Lue keskustelun säännöt.
Mitä ihmettä elämässäni tapahtuu? Tuntuu, että kaikki on nyt minua vastaan. Mikä ihmeen vaihe tämä on?
30.05.2019 |
Onko teillä tällaisia kausia elämässä? Moni asia menee pieleen, kuulet muilta jatkuvasti kylmiä kommentteja ja tunnet olosi ahdistuneeksi ja ulkopuoliseksi.
Nämä ovat pieniä asioita, jotka alkavat kerääntyä ja tuntua jo taakalta.
Anteeksi valitus mutta pakko jonnekin kirjoittaa.
Minulla oli seesteinen ja mukava vaihe tuossa juuri, pääsin käsiksi sisäiseen pahaan olooni ja tavoitteita. Halusin pitkästä aikaa tehdä elämästäni juuri sellaista kun sen haluan olevan ja siihen oli mahdollisuus. Oli rauhaa ja hyvä olla yksin sekä toimia asioiden kanssa omien päätöksen ja arvojen mukaisesti.
Olin mukana elämässä, läsnä ja pyrkivä sekä määrätietoinen vaikkakin edelleen täysin kesken.
No päätin palata vanhaan elämääni hetkeksi, eli edelliseen työpaikkaan ja kaupunkiin.
Tämä on väliaikaista ja jatkan tämän loputtua siitä mihin jäin, eli rakentamaan oman näköistä arkea.
Asiat on kyllä jotenkin järjestynyt niin kuin ajattelin. On paljon töitä ja asunto jossa saan olla ehkä kauden loppuun.
Kuitenkin kaikki säästöt mitä ajattelin nyt kerryttää alkaa tulemaan itseäni vastaan.
Kaikki hajoaa jota tarvitsen päivittäiseen käyttööni joka saa minut ahdistumaan taloudellisen puolen kanssa.
Töitä tosiaan on paljon mutta se on hyvin epämääräistä ja huonosti organisoitu, tiedän olevani jaksamisen äärirajoilla pian ja lisäksi motivaatio on kateissa, pelkään uupuvani uudestaan ja kadottavani itseni.
Omat tavoitteet hyvinvoinnin puolesta ei ole mennyt kovin hyvin aloitettuani tämän vaiheen. Olin todella hyvässä alussa asioiden kanssa mutta nyt tuntuu, että sekin hidastuu ja joudun jatkamaan elämäni tärkeitä tavoitteita sitten kun tämä on loppunut.
Minua myös haukutaan nyt paljon. Kuittaillaan ja tunnen olevani erityisen typerä ja jollain tavoin elämän kanssa enemmän hukassa.
Esimerkiksi minua on sanottu pöljäksi, tullut arvostelevia katseita, paljon negatiivista vihiä asioitani ja tekojani kohtaan, painoani on arvosteltu aika monesta suunnasta vaikka olen sen eteen tehnyt töitä ja paljon tyyväisempi itseeni.
Siis hyvin paljon outoja kommentteja sieltä ja täältä jatkuvalla syötöllä ja olen alkanut tuntemaan itseni riittämättömäksi.
Jotenkin todella arvottomaksi ja oudoksi.
Olen täysin oman tien kulkijana tällä hetkellä ja yksinäinen muutenkin ollut melko pitkään. Haluan vain erakoitua ja lähteä kotiin jatkamaan omaa elämääni ilman pilkkaa ja riittämättömyyden tunnetta.
Oikeasti en ole edes ollut kenellekään mitenkään ilkeä tai muutenkaan mielestäni ansainnut piikittelyä. Tuntuu, että minua rangaistaan jostain.
Ehkä se sitten johtuu siitä, kun töissä on paljon epäkohtia ja siellä ihmiset haukkuvat paljon ympärillään olevia niin olen itsekin siinä negatiivisessa virrassa myöskin alkanut arvostelemaan ääneen ja tunnen siitä huonoa omatuntoa. En haluaisi tehdä sitä, se ei tunnu hyvältä. Toisaalta en tiedä pitäisikö miellyttää etten saa lisää ikäviä ja outoja katseita ja kommentteja ja tunnen enemmän oloni kurjaksi vai vain pokkana olla reagoimatta vaikka suunnilleen anellaan hyväksyntää asioita jotka ehkä itse näen arvojeni vastaisena.
