Aina äiteydestä haaveillut kaveri ei suosittele muita hankkimaan lapsia!

Minulla on 3,5 ja alle 2 vuotta vanhat lapset. Ihan järjetön työleiri välillä ja uhma saa hermotkin kiristymään. Koen silti eläväni elämäni ihaninta aikaa enkä missään nimessä kadu perheen perustamista. Miehen kanssa vedetään yhtä köyttä ja elämä on tosi rikasta vaikka rahaa ei mitenkään liikaa ole. Haaveilen jopa kolmannesta lapsesta.

Riippuu siitäkin, mistä itse nauttii. Toisille on maailman parasta saada olla kotona laittamassa ruokaa ja istua leikkipuistoissa hiekkalaatikoiden reunalla. Sellaiset vanhemmat oikein hurahtaa kotielämään, joskin jokainen joskus tarvitsee aika omille jutuilleen. Oma lapsi tuo kaikille iloa ja onnea, mutta itse en jaksa sitä puuduttavaa rumbaa, jota kotonaolo on. Työhönpaluu tarjosi mielenkiintoista tekemistä, ja jaksan paremmin antaa koko elämäni lapselle iltapäivisin ja iltaisin, kun olen päivällä saanut elää omaa elämää töissä. Olen nyt pikkuhiljaa alistunut ajatukselle, että olen laittanut töiden ulkopuolisen elämäni tauolle moneksi vuodeksi. Kyllä vielä joskus saan sellaisen tilanteen, jossa voin joskus olla omien vapaa-ajan mielipuuhieni parissa ja ihan vain omissa ajatuksissani. Yh en ole, mutta mies on töissä arkipäivät toisessa kaupungissa, ja viikonloppuisin tuntuu sen takia olevan tärkeää viettää yhteistä aikaa. Aion kaikesta huolimatta tehdä toisen lapsen, koska omat lapset on ihania, ja varmasti jossakin vaiheessa elämä muuttuu kevyemmäksi.

Kaverillasi oli vaan liian ruusunpunaiset kuvitelmat vauva-ajasta ja lapsiperhearjesta. Jos on normaalia realiteetin tajua, niin ymmärtää, että elämä tulee varmasti muuttumaan lasten myötä. Avautuu aivan uusi maailma ja omat näkemyksetkin pyörähtävät kuperkeikkaa monessa asiassa.

Minulla kävi päinvastoin kuin kaverillasi esikoisen saatuani. Olin aina ollut sitä mieltä, että voisin hyvin jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi. En pitänyt lapsista, enkä koskaan ollut potenut vauvakuumetta. Päätimme miehen kanssa kuitenkin tehdä lapsia ja sain esikoisen ollessani 34 vuotias. Hurahdin aivan täysin. En ollut osannut edes kuvitella, miten ihana oma lapsi on. Se on aivan eri asia kuin muiden lapset. Elin pari ensimmäistä vuotta täydellisessä euforiassa ihan vain siitä onnestä, että minulla oli oma ihana vauva/taapero. Ajattelin, että luojan kiitos tein sittenkin lapsen, koska muuten en olisi ymmärtänyt, mistä jään paitsi. Tottakai valvominen ja jatkuva valmiustilassa oleminen oli raskasta, mutta helpotti, kun nukuin päiväunet vauvan kanssa.

Vasta toisen lapsen jälkeen palauduin euforisesta tilastani normaaliin ja siitä tunne heilahti oikeastaan vielä toiseen äärilaitaan. Esikoisen jälkeen haaveilin jopa kolmesta lapsesta, mutta kuinkas kävikään. Toinen lapsi oli niin huonosti nukkuva ja itkuinen, että uuvuin totaalisesti. En pystynyt nukkumaan riittävästi, kun esikoisen päiväunirytmi oli erilainen vauvan kanssa. Siihen loppui auvoisa äitiyden tunne ja unelmointi kolmannesta lapsesta. Hädintuskin jaksoin hoitaa edes kahta lasta. Ehkäpä myös kaverisi on saanut haastavan vauvan, oma jaksaminen on vähissä ja siksi ajatukset ovat muuttuneet.

Nyt kuin lapset ovat jo esiteinejä, niin elämä on helppoa. Olen todella tyytyväinen, että minulla on nämä kaksi ihanaa lasta. 

