kokeillut pois kävelemistä: ei hätkäytä häntä yhtään. Itsepäisyys on välillä ihan uskomatonta!

On kuitenkin ihan fiksu, joten yritän myös ottaa mahdollisimman paljon mukaan sääntöjen suunnitteluun mukaan. Hänen uskomatonta luovuuttaankin yritän hyödyntää mahdollisimman paljon. Mutta onhan tämä arki todella uuvuttavaa luovimista, eikä saisi herpaantua hetkeksikään tai vaikutuksista joutuu itse kärsimään. Itse olen vielä yh, isänsä luona onneksi joitakin viikkoja vuodessa, jolloin voin hieman latautua.

Voimia ap! Ja ehkä jotkut tutkimukset voisivat auttaa hahmottamaan miten tilannetta voisi helpottaa.

Tuli mieleen pari kirjavinkkiä. Väestöliiton sivuilla on ladattavissa kiukkukirja. On tosin suunnattu alle kouluikäisten vanhemmille. https://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/?x208942=8824455

Ja sellainen kuin Tulistuva lapsi, josta esittely tässä:

http://kiintymysvanhemmuus.fi/kirjaesittely-tulistuva-lapsi/

Lapsille huutaminen ja raivoaminen ei kannata. Siinä vaiheessa lapsi huomaa vain sen huudon eikä sitä asiaa, mitä yrität hänelle opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi aistii ettet pidä hänestä.

Minä, hankala lapsena. Ymmärsin vasta aikuisena, että äitini olisi mieluiten abortoinut minut, jos se siihen aikaan olisi ollut mahdollista. Lapsena en vielä älynnyt , että olen äitini mielestä vastenmielinen (tähän oli ehkä syynä se , että lapsia aivopestiin uskomuksella "äiti rakastaa..", "oma äiti kulta.."

Tätä juuri pelkään. En halua että lapsi pitää minun suuttumustani niin pahana että hänen olemassaolollaan ei ole merkitystä. Hänen itsetunnolleen kova pala kun äiti on aina kireä ja vihainen. Olen tietoisesti unohtanut vanhat kaunat. Olen sanonutkin hänelle että äiti ei jaksa enää riidellä, tehdään jotain muuta.

Jos joku luulee etten näytä hellyyttä, näytän kyllä. Pussaan, halaan, kutitan, sanon että rakastan. Lapsellamme on muuten paras nauru. Isä on mukana kuvioissa ja voin sanoa että ei heidänkään matkansa ole ollut ongelmaton.

Ja sitä vielä että isäni on aina ollut auktoriteetti perheessämme. Hän jyrähti aina jos en tehnyt jotain hänen mielensä mukaan. Se oli pelottavaa minulle enkä koskaan uskaltanut vastustella isää. Äiti oli taas pehmeämpi ja uhkaili muille sisaruksillemme sanovan isälle jos eivät toimineet hyvin. Minulle ei tarvinnut koskaan tehdä koska olin kiltisti.

Huomaan käyttäytyväni samalla lailla kuin isäni. Jos toinen ei tee siten miten halutaan niin hänet pitää nujertaa. En nyt kirjaimellisesti nujerra mutta sanon vastalauseen ja sekös tyttöäni ärsyttää ja sulkee korvat. Olemme vahvatahtoisia kyllä ja meillä on valtataistelut koska tytär kyseenalaistaa auktoriteettini tai hänellä on vain todella väkevä luonne.

Mieheni on aina todella rauhallinen ja ei pidä konflikteista joten hän jää vähän ikäänkuin taka-alalle vedoten siihen että rauhallisuus pelastaa tilanteen, mutta itseäni taas ihmetyttää hänen passiivius tilanteessa ja toivoisin että hän saisi enemmän alaa puuttua eikä vasta silloin kun olen täysin tukkanuottasilla tytön kanssa.

Menkää yhdessä hakemaan apua. Teidän suhteenne ei toimi. Sinä et ymmärrä lastasi ja lapsi viestii sitten takaisin siten kuin osaa. Tämän sanon vastaavan erittäin haastavan tyttären äitinä. Itse tajusin vasta lapsen tultua täysi-ikäiseksi omat virheeni, sen että vaikka yritin parhaani menin niin tunne edellä itsekin, että en osannut avata tyttäreni solmuja. Nykysiin suhteemme on parempi, haasteita on vieläkin paljon kylläkin. Myös tyttärelläni itsensä kanssa ja se on osittain minun syytäni: tiukka rajojen laitto yhdistettynä huutamiseen saa herkän lapsen siilipuolustukseen ja siihen etät hyökkäys on paras puolustuskeino. Se taas johtaa lapsella siihen, että energia menee äidin kanssa taisteluista selviytymiseen kun sen pitäisi mennä kasvamiseen, koulunkäyntii ja muuhun.