Päivittäin on jotain ihmeellistä joka saa ahdistumaan. En tunne olevani nyt lainkaan oikeassa paikassa ja masentaa usein.
Pelottaa saanko mitään tavoitteita saavutettua nyt minkä takia tähän hommaan edes lähdin.
Tietysti työni hoidan hyvin ja saan siitä hyvää palautetta ainakin useimmiten mutta henkilökohtaiseen tilanteeseen ja elämääni tuntuu tulevan nyt paljon iskuja.
Vanhaan ei kannata palata.
Taas tuli huomattua. Tuntuu, että mitä enemmän elämässäni menen eteenpäin niin joudun luopumaan oikeastaan kaikesta vanhasta ja rakentamaan uutta. Koskaan palaamisesta ei ole koitunut hyvää, paitsi ehkä jotain oppia.
Kommentit (36)
Lähtökohtaisesti elämä on taistelua tavalla tai toisella. Jos joskus on seesteinen aika, siitä pitää todellakin nauttia!
Jos et pysty muuttamaan ajatustapaasi, elämäsi on yhtä märehtimistä kuolemaan saakka. Minä en halua kärsiä koko elämää, jokaisessa pilvessä on hopeareunus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähtökohtaisesti elämä on taistelua tavalla tai toisella. Jos joskus on seesteinen aika, siitä pitää todellakin nauttia!
Jos et pysty muuttamaan ajatustapaasi, elämäsi on yhtä märehtimistä kuolemaan saakka. Minä en halua kärsiä koko elämää, jokaisessa pilvessä on hopeareunus.
Taistelua se on todellakin. Tiedän sen kyllä täysin.
Mietin vain miksi nyt tuntuu hyvin moni asia potkivan usealla osa-alueella.
Tai ehkä se vain nyt korostuu syystä tai toisesta enemmän. Ehkä siksikin, että nautin niin paljon vielä hetki sitten ja olin toiveikkain mielin järjestämässä elämää parempaan kuntoon.
Taas mennään takapakkia, mitenhän tähän nyt asennoituisi.
Ainakin tiedän, että tämä on viimeinen kerta kun menen taaksepäin?
Olen yrittänyt keksiä kyllä paljon asioita miksi nauttisin nykyhetkestä ja mihin se minut vie mutta välillä se on vaikeaa. Olen yrittänyt myös olla kiitollinen. Jokin asennevamma tämä varmaan nyt on.
Ap
Paljon asiaa mutta oikeastaan tässä ei ollut juuri mitään konkreettista. Onko sulla tapahtunut viime aikoina jotakin vai mistä kaikki kumpuaa?
En osaa sanoa, mutta välillä tuntuu myös että kaikki paska vaan tapahtuu samaan aikaan samana päivänä, kaikki tavarat hajoaa tai sekoaa ja kaikilla ihmisillä sattuu olemaan joku kettuilupäivä jne. Tuolloin tuntuu että olisi vaan parasta ollut jäädä sängynpohjalle, ehkä huomenna paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paljon asiaa mutta oikeastaan tässä ei ollut juuri mitään konkreettista. Onko sulla tapahtunut viime aikoina jotakin vai mistä kaikki kumpuaa?
Hmm mitähän tarkoitat? Jotain suuria elämän muutoksia vai?
No niitä on tapahtunut paljonkin.
Pari muuttoa eri kaupunkeihin, työsuhteiden päättymistä ja raskas uupuminen. Ihmissuhteissa ollut kaikenlaista myös.
Ei ihan tässä järjestyksessä mutta joka tapauksessa lyhyen ajan sisällä.
Henkinen taivallus kohti eheytymistä ja rauhoittuminen, tuskaa ja kasvamista.
Kaikenlaista...
Traumataustasta toipuminen olisi seuraavana koitoksena ja keskittyminen eteenpäin, tavoitteisiin ja sellaiseen elämään jossa haluan itseni nähdä esimerkiksi muutaman vuoden päästä.
Pelko alkaa vaan ohjailemaan ja riittämättömyys kalvaa. Aika ihmeellinen vaihe elämässä mutta kai tälläkin kaikella joku tarkotuksena on.
Ap
Joo. Mulla toi kausi on jatkunut jo lähemmäs viiskytä vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämä on kuin painajaisunta.
