Onko masennus sittenkään sairaus?

Ei tuo väärässä ole. Hyvin monet lääkkeet ovat tutkitusti vain hieman plaseboa tehokkaampia, koska plasebovaikutus on yllättävän tehokas. Toisekseen,käsitys siitä että keskustelu, terapia ja itsensä kehittäminen ovat jos ei parhaita niin ainakin erittäin tärkeitä masennuksen hoidossa ei ole mitään uutta. Vaan lääkehoito on lopulta halvempaa tai helpompaa, koska lääkäreiden määrä on rajallinen, joten hyvin harva pääsee muuhun kuin lääkehoitoon.

Plasebovaikutuksesta: jos masennuslääke on plaseboa, niin mihin perustuu se, että vasta toinen tai kolmas lääke tehoaa? Miksi ne ensimmäiset eivät tuottaneet plasebovaikutusta?

Varsinkin, kun sitä kolmatta lääkettä vaihdettaessa masentunut on jo niin luovuttanut, ettei usko minkään lääkkeen tehoavan, koska edellisetkään eivät tehonneet. Omaa uskoa ei siinä vaiheessa enää ole.

Olen kroonisesti masentunut ja varmasti terapian tarpeessa, mutta voimavarat eivät ole toistaiseksi siihen riittäneet. Pelkkä ajatuskin sitovasta terapiasta saa hien kohoamaan otsalle. En jaksa.

Olen periaatteessa elämään positiivisesti suhtautuva, vaikka pahoja vastoinkäymisiä on ollut, mm. Vaikea lapsuus, lapsen erityisyys, puolison vakava sairauskohtaus, äidin sairastuminen ja kuolema, toisen lapsen oirehdinta em. tapahtumiin, oman mielen järkkyminen. Olen jo vuosia ollut survival modessa, eikä loppua näy. Sairaalassa olen ollut kaksi kertaa, toisella kertaa psykoosissa, toisella kertaa lähinnä huilaamassa.

Pystyn olemaan aivan superpositiivinen ja paahtamaan eteenpäin sivuuttaen kaikki negatiiviset tosiasiat. Niinpä olen niiden tosiasioiden edessä sitten sairaalassa kuuppa sekaisin. Silloin tuntuu, että olen sairas. Masennus tulee ja menee ihan mun tahdostani välittämättä, en voi siihen vaikuttaa. Se on myös tuhonnut ihmissuhteita, koska en pysty antamaan tarpeeksi. Kyllä masennus on mielestäni sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vaikea masennus ja ahdistushäiriö sekä traumaperäinen stressireaktio. Viimeisen viiden vuoden aikana kaikki läheiseni ovat joutuneet vakavan sairauden tai onnettomuuden uhreiksi ja suurin osa kuollut. Itse olen käynyt myös vakavia ja kivuliaita sairauksia läpi kuten syöpä.

Masennuspotilas olen mutta kyllä monesti mietin että olenko oikeasti sairas vai onko suru, pelko ja ahdistus kuitenkin ihan normaaleja reaktioita menetyksiin ja uhkiin.

Masennuslääkkeet eivät ole auttaneet, paitsi illalla otan rauhoittavan niin saan nukuttua edes.

Jäi kiinnostamaan että mikä olisi se ajattelutavan muutos joka auttaisi silloin kun esimerkiksi seuraa kun läheinen sairastuu ja joutuu kuolemanvaaraan. Miten voisin silloin vaikuttaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini positiivisesti. Tuntuu mahdottomalle sillä silloin olen vain täydessä shokkitilassa.

Minä olen onnistunut kääntämään ajatteluni, vuosia siihen meni, eikä se nyt suurinta tunnemyrskyä estä jos sairastuu vakavasti tms, mutta elämää se helpottaa.

Olen oppinut ajattelemaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Kun koin traumaattisen hylkäämisen ja avioeron, niin vakuutin itselleni, että vuoden päästä tilanne on jo toinen. Lopulta lopputulos on hyvä. Isäni kuoli taannoin, ja ajattelen, että nyt isällä on hyvä olla. Kaikki on ok.

Ajatus voi olla toinenkin, mutta sen pitää olla sellainen, että siihen voi uskoa. Minulla toimii tämä. Minulle kun kuolema ei ole traagista, vaan vapautus.