Eli toimi nyt, mieti miten saat kuvauksesta päätelle tunteella toimivan ja monissa tilanteissa hämmentyneen lapsen ymmärtämään asioita sen sijaan että puolustautuu hyökkäämällä. Sinun pitää ensin auttaa itseäsi ja sitten auttaa lasta. Tässä voi ammatiapu olla tarpeen, yhdessä ja erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Ja sitä vielä että isäni on aina ollut auktoriteetti perheessämme. Hän jyrähti aina jos en tehnyt jotain hänen mielensä mukaan. Se oli pelottavaa minulle enkä koskaan uskaltanut vastustella isää. Äiti oli taas pehmeämpi ja uhkaili muille sisaruksillemme sanovan isälle jos eivät toimineet hyvin. Minulle ei tarvinnut koskaan tehdä koska olin kiltisti.

Huomaan käyttäytyväni samalla lailla kuin isäni. Jos toinen ei tee siten miten halutaan niin hänet pitää nujertaa. En nyt kirjaimellisesti nujerra mutta sanon vastalauseen ja sekös tyttöäni ärsyttää ja sulkee korvat. Olemme vahvatahtoisia kyllä ja meillä on valtataistelut koska tytär kyseenalaistaa auktoriteettini tai hänellä on vain todella väkevä luonne.

Mieheni on aina todella rauhallinen ja ei pidä konflikteista joten hän jää vähän ikäänkuin taka-alalle vedoten siihen että rauhallisuus pelastaa tilanteen, mutta itseäni taas ihmetyttää hänen passiivius tilanteessa ja toivoisin että hän saisi enemmän alaa puuttua eikä vasta silloin kun olen täysin tukkanuottasilla tytön kanssa.

Ennen vanhaan oli usein tapana nujertaa lapset kun vielä uskottiin siihen, että lapsille täytyy pitää kuri. Nykyään onneksi ymmärretään paremmin ja tajutaan nujertamisen ja kurinpidon haittapuolet.

Olen aloittaja eikä tilanne ole yhtään parantunut. Tulee tunne että haluan eristäytyä lapsestani, silloin on rauhallista. Kun emme ole samassa tilassa ei tule pelkoa että riita alkaa. huoh... tämä on erittäin energiaa vievää ja väsyttävää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittaja eikä tilanne ole yhtään parantunut. Tulee tunne että haluan eristäytyä lapsestani, silloin on rauhallista. Kun emme ole samassa tilassa ei tule pelkoa että riita alkaa. huoh... tämä on erittäin energiaa vievää ja väsyttävää. Ap

Ikävä kuulla, että tilanne ei ole muuttunut miksikään. Ymmärrän erittäin hyvin, että olet väsynyt lapsesi käytökseen eikä se tee sinusta huonoa ihmistä. Kukaan ei jaksa määräänsä enempää. Lapsilla luonteenpiirteet ja reagointimallit ovat paljon korostuneempia ja kärjistyneempiä kuin aikuisilla ja ns. vaikean temperamentin lapsilla käytös voi juuri tämän syyn takia olla joskus niin sietämätöntä.

En tiedä, onko tämä vaihtoehto jo poissuljettu mutta tyttäresi käytöksen taustalla voi olla myös neuropsykiatrinen oireyhtymä. Nepsylapset ovat usein yhtäältä helposti jumittuvia, provosoituvia ja uhmakkaita ja toisaalta epävarmoja, arkoja ja takertuvia. Jotain apua tyttäresi varmasti kaipaa, sillä ei ole aivan normaalia, että tilanne on mennyt nyt siihen pisteeseen, että välttelet lastasi ja olette sovussa silloin, kun ette ole samassa tilassa keskenänne. Sinullekin olisi varmasti hyväksi päästä purkamaan ajatuksiasi. Perheneuvolasta voitte saada apua sekä sinun että tyttäresi yhteisiin ongelmiin mutta käy ehdottomasti juttelemassa jonkun luona myös yksin. Pääset purkamaan ja sanoittamaan ajatuksiasi auki, mikä jo yksistään voi tuoda helpotusta ja uusia näkökulmia tilanteeseesi. Olet ansainnut tukea ja apua yhtä lailla kuin tyttäresi. Et ole pelkästään hänen äitinsä vaan sinulla itselläsi on väliä.

Piti tulla sanomaan samaa että kuulostaa osittain tutulta oma tyttäreni kanssa. Me emme vain voineet olla saman katon alla ilman konflikteja kun hän kasvoi ja alkoi omaamaan kykyä vastustaa vanhempiaan. Helpotti vasta kun muutti kotoa omilleen 16 vuotiaana. Todettiin autisminkirjo eli jankkaaminen, jumittaminen, ehdottomuus etc johtuivat siitä ja purkautuivat pahiten äitiin. 

Onko tyttären isän suvussa vastaavaa häiriökäyttäytymista ja mielisairautta?