Ensin kuoli tunteet kumppania kohtaan, lähdin pitkästä suhteesta. Ihan puskista tuli uusi kumppani, hyvin epävakaa. Mun isä kuoli. Äiti melkein kuoli. Isoveli muuttui täysin kusipääksi. Töissä tykitetään aina vain haastavampaa ja haastavampaa. Ystävyyssuhde katkesi. Nyt oli pakko jättää uusi kumppani kun osoittautui niin mustasukkaiseksi. Sairastuin.
Kaikki tämä vuoden sisään.
Oikeastaan ainut mikä on mennyt kaikesta huolimatta hyvin on työ, ihme sinänsä.
Muuten vain odotan koska tämä painajainen päättyy, olen ihan rikki.
Joskus kannattaa ihan vain pysähtyä hengittämään ja olla analysoimatta elämää. Se kun ei tule koskaan valmiiksi. Tunnistan tuon yliajattelun itsestänikin, mutta se ei johda mihinkään.
Olen kokenut elämässäni paljon vastoinkäymisiä, pahoja vastoinkäymisiä, sairautta, kuolemaa, oman mielen järkkymistä. En kuitenkaan ole poikkeuksellinen, ihmiselämä on haasteellista. Ja mitään takeita siitä, että lisää vastoinkäymisiä ei olisi tulossa ei ole.
Joillekin asioille voi tehdä jotakin ja niissä tilanteissa kannattaa olla rohkea. Muuten vanha kunnon 'päivä kerrallaan' - fraasi on oikein hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla alkoi tuollainen vaihe vuonna 2005. Odotan koko ajan että suunta muuttuu. Vuodet 2008-2018 ovat olleet pahimmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus menee huonommin ja joskus paremmin. Minulla jokainen nainen on saanut tämän huonon kauden alkamaan. Nyt on mennyt kymmenen vuotta hienosti, kun olen tajunnut pitää naiset poissa tililtä, kotoa, ja elämästä.
Itsellä samanlainen vaihe kestänyt pitkään. Ensiksi muut olivat nuivia minua kohtaan. Sitten sairastuin vakavaan masennukseen ja möläyttelin Facebookissa. Ihmiset asennoituivat entistä nuivemmin minua kohtaan ja kierre oli valmis. En pääse tästä irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vetovoimanlaki. Ajatelkaa hyvää, tehkää hyvää, saatte hyvää. Uskokaa itseenne ja siihen että elämä kantaa. Antakaa hyvän virrata luoksenne!
Aijaa. Minun elämän piti alkaa vuosia sitten, ihana parisuhde, töihin oli hinku, kavereita joka sormelle, koko elämä oli wawau. Alkoi minun syrjiminen, parisuhde rikkoutui, ei töitä, kaverit erkani, olin tullut ongelmakimpuksi. Nyt on seesteistä ja ihanaa kun yksinäisyys lahoittaa pään. Mutta, kyllä uskon että tää kausi kohta loppuu. Alkaa elämä! Haha.
Vierailija kirjoitti:
Joskus menee huonommin ja joskus paremmin. Minulla jokainen nainen on saanut tämän huonon kauden alkamaan. Nyt on mennyt kymmenen vuotta hienosti, kun olen tajunnut pitää naiset poissa tililtä, kotoa, ja elämästä.
Harmi kun niitä ei voi ihan jokapaikasta pitää pois, vaan töissä vähintäänkin joutuu olla sen faktan hierottavana, että tässähän näitä nyt olis mutta sähän et niitä koskaan saa, häähää!
Mulla ollut sama tämän vuoden alusta. Sitä ennen olin tehnyt elämässäni "parannusta", lopettanut alkoholin suurkulutuksen, alkanut meditoimaan ja kuntoilemaan. Olin tosi onnellinen kun (yli)paino laski, olo oli henkisesti hyrisevän hyvä (eikä epämääräisen levoton kuten ennen) ja olin tavalliseen arkeeni tyytyväinen.
