Onko masennus sittenkään sairaus?

Tuo bloggajahan puhuu esimerkeissään lähinnä surullisista tai pettyneistä ihmisistä. Ei sillä ole mitään tekemistä masennuksen kanssa jos jotakuta nyt surettaa ettei saanut ylennystä. Ei ole masennuksen merkki jos joku on surullinen menettäessään rakkaansa. Että siinä mielessä hän on oikeassa, ettei suru ole sairaus.

Masennus taas on sairaus.

Mutta eihän se, että jokin on sairaus tarkoita, ettei siihen itse voi vaikuttaa.

Ihan niinkuin kakkostyypin diabetekseen voi omilla elämäntavoilla vaikuttaa. Aluksi tietty ehkä tarvitaan lääkitystä mutta lopulta elämä voi olla siinä mallissa, että lääkkeet voi lopettaa tai niitä voi ainakin vähentää.

Samoin masennukseen voi aluksi joutua ottamaan lääkettä mutta kun olosuhteet ja elämäntavat mahdollistavat parantumisen niin voidaan päästä vähintäänkin hyvään hoitotasapainoon.

Ihmeellistä masennuksen mystifiointia jotenkin, masennus ei ole muuta kuin sairaus muiden joukossa, vaarallinen sairaus, mutta usein hoidettavissa.

Vierailija kirjoitti:

Miten lapsensa menettänyt voi muuttaa asennettaan? ”Joo ei sille nyt mitään voi että hän menehtyi kärsittyään kivuista ja hengenahdistuksesta kuukausia. Mutta hei elämä jatkuu!!”

Tiedän useamman ihmisen jonka elämä on tuhoutunut lapsen kuoleman myötä. Terapia ja lääkkeet eivät auta ja lisäksi tulee vielä surun aiheuttamia fyysisiä sairauksia.

Tuossa auttaa se, että uskoo kuolemanjälkeiseen elämään. Jos pystyy uskomaan siihen, että sitten asenne auttaa toipumisessa lapsen kuolemassakin: lapsi on nyt taivaan isän luona, lapsella on kaikki hyvin, ainut huono asia on minun suruni.

Tiedän yhden miehen joka menetti opiskelu- ja työkykynsä masennuksen takia. Sanoi että sai kuulla tuota asenteenmuutos- ja mene lenkille -mantraa jopa lääkäreiltä ja terapeuteilta. Mutta kun ne jalat eivät vaan liiku, sängystä ei meinaa päästä ylös, ei jaksa käydä suihkussa, ruuatkin pitää tilata Alepasta kotiovelle... Hänellä taustallaan koulukiusaamista. Uskon että jos asiallista apua: terapiaa + mahdollisesti lääkkeitä saa ajoissa, näin ei kävisi. Hän ei oikeaa apua saanut koskaan muuta kuin siinä vaiheessa, kun yritti itsaria. Sen jälkeen pääsi osastohoitoon ja yritti palata kouluun mutta ei siitä mitään tullut, eläkkeelle joutui.

Kirjoittaja oli hurahtanut tähän NLP-ajatusmalliin ja siitä saanut ajatukset päähänsä. Pidän tätä hurmosliikettä vähän samanlaisena, kuin jotkut uskonlahkot: heikkojen ihmisten manipulointia.

Ei se ole mikään sairaus vaan kuvottavaa heikkoutta.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittaja oli hurahtanut tähän NLP-ajatusmalliin ja siitä saanut ajatukset päähänsä. Pidän tätä hurmosliikettä vähän samanlaisena, kuin jotkut uskonlahkot: heikkojen ihmisten manipulointia.

Ja sitten on näitä ihmisiä jotka eivät ole sairastanut masennusta ja tulevat pätemään tänne asiantuntija roolissaan. Sama kun sanoisin syöpäpotilaalle: " Syövästä paranee ilman lääkitystä, kunhan sulla on vaan vahva tahto."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites sitten pibolaarisuus? Sehän on maanis depressiivisyys. Paraneko tästäkin ilman lääkkeitä? Lähteekö mania pois terapialla? :D

Ketjussa kai keskusteltiin lähinnä masennuksesta eikä muista mielenterveysongelmista. Itse kyllä olen valmis uskomaan että myös bipoon ja joihinkin vakavempiin mt-ongelmiin on myös lääkkettöimiä vaihtoehtoja mutta se vaatii luonteen lujuutta sekä suht turvallista ja tasaista ympäristöä. Valmiutta ymmärtää itseään ja oireitaan.

