Aina äiteydestä haaveillut kaveri ei suosittele muita hankkimaan lapsia!

Upp

Vierailija kirjoitti:

Oma äitikin on aina sanonut, miten lapsia ei kannata hankkia. Hän on itse puskenut maailmaan neljä lasta noista puheista huolimatta.

Ap

Riippuu mitä yrittää tehdä. Jos yrittää rikkaaksi ja kuuluisaksi ei kannata ensimmäisenä keinona.

Luulen että äitisi ei ole keksinyt muuta tekemistä. Lapset ainoa idea.

Minulla on 1 lapsi ja elämä on ihan mukavaa. Tietysti kannatti hankkia. Muutakin voi lisäksi tehdä.

Onko ap:n kaveri somessa aktiivinen?

Tuntuu, että monelle se ulkokuva on sen kautta tärkeää ja on voinut kuvitella postaavansa ihanaa vauva-aikaa. 

Sitten huomannut, ettei ole aikaa meikata ja puunata ja lavastaa ja kokemus tuntuu tyhjältä, kun se ei saa merkitystä somen kautta? Arki onkin väsymystä ja kakkavaippoja.

Ja niin se onkin. Mutta sitä oikea elämä on. Kaikkia sävyjä, myös harmaita, joita ilman ei olisi niitä kirkkaita hetkiä.

T. Kolmen lapsen Äiti

Olen + 50 ja meidän nuoruudessa ei ollut oikein vaihtoehtoja, lähes kaikki tekivät lapsia ja sitä odotettiin nuorilta pareilta. Meillä ei ollut myöskään oikeutta eikä oikein osaamistakaan sanoittaa sitä kuinka rankkaa vanhemmuus voi myös olla (itsellä pari vaikeasti vammaista lasta sekä liuta terveitä) joten nyt kun sanomme tyttärillemme että ei kannata tehdä lapsia niin se on kyllä ihan välittämistä eikä sitä että olemme kauheita ihmisiä kuten täällä joku mainitsi. Emme halua lastemme kärsivän. Erityisesti naiselle oma mielenkiintoinen työ ja tulot sekä myös tietynlainen vapaus tärkeää. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olin onnellisimmillaan silloin kun lapset oli pieniä. Ei meidän lapset koskaan turhasta parkuneet, mitä ne teidän lapset oikein huutaa? Hyvää ruokaa, ulkoilua, retkeilyä, askartelua, leikkiä, leipomista, kyläilyä, kerhoilua. Ihanaa, voi kun olisi vielä se aika. Olin pitkään kotona ja todellakin nautin. Raskasta oli silloin kuin kaikki kolme oli yhtäaikaa sairaana, muuten ei kyllä mitään isompia ongelmia ollut. Ainoa negativiinen asia on koulu, siis tottakai koulu sinänsä on hyvä, mutta ne opettajat hohhoijaa. TAi ehkä se on nämä nykykäytännöt, kun vanhemmat pitää vetää mukaan kaikkeen, ihan kaikkeen. Ei onneksi kaikki opettajat ole samanlaisia, toiset on ihan normaaleja ihmisiä. No, kyllä se sitten muuttuu taas parempaan kun lapset menee lukioon. 

Tämä on mielestäni vähän merkillistä, että joku jaksaa kasvattaa pikkulapsia noin täydellisesti, ja sitten kokee kuitenkin kouluvuodet raskaana. Itse en ollut läheskään samanlainen täydellisyys, en jaksanut vetää hirveää ulkoilurumbaa kahdelle isommalle vauva kainalossa, ja leipominen oli liian sotkuista hermoilleni. Silti lapset osasivat kouluun mennessään käytännössä kaiken mitä pitikin ja paljon enemmän. Muutama sukka tai vessapaperirulla piti silloin tällöin reppuun sujauttaa ja lukuläksy kuitata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No joo, musta se muuttui kannattavaksi vasta lapsen ollessa 17, sitä ennen oli työleiri, joka enemmän otti kuin antoi. Tosin kokemusta on vain yhdestä nepsystä, joka oli rakas mutta raskas, kuten sanotaan. Nyt enää rakas.