Jos tuohon ei voi uskoa, niin kannattaa puhua monta kertaa päivässä itselleen ”olisipa ihanaa, jos kaikki lopulta päättyisi hyvin”. Kun huomaa tämän toimivan, niin sitten vaihtaa se ”kaikki päättyy kuitenkin hyvin”.

Et ole ollut oikeasti masentunut ja ole onnellinen siitä. Masentunut ei kykene mihinkään positiiviseen ajatteluun, eikä yleensä pysty hakemaan itse apua. Tästä tuleekin se käsitys että hän on itsekäs k-pää. Tarvitaan joku läheisen tai työnantajan väliintulo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vaikea masennus ja ahdistushäiriö sekä traumaperäinen stressireaktio. Viimeisen viiden vuoden aikana kaikki läheiseni ovat joutuneet vakavan sairauden tai onnettomuuden uhreiksi ja suurin osa kuollut. Itse olen käynyt myös vakavia ja kivuliaita sairauksia läpi kuten syöpä.

Masennuspotilas olen mutta kyllä monesti mietin että olenko oikeasti sairas vai onko suru, pelko ja ahdistus kuitenkin ihan normaaleja reaktioita menetyksiin ja uhkiin.

Masennuslääkkeet eivät ole auttaneet, paitsi illalla otan rauhoittavan niin saan nukuttua edes.

Jäi kiinnostamaan että mikä olisi se ajattelutavan muutos joka auttaisi silloin kun esimerkiksi seuraa kun läheinen sairastuu ja joutuu kuolemanvaaraan. Miten voisin silloin vaikuttaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini positiivisesti. Tuntuu mahdottomalle sillä silloin olen vain täydessä shokkitilassa.

Minä olen onnistunut kääntämään ajatteluni, vuosia siihen meni, eikä se nyt suurinta tunnemyrskyä estä jos sairastuu vakavasti tms, mutta elämää se helpottaa.

Olen oppinut ajattelemaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Kun koin traumaattisen hylkäämisen ja avioeron, niin vakuutin itselleni, että vuoden päästä tilanne on jo toinen. Lopulta lopputulos on hyvä. Isäni kuoli taannoin, ja ajattelen, että nyt isällä on hyvä olla. Kaikki on ok.

Ajatus voi olla toinenkin, mutta sen pitää olla sellainen, että siihen voi uskoa. Minulla toimii tämä. Minulle kun kuolema ei ole traagista, vaan vapautus.

Jos tuohon ei voi uskoa, niin kannattaa puhua monta kertaa päivässä itselleen ”olisipa ihanaa, jos kaikki lopulta päättyisi hyvin”. Kun huomaa tämän toimivan, niin sitten vaihtaa se ”kaikki päättyy kuitenkin hyvin”.

Et ole ollut oikeasti masentunut ja ole onnellinen siitä. Masentunut ei kykene mihinkään positiiviseen ajatteluun, eikä yleensä pysty hakemaan itse apua. Tästä tuleekin se käsitys että hän on itsekäs k-pää. Tarvitaan joku läheisen tai työnantajan väliintulo.

Tiedän kyllä, että en ole ollut vakavasti masentunut ja tiedän, että syvässä masennuksessa ei voi ajatuksiaan muuttaa.

Edellinen kysyjä kysyi, miten ajatuksia muutetaan, ja minä vastasin siihen. En siihen, kuka pystyy sen tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden miehen joka menetti opiskelu- ja työkykynsä masennuksen takia. Sanoi että sai kuulla tuota asenteenmuutos- ja mene lenkille -mantraa jopa lääkäreiltä ja terapeuteilta. Mutta kun ne jalat eivät vaan liiku, sängystä ei meinaa päästä ylös, ei jaksa käydä suihkussa, ruuatkin pitää tilata Alepasta kotiovelle... Hänellä taustallaan koulukiusaamista. Uskon että jos asiallista apua: terapiaa + mahdollisesti lääkkeitä saa ajoissa, näin ei kävisi. Hän ei oikeaa apua saanut koskaan muuta kuin siinä vaiheessa, kun yritti itsaria. Sen jälkeen pääsi osastohoitoon ja yritti palata kouluun mutta ei siitä mitään tullut, eläkkeelle joutui.