Vierailija kirjoitti:

No joo, musta se muuttui kannattavaksi vasta lapsen ollessa 17, sitä ennen oli työleiri, joka enemmän otti kuin antoi. Tosin kokemusta on vain yhdestä nepsystä, joka oli rakas mutta raskas, kuten sanotaan. Nyt enää rakas.

Eli lapsen hankkiminen on kannattavaa vasta siinä vaiheessa kun lapsella on vuosi täysi-ikään ja kotoamuuttamiseen. Joopa joo...🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No joo, musta se muuttui kannattavaksi vasta lapsen ollessa 17, sitä ennen oli työleiri, joka enemmän otti kuin antoi. Tosin kokemusta on vain yhdestä nepsystä, joka oli rakas mutta raskas, kuten sanotaan. Nyt enää rakas.

Eli lapsen hankkiminen on kannattavaa vasta siinä vaiheessa kun lapsella on vuosi täysi-ikään ja kotoamuuttamiseen. Joopa joo...🙄

Mun kokemukseni, joopa joo vaan sinnekin. Sattuneesta syystä olin useimmat vuodet joko uupunut, huolissani tai molempia. Syy miksi 17 oli ratkaiseva käänne, silloin varmistui, että pärjää myös aikuisena, kuten on pärjännytkin. 

Jos lapsi on reilun vuoden, niin miten voi "tietää" että elämä on pilalla vuosiksi?

Ps oma esikoinen huusi ekat 9kk ja nukkui erittäin huonosti senkin jälkeen, mutta ei se elämä vuosiksi pilalla ollut.

Pps Reilun viikon päästä lakkiaiset 👩‍🎓🍾

Kiitos viesteistänne. Koitan käsitellä näitä omia äitiyteen liittyviä pelkoja ennen kuin lapsi syntyy. Todella toivottuhan lapsi on, mutta isohkon perheen esikoisena tiedän myös, millaisia muutoksia pienet lapset tekee arkeen. Toisaalta nyt olen aikuinen ja "valmis" oman lapsen tulemiseen osaksi elämää. Nuorempana sisarusten hoitaminen oli rankkaa, kun oli itse lapsi.

Ap

Mun mielestä vauvavuosi on vähän kuin synnytys: kun se on käynnissä, ajattelee ettei ikinä enää uudestaan mutta kun se on ohi, huonot puolet unohtaa ja saattaakin ottaa jopa uusinnan. Tämä siis silloin kun vauva ei antanut nukkua. Kaikki muu siis vielä meni, mutta se loputon univelka oli kyllä järkkyä.

Itse olen päinvastainen tapaus. En ollut itsevarmasti äitiyteen säntääjä vaan vielä raskaana arvoin, oliko hommassa järkeä. En kadu pätkääkään! Raskausaika oli helvetillinen, mutta äitiys on ollut mahtavaa. Välillä vaikeaa ja päivät täynnä puuhaa, mutta todellakin suosittelisin nuoremmalle minälleni. Olen kokonaisvaltaisesti onnellisempi kuin olin ennen lasta. Ehkä äitiyteen asennoitumisen on nimenomaan auttanut ruusunpunaisten lasien puute. En odottanut mitään mainoskuvien seesteistä pesimistä. Sitten yllätyinkin iloisesti, kun sitäkin mahtui arkeen.

Samaistun.

Oon huomannut että jotkut äidit ei halua lapsia kun vauva on vastasyntynyt tai muutaman kuukauden ikäinen. Sitten mieli muuttuu kun lapsi kasvaa taaperoksi ja äidille tulee jälleen vauvakuume ja sitä taas mennään paksuksi.

Kaverillasi saattaa olla synnytyksen jälkeinen masennuskin. Minäkin haaveilin neljästä lapsesta, esikoinen syntyi lopulta lapsettomuushoitojen jälkeen ja sairastuin psykoottiseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Näin ja kuulin harhoja. En uskaltanut toista hankkia. 

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin jos vanhemmalla iällä saa lapsen, niin on saattanut tottua liian pitkään sellaisen elämään, joka kulkee vain omilla ehdoilla. Lapsi sekoittaa tätä.