 

Eli lapsen hankkiminen on kannattavaa vasta siinä vaiheessa kun lapsella on vuosi täysi-ikään ja kotoamuuttamiseen. Joopa joo...🙄

Eräs tuttava sanoi, että mitä enemmän itselle tulee ikää, sitä tärkeämmiksi lapset tulevat. Ensin tietenkin halusin ymmärtää sen väärin, koska kyseessä oli vanhemman ikäluokan mies, joka tuskin oli ikinä omiensa vaippoja vaihdellut. Mutta nykyään alan minäkin ymmärtää. Kun lapset ovat pieniä ja kotona, he ovat kuin ilma, jota hengittää, heidät laittaa kaiken edelle, mutta silti he ovat itsestäänselvyyksiä.

Sitten kun he ovat lähteneet teilleen, tajuaa objektiivisesti että he olivat ja ovat kauhean paljon isompaa kuin mikään muu mitä tuli tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa. Kovin on yksilöllistä.

Näinpä, ja riippuu paljon siitäkin miten hyvä ja tasapainoinen parisuhde on. Ja tuleeko synnytysvaurioita, millaiset tukiverkot on, onko talous turvattu, onko lapsi ns. helppo vai päinvastoin, jnejne.

Lapsiviha on vihervasemmiston psyop. 

Onhan se lapsiperhe-elämä ihan hemmetin raskasta. Pikkulapsiaika oli todella sitovaa, oli niin kiinni niissä lapsissa. Silti se oli mun mielestä ainakin se ns. helpoin vaihe. Alakouluikäisten kanssa just sitä wilmaviestihelvettiä, synttärikutsuja, harrastusrumba, koko ajan piti olla leipomassa tai kuskaamassa. Pahinta oli kuitenkin teini-ikä. Esikoisella se ei ollut kovin paha mutta nuorempi oireilee kunnolla. Toivon että tää menis äkkiä ohi, nyt nuorempi on 17v. 

Itse olin aina realisti, en koskaan vauvakuumeillut enkä välttämättä halunnut lapsia, mutta mieheni halusi ja lapsemme on nyt 17 kk. Yllätyin, kuinka ihana lapsemme on, miten ihanaa elämä on enkä vaihtaisi päivääkään pois. Totta kai raskastakin on, ja töissä pääsee ns. lepäämään, mutta realismi on pysynyt kuitenkin mukana. Miehelläni oli enemmän vaaleanpunaiset lasit silmillä ja ehkä sitä vauvakuumettakin, mutta hänkään ei voisi kuvitella elämää ilman lastamme ja olemmekin jos keskustelleet toisen lapsen hankkimisesta.

Oma kokemukseni myös kavereideni osalta on se, että ne vauvakuumeilijat ovat pettyneet siihen lapsiarkeen, kun taas me realistit olemme nauttineet ja yllättyneet oman lapsen ihanuudesta.

Naisille pusketaan lapsettomuuden ja bad boss bitch- ajatusmaailmaa, ja lähes kaikki huijaukseen langenneet katuvst päätöksiään nelikymppisinä. Perhettä on demonisoitu.

Miehille asia ei ole yhtä painava kuin naisille koska miehet voivat lisääntyä vielä 70-vuotiainakin. Naisilla aika loppuu kesken. Itse kannustan omia lapsiani hankkimaan perhettä nuorena, ainakin ennen 30 ikävuotta, ja aion myös kehottaa tekemään elämällään jotain järkevää korporaatiopaskan sijaan. Onnellisuus on tärkeämpää kuin tuntemattomien ihmisten pinnallinen ihailu.

Minulla ollut ihan päinvastainen kokemus. Kolmekymppiseksi asti en missään nimessä halunnut lapsia, ihmettelin suuresti miksi kukaan haluaa. Kun sitten vahingossa sellaisen satuin saamaan, niin olen ollut älyttömän onnellinen että tämän sain kokea. 

Ei ole ollut helppoa mutta sitäkin antoisampaa. Ihan hirvittää ajatella, mitä olisin menettänyt, jos lasta en olisi saanut. 

Onhan se pikkulapsi-aika todella raskasta ajoittain, jopa niin että meni oman sietokyvyn yli vaikka olin jo elämää nähnyt ja mm. pärjään suht lyhyillä unilla. Oli aikoja että olin niin väsynyt repaleisen yön jälkeen kun piti herätä lapsia viihdyttömään että itkin salaa joka päivä monta kertaa ja ei kauhean positiivisia ajatuksia mielessä ollut, väsymys oli niin musertavaa. Parhaiten ehkä kuvaa sellainen ansassa tai vankina olemisen tunne. Lapsia jaksoin hoitaa ihme kyllä positiivisena ja olla hyvä rakastava äiti heille ja me nähtiin paljon muuta perheitä, ulkoiltiin ja käytiin uimassa/mummolassa jne. ja mielestäni lapset on tosi tasapainoisia ja ilosia. Sain toki 3 lasta kolmessa vuodessa (yhdet kaksoset) niin siitä toki johtui tämä tilanteen raskaus ja lisäksi yksi lapsista nepsy. 