Sulla on siis omaa henkilökohtaista kokemusta tästä ja omaat pibolaarisuuden. Voit siis syvällä kokemuksen rintaäänellä väittää näin?

Kylläpä hyvinkin vaikka me kummatkin tiedämme että minun kokemukseni ei yksin riitä vakuuttamaan ketään. Suvussa on esiintynyt myös skitsofreniaa joten olen päässyt tutkimaan sitäkin tarkemmin kuin tavis. Bipolaarisuus itsessään ei edes tunnu mitenkään kauhistuttavalta kuin ihmiset tuntuvat ajattelevan. Enemmänkin se ääntä pitävin porukka tässäkin ryhmässä saa suurimman huomion. Skitsofreniakin on yllättävän inhimillinen tila vaikka sekin voi näyttää pelottavalta kokemattomalle.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittaja oli hurahtanut tähän NLP-ajatusmalliin ja siitä saanut ajatukset päähänsä. Pidän tätä hurmosliikettä vähän samanlaisena, kuin jotkut uskonlahkot: heikkojen ihmisten manipulointia.

Minä olen saanut NLP:sta apua rajoittavien ajatusmallien ja uskomusten uudelleen muokkaamiseen mutta kaikkiin tilanteisiin se ei sovi. Esimerkiksi traumatisoituneille ihmisille, jotka eivät ole traumojaan käsitelleet, se ei ole hyvä lähestymistapa. Valitettavasti NLP on osittain villi ala, jossa häärää myös pelkän viikonlopun mittaisen tutustumiskurssin suorittaneita "valmentajia". NLP-akatemiasta valmistuneet sertifioidut valmentajat ovat ammattitaitoisia.

Vierailija kirjoitti:

Mites sitten pibolaarisuus? Sehän on maanis depressiivisyys. Paraneko tästäkin ilman lääkkeitä? Lähteekö mania pois terapialla? :D

Tutkimusten mukaan jopa vaikeat psykoottiset häiriöt kuten skitsofrenia paranevat todennäköisemmin, kun lääkityksen sijasta panostetaan varhaiseen psykososiaalisen interventioon. Tätähän on tutkittu vuosikymmeniä Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä. Pidin tutkimus on kestänyt 20 vuotta ja tulokset ovat radikaalisti paremmat kuin käypä hoidolla jokaisessa tutkimuksessa. Lääkehoitoa on taas tutkittu lähinnä muutaman viikon lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa, joissa toinen ryhmä vieroitetaan lääkityksellä plasebolle ja toinen lääkitykselle. Pitkäsikaistutkimuksia ei tehdä ja nekin vähät mitä on tehty antaa olettaa, että lääkitys ovat merkittävästi todennäköisemmin työkyvyttömiä ja eläkkeellä kuin lääkityt.

Eräiden tutkimusten asettaman näkökulman mukaan masennus on aivojen tapa suojautua liialliselta rasitukselta ja tuhoutumiselta. Rasitus voi tulla elämäntilanteesta tai elämänasenteesta, eli syyt voivat olla ulkoiset tai sisäiset, tai molemmat. Masennus ei täten siis ole sairaus sinänsä, vaan paremminkin oire sairaudesta ja itsesuojelumekanismi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites sitten pibolaarisuus? Sehän on maanis depressiivisyys. Paraneko tästäkin ilman lääkkeitä? Lähteekö mania pois terapialla? :D

Ketjussa kai keskusteltiin lähinnä masennuksesta eikä muista mielenterveysongelmista. Itse kyllä olen valmis uskomaan että myös bipoon ja joihinkin vakavempiin mt-ongelmiin on myös lääkkettöimiä vaihtoehtoja mutta se vaatii luonteen lujuutta sekä suht turvallista ja tasaista ympäristöä. Valmiutta ymmärtää itseään ja oireitaan.