Ihmisillä on kummallisia päättelyvirheitä ajattelussaan. Se että jokin asia, kuten vastoinkäymisen aiheuttama lamaannus, vie toimintakyvyn, ei suoraan tee siitä lääketieteellistä sairautta. Toinen päättelyvirhe liittyy käytöksen poikkeavuuteen. Se että jokin käytös on voimakkaan epätavanomaista ja häiritsevää, ei tee käytöksestä yhtään sen biologisempaa kuin normien mukainen käytös. Nämä kaksi päättelyvirhettä ovat psykiatrisen diagnostiikan, tutkimuksen ja hoidon kulmakiviä, joten ei ihme että tavalliset ihmiset myös sortuvat siihen. Se että psykososiaalisia ongelmia hoidetaan stigmatisoivilla diagnooseilla ja aivojen toimintaa häiritsevillä psykoaktiivisilla aineilla, ei varmasti edistä hoitoon hakeutumista eikä toipumista.

Jestas mitä kiusattujen ym. lyötyjen halveerausta. 

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/b9680f73-f1d6-43fd-9e8f-b97999c366e2

Nii-i! Miksei tämä tyttö saanut käännettyä asennettaan positiiviseksi? 

Tuo ihmetyttää että miksei hänelle järjestetty lääkityksen kontrollikäyntejä. Minua seurattiin alussa todella tiheään:  eka kontrolli oli 2 viikon päästä lääkkeiden aloituksesta, seuraava tuosta 1 kk päähän, 3 kk, puoli vuotta... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden miehen joka menetti opiskelu- ja työkykynsä masennuksen takia. Sanoi että sai kuulla tuota asenteenmuutos- ja mene lenkille -mantraa jopa lääkäreiltä ja terapeuteilta. Mutta kun ne jalat eivät vaan liiku, sängystä ei meinaa päästä ylös, ei jaksa käydä suihkussa, ruuatkin pitää tilata Alepasta kotiovelle... Hänellä taustallaan koulukiusaamista. Uskon että jos asiallista apua: terapiaa + mahdollisesti lääkkeitä saa ajoissa, näin ei kävisi. Hän ei oikeaa apua saanut koskaan muuta kuin siinä vaiheessa, kun yritti itsaria. Sen jälkeen pääsi osastohoitoon ja yritti palata kouluun mutta ei siitä mitään tullut, eläkkeelle joutui.

Ihmisillä on kummallisia päättelyvirheitä ajattelussaan. Se että jokin asia, kuten vastoinkäymisen aiheuttama lamaannus, vie toimintakyvyn, ei suoraan tee siitä lääketieteellistä sairautta. Toinen päättelyvirhe liittyy käytöksen poikkeavuuteen. Se että jokin käytös on voimakkaan epätavanomaista ja häiritsevää, ei tee käytöksestä yhtään sen biologisempaa kuin normien mukainen käytös. Nämä kaksi päättelyvirhettä ovat psykiatrisen diagnostiikan, tutkimuksen ja hoidon kulmakiviä, joten ei ihme että tavalliset ihmiset myös sortuvat siihen. Se että psykososiaalisia ongelmia hoidetaan stigmatisoivilla diagnooseilla ja aivojen toimintaa häiritsevillä psykoaktiivisilla aineilla, ei varmasti edistä hoitoon hakeutumista eikä toipumista.

Jestas mitä kiusattujen ym. lyötyjen halveerausta. 

Minusta se oli yksinkertaisten hölmöjen halveerausta. Sellaisten, joilta puuttuu loogisen päättelykyvyn ohella luetun ymmärtämisen kyky. Kun nämä kaksi taitoa uupuu, niin on varmaan aika vaikea ajatella omilla aivoillaan?

DSM määrittelee mikä on sairaus ja mikä ei. Pillerimyyntiä lisätään määrittelemälllä masennus sairaudeksi, vaikka masennuksen etiologiaa eikä järkevää hoitomuotoa ei tiedetä. Esimerkiksi moni uskoo edelleen Phizerin 1980-luvun aivokemiamainoksiin, vaikka niille ei ole löytynyt mitään todisteita.