Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee. Adhd saa dopamiinit koholle kun tekee luovaa ja itseään kiinnostavaa asiaa. Adhd ei taas saa mitään tunnetta onnistumisesta työskennellessään yksitoikkoisessa ympäristössä missä ei voi käyttää omia kykyjään.

Minulla ongelma on lisäksi, että kiinnostavankin tekemisen pitäisi tapahtua spontaanisti ja ei-suunnitellusti. Muutoin turhaudun ja tekeminen vaatii älytöntä pakottamista, vaikka tietäisin vallan hyvin, että kyseinen tekeminen on mielekästä. 

Siksi sisällöltään mielenkiintoisessakin työssä tulee ongelmia, koska tekemisen pitäisi sisällöstään riippumatta kuitenkin olla ainakin jossain määrin suunnitelmallista. Harvassa työssä voi fiilistellä ja innostua täysin sattumanvaraisesti, heh. Eikä se tietysti niin voi mitenkään ollakaan. Pakko on paras motivaattori. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee. Adhd saa dopamiinit koholle kun tekee luovaa ja itseään kiinnostavaa asiaa. Adhd ei taas saa mitään tunnetta onnistumisesta työskennellessään yksitoikkoisessa ympäristössä missä ei voi käyttää omia kykyjään.

Minulla ongelma on lisäksi, että kiinnostavankin tekemisen pitäisi tapahtua spontaanisti ja ei-suunnitellusti. Muutoin turhaudun ja tekeminen vaatii älytöntä pakottamista, vaikka tietäisin vallan hyvin, että kyseinen tekeminen on mielekästä. 

Siksi sisällöltään mielenkiintoisessakin työssä tulee ongelmia, koska tekemisen pitäisi sisällöstään riippumatta kuitenkin olla ainakin jossain määrin suunnitelmallista. Harvassa työssä voi fiilistellä ja innostua täysin sattumanvaraisesti, heh. Eikä se tietysti niin voi mitenkään ollakaan. Pakko on paras motivaattori. :(

Niin, kyseessähän on keskittymisen ongelma, joka ulottuu tasapuolisesti mielenkiintoisiin ja epämieluisiin asioihin. Tuntuu, että yleisin harhaluulo on, että motivaatio kumoaa haitat ja oikeastaan ongelmaa ei olekaan kuin niissä asioissa joita ei halua tehdä. Tähän viittaa myös selitykset "kaikille jotkut jutut on tylsiä, epämiellyttäviä, vaikeita... jne." Niin, niin on minullekin. Edelliset eivät silti liity siihen, miten pitkään saan jotain hommaa tehtyä tai haasteiden kanssa olisi jotenkin helpompaa, jos kyseessä on miellyttävä asia, saatika että ne häviäisivät. Joskus onnistuu ja motivaatio kantaa, mutta tämä on oikeastaan aina arpapeliä, ainakin itselläni.

Tämän vuoksi ei ehkä ymmärretä, kuinka paljon henkistä tuskaa oireyhtymä aiheuttaa. Pahimmillaan mikään ei pysy käsissä, ei edes itselle tärkeät tai mielenkiintoiset asiat. Ei nekään. Kukaan muu ei varmaan ymmärrä sitäkään ristiriitaa, kun haluaisit lähteä, mutta ei lähtö etene ja lopulta olet jo sabotoinut kaiken ja suuttunut itsellesi ja vaikka voisit vielä lähteä, on koko hommasta tullut erittäin ahdistavaa. Kivasta jutusta jota on odottanut, mukavassa seurassa. Normityypit varmaan lähtevät kun haluavat ja kivaa on.

^ Arpapeli on osuva kuvaus! Mieliala jolla satun aamulla herämään, tuntuu tulevan täysin randomisti. Ja se mieliala herätessä ei takaa, ettenkö päivän aikana kävisi täysin päinvastaisessa ääripäässä - ehkä parikin kertaa ees taas sahaten. 