Sulla on siis omaa henkilökohtaista kokemusta tästä ja omaat pibolaarisuuden. Voit siis syvällä kokemuksen rintaäänellä väittää näin?

Kylläpä hyvinkin vaikka me kummatkin tiedämme että minun kokemukseni ei yksin riitä vakuuttamaan ketään. Suvussa on esiintynyt myös skitsofreniaa joten olen päässyt tutkimaan sitäkin tarkemmin kuin tavis. Skitsofreniakin on yllättävän inhimillinen tila vaikka sekin voi näyttää pelottavalta kokemattomalle.

"Bipolaarisuus itsessään ei edes tunnu mitenkään kauhistuttavalta kuin ihmiset tuntuvat ajattelevan."

No mulla on on ihan omakohtaista kokemusta siitä miltä se (tuntuu) olla bipolaarinen. Ja kyllä se tuntuu/tuntui ihan läheississäni asti. Raivokohtaukset/väkivaltainen käytös, unettomat yöt, joskus jopa kk meni 2h yöunilla, maksukirjeiden piilottelu, ulosotto, päihteiden käyttö, hälläväliä käytös, itsemurha-ajatukset, itsemurhayritys, työpaikan menetys, jne...

Kyllä se myös otti koville läheisilleni, kuin myös itselleni. Nyt menee onneksi paljon paremmin, ilman lääkkeitä tuota menoa ei olisi saatu katkaistua, olin niin syvällä tuossa suossa. Terapia tai muu vastaanottava kommunikointi ei ollut mahdollista, ilman hidastavaa lääkettä. Kaikista pahinta tässä on se että miten antaa nuo kaikki teot itselleen anteeksi. Aika tässä on se ratkaiseva tekijä, sairauden hoito ja ongelmien pitäminen kurissa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyviä ajatuksiahan tässä on. Eivätkä ole sinällään ristiriidassa tutkimustiedon kanssa. Vakava kroonistunut masennus sitten erikseen, mutta lievissä muodoissa lääkehoidolla ei tosiaan ole merkittävää vaikutusta vaan apua pitäisi löytää muualta. Itse myös ajattelen, että usein masennus tulee, kun pitäisi tehdä elämänmuutos, mitä jostain syystä ei pystytä tekemään. Ulkoiset tai sisäiset esteet tai niiden yhdistelmä. Ja sitten aletaan hoitaa sitä masennusta, vaikka se olisi luontainen reaktio tilanteessa. Joka tapauksessa jokaisen toipujan omaa polkua tulisi kunnioittaa, nykyään hoidetaan liikaa samalla muotilla. 

Lääkityksen teho on kliinisesti merkitsevä masennuksessa, joka edustaa 11% masennuspotilaita. Kliinisesti merkitsevä se on siksi, että se ylittää yhdellä pisteellä kliinisen merkitsevyyden rajan, joka on sovittu oleva 3 pistettä Hamiltonin skaalalla. Jotkut ovat esittäneet, että tämä ero johtuu siitä, että plasebokontrollin purkautumisesta johtuva ero lääkkeen hyväksi on suurempi korkeilla kuin matalilla pisteillä.

Kaipa ei ihmisen kannattaisi mitään lääkkeitä syödä, jos voi olla syömättä. Mutta mitä jos ei voi? Jos vaihtoehto on työkyvyttömyyseläke tai lääkkeet? Tai itsemurha tai lääkkeet?

Kävin aikanaan vyöhyketerapeutille, joka uskoi lääkkeettömyyteen. Hänestä kaikista pahinta oli hormonit. Ööö... silti pidän mirenani.

Masennus aiheuttaa ihan kuvannettavissa olevia muutoksia aivoissa. Harmaa aines vähenee, kortisoli tuhoaa yhteyksiä, energiatasojen säätelystä vastaavia keskuksia vahingoittuu.