No, sitten tammikuussa kaaduin liukkaalla. Selkärangastani murtui nikamahaarake sekä häntäluu. Nikamahaarake oli juuri siinä rajalla että pitäisikö leikata, mutta ei tarvinnut ja pääsin kotiin toipumaan. Seuraavana päivänä hakiessani postia laatikolta kaaduin uudestaan. Tällä kertaa murtui oikea ranne, jolla otin vastaan ettei selkä tai pää osu maahan. Ranteessa oli paha pirstalemurtuma ja se jouduttiin leikkaamaan. Sairaalasta päästyäni oli tosi vaikeaa, koska asun yksin eikä ole mitään apua, ja oikea käsi paketissa ja selkä paskana ei oikein pystynyt esim. syömään tai peseytymään. Tilasin joka päivä siis pizzaa ja söin kuin joku eläin ilman haarukkaa tai veistä, järsimällä lätyn reunasta suoraan suulla.
Loppuiko epäonni tähän? Ei... Eräänä päivänä kun nielin minulle leikkauksen jälkihoitoon määrättyä kipulääkettä, se menikin henkitorveen. Olin todella vähällä kuolla yksin kotiini tablettiin tukehtuen. Mutta kun taju oli jo ihan menossa ja korvista äänet hiljeni, tuli voimakas oksennusreflekti ja tabletti tuli ulos. Aloin pelätä lääkkeiden nielemistä mutta en kestänyt kipua ilman. Seuraavana päivänä kävi sama, mutta sain yskittyä "väärään kurkkuun" menneen tabletin ulos. Tämän jälkeen pureskelin tabletit. Tästä toivuttuani äitini soitti, ja kertoi että isäni on yliopistollisessa keskussairaalassa sydänkohtauksen saaneena. Hänelle pitäisi tehdä kiireellisesti ohitusleikkaus. En päässyt edes isää katsomaan vammojeni takia. Onneksi isä sentään selvisi. Seuraava epäonni: vanhempani olivat ottaneet koirani hoitoon kun loukkaannuin. Koiralla on kystinuria ja sen pitää ehdottomasti syödä vähäproteiinista ruokaa, mutta äitipä ei ollut uskonut ja oli syöttänyt tavallisia koiranruokia. Lopputulos: koiralle tuli munuaiskiviä ja se oli kuolla leikkaukseen jossa asia hoidettiin. Kun seuraavan kerran näin koiran, se ei ollut enää entisensä. Leikkauksen aikana oli tullut komplikaatioita ja sillä ilmeisesti oli jonkinlainen aivovaurio.
Sitten aikanaan palasin töihin. Siellä yhtäkkiä jouduin ihan muihin hommiin kuin ennen, ja tiimiin jossa minua alettiin heti syrjiä ja kiusata. Lisäksi en osaa töitä joita minun pitää tehdä. Taidan saada tähän vielä potkutkin muun paskan päälle. Ai niin, ja raha-asiat meni persiilleen, kun jouduin korvaamaan oikeuden päätöksellä myymästäni asunnosta, josta löytyi homevaurio, merkittävän summan ostajalle + oikeudenkäyntikulut. Ei ole raittius pitänyt eikä terveet elämäntavat, ei...
nro 18 lisää vielä absurdin tapauttauksen toipumisen ajalta. Minulla oli löystynyt vessan ovesta kahva. En kuitenkaan käsivammaisena saanut korjattua sitä, joten päätin vaan että enpä laita vessan ovea kiinni. Yksin kun asun niin ei hätää. No, eräänä aamuna kuitenkin vaistomaisesti vedin oven kiinni. Kahva jäi käteeni ja toiselle puolelle ovea kolisi sen puolen kahva ja kahvan sisällä oleva tappi. Kännykkä oli eteisessä, joten en pystynyt soittamaan apua. Hätäännyin ihan kamalasti ja itkin vaan siellä lattialla. Janoon en kuolisi kun hanasta tulee vettä, mutta ehkä nälkään viikkojen kuluessa? Ei äitikään alkaisi ihmettelemään viikkoihin, eikä kukaan muu, kun sairaslomallakin olin. Loppujen lopuksi illan jo pimentyessä rikoin oven paiskomalla itseäni sitä päin täysillä. Siitä selkävamma tykkäsi sen verran hyvää, että en juuri sängystä voinut useampaan päivään nousta. Mutta kyllä tuli olo että voikohan ihminen jotenkin olla kirottu tai jotain, kun ei tällainen epäonni enää ole luonnolllista.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ollut sama tämän vuoden alusta. Sitä ennen olin tehnyt elämässäni "parannusta", lopettanut alkoholin suurkulutuksen, alkanut meditoimaan ja kuntoilemaan. Olin tosi onnellinen kun (yli)paino laski, olo oli henkisesti hyrisevän hyvä (eikä epämääräisen levoton kuten ennen) ja olin tavalliseen arkeeni tyytyväinen.