Nousen sängystä mennäkseni vessaan pesemään hampaita. Mutta sitten olenki mennyt olohuoneeseen tekemään jotain muuta. Jos joku siinä matkalla pysäyttäisi minut ja kysyisi, mitä olit menossa tekemään - muistaisin kyllä ja osaisin vastata. Eli tavallaan muistissa ei ole varsinaista vikaa, jotenkin kaikki vaan "unohtuu" ja lässähtää ja leviää käsiin. Minulla on puhelimessa muistutuksia, mutta ne eivät saa minua toimimaan - ihan niin kuin en kunnolla edes rekisteröisi niitä. Tarvitisin erikseen muistutuksia, jotka muistuttaisivat niistä muistutuksista... Eikä kukaan voi tietenkään siinä vieressä olla aikuista ihmistä paimentamassa kuin pikkulasta. Joskus mulla toimii se, että tosiaan puhun itselleni kuin lapselle: "Mitä olitkaan tekemässä, mikä nyt olikaan olennaista, no niin, hyvä, laitat sen lasin sinne pesukoneeseen, just noin" jne. :D

Vierailija kirjoitti:

^ Arpapeli on osuva kuvaus! Mieliala jolla satun aamulla herämään, tuntuu tulevan täysin randomisti. Ja se mieliala herätessä ei takaa, ettenkö päivän aikana kävisi täysin päinvastaisessa ääripäässä - ehkä parikin kertaa ees taas sahaten. 

Nousen sängystä mennäkseni vessaan pesemään hampaita. Mutta sitten olenki mennyt olohuoneeseen tekemään jotain muuta. Jos joku siinä matkalla pysäyttäisi minut ja kysyisi, mitä olit menossa tekemään - muistaisin kyllä ja osaisin vastata. Eli tavallaan muistissa ei ole varsinaista vikaa, jotenkin kaikki vaan "unohtuu" ja lässähtää ja leviää käsiin. Minulla on puhelimessa muistutuksia, mutta ne eivät saa minua toimimaan - ihan niin kuin en kunnolla edes rekisteröisi niitä. Tarvitisin erikseen muistutuksia, jotka muistuttaisivat niistä muistutuksista... Eikä kukaan voi tietenkään siinä vieressä olla aikuista ihmistä paimentamassa kuin pikkulasta. Joskus mulla toimii se, että tosiaan puhun itselleni kuin lapselle: "Mitä olitkaan tekemässä, mikä nyt olikaan olennaista, no niin, hyvä, laitat sen lasin sinne pesukoneeseen, just noin" jne. :D

Siis puhun itselleni ihan samalla tavalla :'D Lääkkeiden jälkeen suuri havainto oli, etten oikeastaan ole voinut luottaa itseeni ollenkaan. Siis tämähän aiheuttaa itsetunnolle/-luottamukselle hallaa negatiivisen palautteen kautta. Mutta myös siksi, ettei voi luottaa itseensä; mitä muistaa, mitä huomaa, miten suunnitelmat toteutuu. Se tekee kaikesta melko stressaavaa. Pettymys piilee aina kulman takana mahdollisesti. Ja näistä ihan oikeasti aina yllättyy... Itselläni tämä on johtanut perfektionismiin, kun yrittää estää noin miljoonaa vaihtoehtoista virhettä tapahtumasta ennakolta, tietämättä mikä niistä olisi todennäköisempi kuin toinen. Lääkitys auttaa ja vasta kun sen avulla huomioi asiat, voi huomata ettei niitä ole ennen huomannut. Koska ei voi tiedostaa mitä ei huomaa, ennen kuin se mahdollistuu. Ympäristöstä ja omasta suoriutumisesta tulee ennakoitavaa, eikä tarvitse jatkuvasti pelätä kompastuvansa esteeseen, jota ei huomannut. Tai siis esteeseen, joka ei ihan varmasti ollut siinä vielä, kun sekunti sitten katsoit, koska todellakin ennakoit :D

Vierailija kirjoitti:

Lääkkeiden jälkeen suuri havainto oli, etten oikeastaan ole voinut luottaa itseeni ollenkaan. Siis tämähän aiheuttaa itsetunnolle/-luottamukselle hallaa negatiivisen palautteen kautta. Mutta myös siksi, ettei voi luottaa itseensä; mitä muistaa, mitä huomaa, miten suunnitelmat toteutuu. Se tekee kaikesta melko stressaavaa. Pettymys piilee aina kulman takana mahdollisesti. Ja näistä ihan oikeasti aina yllättyy... Itselläni tämä on johtanut perfektionismiin, kun yrittää estää noin miljoonaa vaihtoehtoista virhettä tapahtumasta ennakolta, tietämättä mikä niistä olisi todennäköisempi kuin toinen. Lääkitys auttaa ja vasta kun sen avulla huomioi asiat, voi huomata ettei niitä ole ennen huomannut. Koska ei voi tiedostaa mitä ei huomaa, ennen kuin se mahdollistuu. Ympäristöstä ja omasta suoriutumisesta tulee ennakoitavaa, eikä tarvitse jatkuvasti pelätä kompastuvansa esteeseen, jota ei huomannut. Tai siis esteeseen, joka ei ihan varmasti ollut siinä vielä, kun sekunti sitten katsoit, koska todellakin ennakoit :D

Huh, kuulostaa niin tutulta. Luupeissa pyörivä yliajattelu, joka ei ole oikeastaan lainkaan ratkaisukeskeistä, vaan jatkuvaa puntarointia ja asioiden tiirailua kaikista kuviteltavissa olevista näkökulmista. 

Ja tuokin, ettei voi luottaa itseensä. Minulla on päivittäin tunne, että toimin oman ja lähipiirini edun vastaisesti - siis teen eri asioita kuin mitä pääni sisällä tiedän, että olisi oikein tehdä ja haluaisin tehdä. Vaikka nyt sitten rutiininomaisesti kotitöitä, päivästä toiseen, samalla kaavalla - sitähän se arki on ja minä hyväksyn asenteen tasolla ihan täysin, että se on aikuisen velvollisuus. Mutta sisäinen kokemusmaailmani on pahassa ristiriidassa sen kanssa, miten toimin (tai paremminkin en toimi) käytännön arjessa. Tai missä tahassa tekemisessä - suhteellisuudentaju katoaa ja menee överiksi, jään neuroottisesti säätämään epäolennaisia yksityiskohtia, ja vaikka onnistuisinkin lopettamaan säätämisen ja pakkomielteilyn suht ajoissa, asia jää luuppaamaan päähän enkä pysty ajattelemaan mitään muuta.   

Onko joku saanut jotain tarvittavaa lääkettä satunnaisiin ahdistuksiin?

Mulla on mirtatsapiinia unilääkkeeksi,mutta teho ei ole kummoinen, ja lääkäri vaan sanoi että ota sitä jos on  levoton/ahdistunut olo.  Mutta siis kun se ei auta siihen minulla. Seuraava lääkärin tapaaminen joskus keväällä.

Concertaa siis on kans  , mutta se nyt ei auta yllämainittuun vaivaan .

Concerta pikemminkin saattaa lisätä ahdistuneisuutta, oman kokemukseni mukaan. Toisaalta se kohentaa myös mielialaa minulla. Ahdistuneisuuteni osalta vaikutus on siten varmaankin plus miinus nolla. Pakkomielteisyyttä se kyllä lisää.

Propralia voi kokeilla, sen  varmaan saa helposti jos  concerta jo.

Ei se ihmeitä tee  kuitenkaan, mutta ei tartteis mennä kovempiin pillereihin jos tuo toimii.

Millainen libido on teillä muilla aikuisilla adhd/add-ihmisillä? Itse olen ollut aina tavattoman aktiivinen sillä saralla ihan nuoruudesta saakka, joten ihan mielenkiinnosta kyselen miten teillä muilla on asian laita.

N__43

No libido, sitäkautti haetaan dopamiinia, ainaki nuin se oli minulla jo nuorena.  Mutta oli varmana joskus liiankin aktiivinen, mutta ei sitä silloin tajunnut että vain ja ainoastaan haki tuota dopamiinia. 

Lääkitys tasottanut tuotakin puolta onneksi.

Rankkaa elää adhd kanssa. Motivaatio normaaleihin asioihin on niin laimea. Vaikka joku asia ois ihan mukavakin tehdä, ei huvita. Pitää vaan alkaa tehdä, ei sitä tahtoa löydy itsestään. Miten sais ittensä motivoitumaan asioihin, kun käytännössä kaikki on vähän laimeaa??