On saattanut tottua, mutta onpa saattanut olla myös tottumatta! Olen lapseton, ja nyt ekan kerran keski-iässä voin elää osittain omilla ehdoillani.

Asiaahan hän puhui. Minkä hemmetin takia niitä kakaroita tarvitsee pukata jo ylikansoitettuun maailmaan? Lapsilla ja nuorilla tänä aikana paha olo. Jopa lapset tekevät itsemurhia. Koulukiusaamista. Hyväksikäyttöä. Nuorilla jo vakava huumeongelma. Kännykkä, some - ja peliriippuvuutta.. Juominen. Syrjäytymistä. Paljon mielenterveysongelmia niin lapsilla kuin nuorillakin. Kaikkihan ajattelevat että ei minun lapseni. Kenenkä lapsia nämä sitten ovat?

Vierailija kirjoitti:

Voi ap, onpa sulla ikävä äiti! Miten tuollaista kukaan äiti omalle lapselleen puhuu?? Ei mahda olla ihan normaali tapaus. Älä kuitenkaan kuuntele muiden kokemuksia sillä korvalla, että juuri noin sinullekin käy. Se on sinusta itsestäsi pitkälti kiinni ja tietysti miehestäsi myös. 

 

En ole kelle vastaat, mutta äitini myös sanoi, ettei niitä lapsia välttämättä tarvitse tehdä.

Äiti oli kuitenkin ihan maailman paras äiti. Just sellainen huolehtiva ja pullantuoksuinen eikä ikinä huutanut ja suuttunut vaan selitti asiat rauhallisesti, mutta topakasti. Hän huolehti, että syödään hyvin ja terveellisesti ja antoi rakkautta ja hellyyttä. En tiedä sitten ottiko hän äitiyden vähän liiankin vakavasti ja koki sen välillä raskaana. 

No on se noin, meillekin muutti täysin tuntematon henkilö " vauva" jumalattoman tavarapaljouden kanssa. Valtasi kolmanneksen talosta ja 100% huomiosta. Ei tullut toista.

Lapset ottavat paljon mutta myös antavat valtavasti. Itsellä kolme lasta joista esikoinen oli hankalin hoitaa, kärsin masennuksesta ja lapsella oli koliikkia ja allergioita. Jotenkin suhde tähän esikoiseen on hankalin. Keskimmäinen syntyi kahden vuoden ikäerolla, hänen vauva-ajastaan en muista mitään koska esikoinen vaati huomiota. Kuopus on kaikista rakastetuin joka syntyi kahdeksanvuoden jälkeen toisen lapsen syntymästä, olin onnellisessa vauvakuplassa koko äitiysloman kunnes menin töihin ja mietin miten jaksaminen riittää kodista, töistä ja itsestä huolehtimiseen. Kyllä joskus kaipaa omaa aikaa ja tuntuu kateuden pistos sinkkuja ja lapsettomia kohtaan mutta sitten taas mietin miten ihanaa on rakastaa.

Mä oon aina ihmetellyt tuota samaa. Miksi osa perheellisistä tuntuu häpeävän omaa perheellisyyttään? Töissäkin avaudutaan tuon tuosta, jos tulee puheeksi perhe-elämä tai lapset että älä vaan sinä mene tekemään tätä samaa virhettä. Siis mikä virhe? Jokainen heistä on tietoisesti yhtynyt vastakkaisen sukupuolen kanssa tavalla taikka toisella ja tuottanut tähän maailmaan oman ''virheensä''.

Monelta muultakin olen kuullut tätä samaa et just perheelliset dissaa tätä perhekeskeistä elämäntyyliä.

Uppp

Esikoisen sain 20 v synttäripäivänä. Hänen jälkeensä vielä neljä lasta. Elämäni parasta aikaa on ollut elämä vauvojen ja lasten kanssa. Päivääkään en vaihtaisi pois. Kuopuksen sain 41 vuotiaana. Tässä nyt opetellaan elämään, ei lapsiperhearkea. Nuorin on nyt 12 v. Luopumisen tuskaa. Miehen kanssa tehty molemmat reissutöitä. Elämä yhtä sovittelua suuntaan ja toiseen. Hyvä parisuhde ollut tämän meidän elämän perusta. Omalta osaltani voin todeta. Lapset kruunaa elämän.