Toki aivot ovat plastiset ja korjaavatkin itseään. Mutta oikeasti masentuneen on hyvin vaikea sitä "asennemuutosta" tehdä, kun aivoista on ihan kirjaimellisesti tuhoutunut kaikki myönteiset yhteydet ja vain kielteiset ovat jäljellä.

Minusta tuo on hyvä kirjotus! Sehän on yks ja sama kuka kutsuu masennusta sairaudeksi ja kuka ei, mutta täysi totuushan tuo on, että lääkkeet on vaan yksi apukeino parantumiseen ja sen oikean parantumisen tarvii tapahtua pään sisällä, oli läääkkeitä käytössä tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Tuo bloggajahan puhuu esimerkeissään lähinnä surullisista tai pettyneistä ihmisistä. Ei sillä ole mitään tekemistä masennuksen kanssa jos jotakuta nyt surettaa ettei saanut ylennystä. Ei ole masennuksen merkki jos joku on surullinen menettäessään rakkaansa. Että siinä mielessä hän on oikeassa, ettei suru ole sairaus.

Masennus taas on sairaus.

Mutta eihän se, että jokin on sairaus tarkoita, ettei siihen itse voi vaikuttaa.

Ihan niinkuin kakkostyypin diabetekseen voi omilla elämäntavoilla vaikuttaa. Aluksi tietty ehkä tarvitaan lääkitystä mutta lopulta elämä voi olla siinä mallissa, että lääkkeet voi lopettaa tai niitä voi ainakin vähentää.

Samoin masennukseen voi aluksi joutua ottamaan lääkettä mutta kun olosuhteet ja elämäntavat mahdollistavat parantumisen niin voidaan päästä vähintäänkin hyvään hoitotasapainoon.

Ihmeellistä masennuksen mystifiointia jotenkin, masennus ei ole muuta kuin sairaus muiden joukossa, vaarallinen sairaus, mutta usein hoidettavissa.

Hyvin kirjoitettu! Omalla kohdallani se, että masennus on sairaus, on antanut minulle mahdollisuuden vaikuttaa omien voimieni mukaan sairauteeni. Jos en hyväksy että masennus on sairaus, koen masentuneisuuden lisäksi riittämättömyyttä ja epäonnistumista siitä, että olem liian huono ja „laiska“ ihminen muuttamaan ajatteluani, asenteitani ja elämääni. Siis että paraneminen olisi itsestä kiinni, mutta en onnistu siinä(kään).

Kun hyväksyn masennuksen sairautena, voin omien voimieni ja mahdollisuuksieni mukaan vähitellen ohjata ajattelua positiivisemmaksi ja esim. harrastaa asioita, jotka tekevät hyvää mielelle ja keholle mutta hyväksyn myös sen, että joskus tulee takapakkia eikä paraneminen ole asia, jonka itse voisin tuosta vain toteuttaa, jos olisin parempi ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden miehen joka menetti opiskelu- ja työkykynsä masennuksen takia. Sanoi että sai kuulla tuota asenteenmuutos- ja mene lenkille -mantraa jopa lääkäreiltä ja terapeuteilta. Mutta kun ne jalat eivät vaan liiku, sängystä ei meinaa päästä ylös, ei jaksa käydä suihkussa, ruuatkin pitää tilata Alepasta kotiovelle... Hänellä taustallaan koulukiusaamista. Uskon että jos asiallista apua: terapiaa + mahdollisesti lääkkeitä saa ajoissa, näin ei kävisi. Hän ei oikeaa apua saanut koskaan muuta kuin siinä vaiheessa, kun yritti itsaria. Sen jälkeen pääsi osastohoitoon ja yritti palata kouluun mutta ei siitä mitään tullut, eläkkeelle joutui.