Työleiri on hyvä sana ensimmäiseen 7-8v ajalle (kolmen kanssa..)  ja nyt alkaa olla sitten erittäin vahvasti plussan puolella!

Olen jo monta vuotta vaan nauttinut heistä ja heidän seurasta (tottakai välillä palaa päreet..) ja tehdään kivoja juttuja yhdessä, toki tavallista arkea suurin osa. Ovat vähän kun mun pieniä parhaita ystäviä, nauretaan yhdessä ja mietitään elämää. Lapset nyt siis 17v ja 2x15v.

Avioliiton tämä toki maksoi, ei vaan pystytty sitä puolta huomioimaan yhtään. Voin sanoa että voimat ei riittäneet ja ajauduttiin vuosien mittaan niin kauas toisista että ero tuli muutaman mutkan kautta. Nykyisin asiat hyvin ja olen onnellinen uudessa suhteessa, tavataan kun mulla lapseton viikko. En vaihtaisi päivääkään pois!

Upp

Riippuu ihan siitä millainen se toinen vanhempi on ja millaiset tukiverkot on. 

Itse en olisi jaksanut ilman "omaa aikaa" ja tukiverkkoja. Miehen kanssa siis aika 50/50 hoidettiin kahden lapsen jutut ja kumpikin päästiin vuorollaan esim. kavereiden kanssa jonnekin tai harrastuksiin. Silloin tällöin myös isovanhemmat otti lapsia yökylään, että päästiin miehen kanssa kahdestaan vaikka hotelliin ja nauttimaan ravintolaillallisista. Minusta ei olisi ollut kotiäidiksi tai siihen, että äitinä olisin hoitanut suurimman osan, ei ei... Olin kotona kummankin lapsen kohdalla vähän päälle vuoden, jonka jälkeen mies jäi kotiin ja lapset ovat menneet n. 2 vuoden iässä päiväkotiin.

Trollitehtaan nostoja tämäkin aloitus. 

Vierailija kirjoitti:

Kaverille kävi samoin. Myös äitini neuvoi, ettei kannata tehdä lapsia.

Varmaan kiva kuulla omalta äidiltä tällaista :) Mun äiti sanoi aina, että elämä alkoi vasta lasten saannista. Olen täysin samaa mieltä ja sainkin onneksi viisi lasta. 

Lisääntyminen on helpoin ja varmin tapa pilata loppuelämänsä, luulisi tuon nyt kaikkien tiedostavan.

Se, millaiseksi koet äitiyden, riippuu oikeastaan kymmenistä tai jopa sadoista eri asioista, joista moneen et pysty itse vaikuttamaan tai pystyt vaikuttamaan vain vähän. Tämä on ehkä se, mistä ei yleensä puhuta. Muutamia esimerkkejä:

Miten synnytys menee?

Miten synnytyksestä toipuminen menee?

Onko lapsi terve?

Millainen temperamentti lapsella on (esim. rauhoittuuko helposti vai ei)?

Millanen temperamentti sinulla on ja oletko ns. samalla aaltopituudella lapsen kanssa?

Miten imetys sujuu?

Koetko itsesi yksinäiseksi?

Saatko riittävästi tukea äitiyteen?

Onko läheisiä kavereita samassa tilanteessa?

Miten helposti pääset liikkumaan paikasta toiseen?

Hormonien vaikutus synnytyksen jälkeen (tuleeko esim. hormonaalinen masennus)?

Miten helppoa sinun on kasvaa vanhemmuuteen ja siihen, että omat tarpeet pitää laittaa syrjään vauvan takia? Entä puolison?

Saatteko nukkua riittävästi?

Millainen työ puolisolla on; miten paljon se kuormittaa perhettä.

Onko taloudellisia vaikeuksia?

Ja myös: Onko allergioita? Luulin ennen lapsen saamista että lapsen allergisuus tarkoittaa vain sitä, että jos esim. ei siedä omenaa niin sitten ei anneta sitä. Väärässäpä olin. Monet asiat lapsiperheessä on monimutkaisempia kuin ennen lapsen saamista kuvittelee.