No, sitten tammikuussa kaaduin liukkaalla. Selkärangastani murtui nikamahaarake sekä häntäluu. Nikamahaarake oli juuri siinä rajalla että pitäisikö leikata, mutta ei tarvinnut ja pääsin kotiin toipumaan. Seuraavana päivänä hakiessani postia laatikolta kaaduin uudestaan. Tällä kertaa murtui oikea ranne, jolla otin vastaan ettei selkä tai pää osu maahan. Ranteessa oli paha pirstalemurtuma ja se jouduttiin leikkaamaan. Sairaalasta päästyäni oli tosi vaikeaa, koska asun yksin eikä ole mitään apua, ja oikea käsi paketissa ja selkä paskana ei oikein pystynyt esim. syömään tai peseytymään. Tilasin joka päivä siis pizzaa ja söin kuin joku eläin ilman haarukkaa tai veistä, järsimällä lätyn reunasta suoraan suulla.
Loppuiko epäonni tähän? Ei... Eräänä päivänä kun nielin minulle leikkauksen jälkihoitoon määrättyä kipulääkettä, se menikin henkitorveen. Olin todella vähällä kuolla yksin kotiini tablettiin tukehtuen. Mutta kun taju oli jo ihan menossa ja korvista äänet hiljeni, tuli voimakas oksennusreflekti ja tabletti tuli ulos. Aloin pelätä lääkkeiden nielemistä mutta en kestänyt kipua ilman. Seuraavana päivänä kävi sama, mutta sain yskittyä "väärään kurkkuun" menneen tabletin ulos. Tämän jälkeen pureskelin tabletit. Tästä toivuttuani äitini soitti, ja kertoi että isäni on yliopistollisessa keskussairaalassa sydänkohtauksen saaneena. Hänelle pitäisi tehdä kiireellisesti ohitusleikkaus. En päässyt edes isää katsomaan vammojeni takia. Onneksi isä sentään selvisi. Seuraava epäonni: vanhempani olivat ottaneet koirani hoitoon kun loukkaannuin. Koiralla on kystinuria ja sen pitää ehdottomasti syödä vähäproteiinista ruokaa, mutta äitipä ei ollut uskonut ja oli syöttänyt tavallisia koiranruokia. Lopputulos: koiralle tuli munuaiskiviä ja se oli kuolla leikkaukseen jossa asia hoidettiin. Kun seuraavan kerran näin koiran, se ei ollut enää entisensä. Leikkauksen aikana oli tullut komplikaatioita ja sillä ilmeisesti oli jonkinlainen aivovaurio.
Sitten aikanaan palasin töihin. Siellä yhtäkkiä jouduin ihan muihin hommiin kuin ennen, ja tiimiin jossa minua alettiin heti syrjiä ja kiusata. Lisäksi en osaa töitä joita minun pitää tehdä. Taidan saada tähän vielä potkutkin muun paskan päälle. Ai niin, ja raha-asiat meni persiilleen, kun jouduin korvaamaan oikeuden päätöksellä myymästäni asunnosta, josta löytyi homevaurio, merkittävän summan ostajalle + oikeudenkäyntikulut. Ei ole raittius pitänyt eikä terveet elämäntavat, ei...
Olet kuitenkin vielä hengissä. Murtumat paranee aikanaan. Ehkä tämän tarinan opetus on että koskaan ei mene niin huonosti, etteikö voisi mennä vielä huonommin eli tavallaan kun harmittelee jotain asiaa, manaa lisää onnettomuutta.
Kannattaa olla kiitollinen joka päivästä mikä ei ole aivan hirveä sekä varsinkin pitää huolta itsestään. Turhat juomiset ja syömiset ei vie mitään eteenpäin.
Järjellä ajateltunahan vian täytyy olla itsessäni. Niin paljon nyt tulee epämääräistä negatiivista elämääni.
En vain saa kiinni mistä on kyse..
Pelottaakin onko tästä elämästä edes mihinkään, jos toiset ovatkin oikeassa.
Tai jos peilaan itsestäni muille jotain negatiivista ja siksi näen sen nyt niin selvästi.
En kuitenkaan ole oikeassa paikassa, sen tiedostan.
Ap