Ihmisillä on kummallisia päättelyvirheitä ajattelussaan. Se että jokin asia, kuten vastoinkäymisen aiheuttama lamaannus, vie toimintakyvyn, ei suoraan tee siitä lääketieteellistä sairautta. Toinen päättelyvirhe liittyy käytöksen poikkeavuuteen. Se että jokin käytös on voimakkaan epätavanomaista ja häiritsevää, ei tee käytöksestä yhtään sen biologisempaa kuin normien mukainen käytös. Nämä kaksi päättelyvirhettä ovat psykiatrisen diagnostiikan, tutkimuksen ja hoidon kulmakiviä, joten ei ihme että tavalliset ihmiset myös sortuvat siihen. Se että psykososiaalisia ongelmia hoidetaan stigmatisoivilla diagnooseilla ja aivojen toimintaa häiritsevillä psykoaktiivisilla aineilla, ei varmasti edistä hoitoon hakeutumista eikä toipumista.

Minulla on vaikea masennus ja ahdistushäiriö sekä traumaperäinen stressireaktio. Viimeisen viiden vuoden aikana kaikki läheiseni ovat joutuneet vakavan sairauden tai onnettomuuden uhreiksi ja suurin osa kuollut. Itse olen käynyt myös vakavia ja kivuliaita sairauksia läpi kuten syöpä.

Masennuspotilas olen mutta kyllä monesti mietin että olenko oikeasti sairas vai onko suru, pelko ja ahdistus kuitenkin ihan normaaleja reaktioita menetyksiin ja uhkiin.

Masennuslääkkeet eivät ole auttaneet, paitsi illalla otan rauhoittavan niin saan nukuttua edes.

Jäi kiinnostamaan että mikä olisi se ajattelutavan muutos joka auttaisi silloin kun esimerkiksi seuraa kun läheinen sairastuu ja joutuu kuolemanvaaraan. Miten voisin silloin vaikuttaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini positiivisesti. Tuntuu mahdottomalle sillä silloin olen vain täydessä shokkitilassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vaikea masennus ja ahdistushäiriö sekä traumaperäinen stressireaktio. Viimeisen viiden vuoden aikana kaikki läheiseni ovat joutuneet vakavan sairauden tai onnettomuuden uhreiksi ja suurin osa kuollut. Itse olen käynyt myös vakavia ja kivuliaita sairauksia läpi kuten syöpä.

Masennuspotilas olen mutta kyllä monesti mietin että olenko oikeasti sairas vai onko suru, pelko ja ahdistus kuitenkin ihan normaaleja reaktioita menetyksiin ja uhkiin.

Masennuslääkkeet eivät ole auttaneet, paitsi illalla otan rauhoittavan niin saan nukuttua edes.

Jäi kiinnostamaan että mikä olisi se ajattelutavan muutos joka auttaisi silloin kun esimerkiksi seuraa kun läheinen sairastuu ja joutuu kuolemanvaaraan. Miten voisin silloin vaikuttaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini positiivisesti. Tuntuu mahdottomalle sillä silloin olen vain täydessä shokkitilassa.

Minä olen onnistunut kääntämään ajatteluni, vuosia siihen meni, eikä se nyt suurinta tunnemyrskyä estä jos sairastuu vakavasti tms, mutta elämää se helpottaa.

Olen oppinut ajattelemaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Kun koin traumaattisen hylkäämisen ja avioeron, niin vakuutin itselleni, että vuoden päästä tilanne on jo toinen. Lopulta lopputulos on hyvä. Isäni kuoli taannoin, ja ajattelen, että nyt isällä on hyvä olla. Kaikki on ok.

Ajatus voi olla toinenkin, mutta sen pitää olla sellainen, että siihen voi uskoa. Minulla toimii tämä. Minulle kun kuolema ei ole traagista, vaan vapautus.

Jos tuohon ei voi uskoa, niin kannattaa puhua monta kertaa päivässä itselleen ”olisipa ihanaa, jos kaikki lopulta päättyisi hyvin”. Kun huomaa tämän toimivan, niin sitten vaihtaa se ”kaikki päättyy kuitenkin hyvin”.

Masennus on usein alunperin reaktiivista,

mutta ihmisten elämäntilanteet ovat usein

sellaisia, että masennusta aiheuttavia tekijöitä ei niinvain poisteta.

Kotitöiden/velvoitteiden suhteen passiivinen puoliso, stressaava työ, sairaita lapsia...

Koulukiusaustausta...

Pakko yrittää lääkitä itseään pahimpien aikojen yli.