Kokoajan pitäs saada extra dopamiinia, muuten ei huvita olla edes hereillä. Elämänlaatu 10 tasoa?! :’D muilla tällasta? No jossain vaiheessa kuolema korjaa, eikå tarvi ponnistella pakolla.

Lääke auttaa dopamiinin kans,mutta ei todellakaan te ihmeitä.

Ja concerta mulla vaikuttaa aikalailla 8h .

Vierailija kirjoitti:

Millainen libido on teillä muilla aikuisilla adhd/add-ihmisillä? Itse olen ollut aina tavattoman aktiivinen sillä saralla ihan nuoruudesta saakka, joten ihan mielenkiinnosta kyselen miten teillä muilla on asian laita.

N__43

Aika voimakas on vietti. Muistan jo esimurrosikäisenä olleeni aihepiiristä kiinnostuneempi kuin kaverit keskimäärin. En ole havainnut hiipumisen merkkejä keski-iässäkään - päinvastoin, kun itsevarmuutta on tullut lisää, hommat hoituvat luontevammin. 

Valitettavasti Concerta heikentää vaikutuksena aikana kykyä, mutta ei halua.

m45

Huoh kirjoitti:

Miten sais ittensä motivoitumaan asioihin, kun käytännössä kaikki on vähän laimeaa??

Pakko on paras, ja monesti ainoa, motivaattori. Joko joku todellinen deadline tai muu kuvio, jonka onnistuu markkinoimaan itselleen sellaisena, että vaihtoehtoja ei vain ole.

Yhdessä vaiheessa pystyin ylläpitämään tavoitteellista kuntoilurutiinia, koska astmani vuoksi on pakko pitää kunnosta huolta tai olen happiviiksisssä vanhuksena. Kun lopulta sain rutiinin pyörimään (monien epäonnistumisten jälkeen), sain ylläpidettyä tunnetta, että en halua lopettaa tai astmani taas pahenee. Eli jälleen kerran tietynlainen pakkotilanne, jota tarkoituksella vielä mielessäni lietsoin.

Tai sitten kotityöt. Eihän niistä mitään meinaa tulla, mutta avioero on jo ollut lähellä, joten se luo pakkotilanteen yrittää parhaansa.  

Onhan tämä elämä tylsää vaikka onkin lääkitys.

Nuorena  jaksoi urheilla  riskilajeja, bailata,tyttöjä...

Nyt on lääkitys,mutta ei se korvaa kokonaan  nuita juttuja. Rutiinit auttaa kodin hoitamisessa yms.

Niistä kannattaa pitää kiinni  kunnolla,ruokailut myös.

Tuntuu että iän myötä aivot on vuosi vuodelta levottomammat. 

Mihin Te-toimisto nakkaa ton diagnoosin omaavat? jos on työttömänä siis eikä edes kunnon koulutusta. Eikä edes tietoa mitä tehdä .

Kuntoutukseen? mutta ei tosta mitenkään voi kuntoutua kun ei ole sairaus ees.

Millaisin perustein olette saneet lähetettä psykoterapiaan ? ilmeise`sti adhd-ei siihen riitä , vaan pitää olla jotain muuta taustalla kans

Eikö se riitä että haluais muuttaa ajattelutapaa positiivisempaan ja ehkä jopa ymmärtää mennyttäkin,tai hyväksyä se   eikä miettiä aamusta iltaan samoja juttuja.  Eli oppis elään tätä päivää .

Mikä siinä on että lääkärit ei voi määrätä tarvittavaa unilääkettä edes? 

Ei ole mitään riippuvuuksia alla edes. On Concerta lääkitys,mutta ei uneen se oikeen auta.

Onko oikeasti vielä vaikeaa päästä tutkimuksiin, jos on kuitekin selvät oireilut? Aina saa lukea että ei pääse mihinkään jos on töissä ja/tai perhettäkin.

Vai onko koronan takia jumissa kaikki..

ADHD on kyllä aikamme todellinen muotidiagnoosi. Melko iso osa noista ongelmista on oikeasti elämän myötä kehittyneitä, eikä kyseessä ole synnynnäinen aivotoiminnan häiriötila.