Riita miehen kanssa: kumpi on rankempaa, olla töissä vai hoitovapaalla pienen lapsen / vauvan kanssa

Kyllä pitäisi saada sanoa että on raskasta, ilman pelkoa että toinen hermostuu. Tuosta teidän pitäisi keskustella, eikä väitellä turhaan, kun mies ei kerta suostu edes hoitovapaata kokeilemaan. Mieshän on jäävi muutenkin sanomaan, että kumpi on rankempaa, jos ei päivääkään ole hoitovapaata kokeillut, joten sinuna jättäisin hänen mielipiteensä ihan omaan arvoonsa.

Mutta joka tapauksessa ei tuollainen sinun vähättely ole ok. Jos sinulla on ollut raskas päivä, niin saat sen sanoa ihan ilman minkäänlaista pelkoa siitä että saat riidan aikaiseksi. Mieheltäsi puuttuu empatiakyky kun ei ymmärrä, että sinulla voi todella olla rankkaakin vaikka hänen mielestä kotona on helppoa.

Inttäjille tiedoksi, että oma työni on todella raskasta psyykkisesti, ja silti en siitä päivääkään vaihtaisi pois. Monesti työpäivän jälkeen sanon miehelleni, että olipa rankka päivä, nyt tarvin pienen hengähdystauon. Ei se silti ole sama asia kuin etten haluaisi tehdä työtäni tai kokisin sen epämiellyttäväksi. Ihmiset tekevät päivittäin ympäri maailmaa raskaita mutta itselleen merkityksellisiä asioita, joista yksi on vanhemmuus. Kaikilla on oikeus sanoa, että väsyttää tai uuvuttaa, se ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa tai työntekijää. Jos elämää elettäisiin niin, että mitään ei tekisi jonka tietää olevan raskasta, niin ei täällä pallolla kukaan saisi aikaan yhtään mitään.

Empatia ja hyväksyntä ei maksa mitään. Ei mitään.

Olen mies ja 1v 8kk lapsen kanssa ollut kotona 9 kuukautta hoitovapaalla. Lapsen äiti tekee pelkkää 12 tuntista yövuoroa ja nukkuu päivisin. En kaipaa takaisin töihin vaikka kotona tuntuukin välillä rankemmalta. Väittely siitä kummalla on rankempaa on turhaa koska kumpikin hoitaa oman osuuden yhteisestä taloudesta.

Kirjoitinkin tänne jo yhden viestin siitä, että kotona on raskaampaa. Minulla on vaativa ja joskus stressaava työ, mutta siinä päivät kuluvat nopeasti ja saan tosiaan töitä tehtyä ilman keskeytyksiä.

Meilläkin on 1v3kk lapsi, jonka touhuissa ei ole mitään järkeä. Osaa kiivetä huonekalujen päälle, mutta tulee päälleen alas jos en vahdi. Jos yritän tehdä jotain muuta (kotitöitä/lukea lehteä/käydä vessassa/ihan mitä vaan), lapsi hermostuu ja roikkuu jalassa. Leikkii itsekseen, jos katson vieressä enkä tee mitään muuta. Ei jaksa keskittyä yhteen juttuun kovin kauaa. Syö itse, mutta sotkee ruualla ihan joka paikan. Ei oikein vielä viihdy leikkipuistossa eikä mitkään askartelujutut oikein ole vielä ajankohtaisia. Nukkuu päiväunia 20-30 minuuttia ja ne jääkin varmaan pois joskus aika pian. Saako nyt sanoa, että arki on mun mielestä aika raskasta? Pienen vauvan kanssa oli vielä aika helppoa, nukkui pitkiä päikkäreitä ja ruoka kulki siististi tississä mukana. Virikkeiksi riitti se seurustelu ja lelujen katselu.

En ole itse mikään luontainen hoivaaja ja kodinhoitaja, oikeastaan mieheni on näissä paljon parempi. Toki minulla on hoivavietti omaa lastani kohtaan, mutta kaikki nämä leikkijutut tulee vähän pakolla. Jos olisin luonteeltani sellainen leikkijä ja loruttelija, ei tämä varmaan tuntuisi niin rankalta. Oikeastaan inhoan myös niitä perhekerhoja, mutta käydään välillä, jotta lapsi saa joskus myös ikäistään seuraa.

Olen se, jonka mies on poissa lähes koko päivän ja odotan kyllä töihin paluuta. Saan sitten taas käyttää aivojani muuhunkin kuin hämä-hämähäkkiin ja jutella aikuisten ihmisten kanssa muustakin kuin lapsista. Ei kaikki, joilla on omia lapsia ole niin mahdottoman innostuneita juuri siitä pikkulapsiajasta. Tätä ei kuitenkaan ainakaan naisena saa sanoa ääneen. Ainakin omat läheiset kummilapset ovat joskus 3-4-vuotiaana muuttuneet "ihmismäisemmäksi", puhe alkaa menemään perille ja touhuissa on jotain järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitinkin tänne jo yhden viestin siitä, että kotona on raskaampaa. Minulla on vaativa ja joskus stressaava työ, mutta siinä päivät kuluvat nopeasti ja saan tosiaan töitä tehtyä ilman keskeytyksiä.

Meilläkin on 1v3kk lapsi, jonka touhuissa ei ole mitään järkeä. Osaa kiivetä huonekalujen päälle, mutta tulee päälleen alas jos en vahdi. Jos yritän tehdä jotain muuta (kotitöitä/lukea lehteä/käydä vessassa/ihan mitä vaan), lapsi hermostuu ja roikkuu jalassa. Leikkii itsekseen, jos katson vieressä enkä tee mitään muuta. Ei jaksa keskittyä yhteen juttuun kovin kauaa. Syö itse, mutta sotkee ruualla ihan joka paikan. Ei oikein vielä viihdy leikkipuistossa eikä mitkään askartelujutut oikein ole vielä ajankohtaisia. Nukkuu päiväunia 20-30 minuuttia ja ne jääkin varmaan pois joskus aika pian. Saako nyt sanoa, että arki on mun mielestä aika raskasta? Pienen vauvan kanssa oli vielä aika helppoa, nukkui pitkiä päikkäreitä ja ruoka kulki siististi tississä mukana. Virikkeiksi riitti se seurustelu ja lelujen katselu.

En ole itse mikään luontainen hoivaaja ja kodinhoitaja, oikeastaan mieheni on näissä paljon parempi. Toki minulla on hoivavietti omaa lastani kohtaan, mutta kaikki nämä leikkijutut tulee vähän pakolla. Jos olisin luonteeltani sellainen leikkijä ja loruttelija, ei tämä varmaan tuntuisi niin rankalta. Oikeastaan inhoan myös niitä perhekerhoja, mutta käydään välillä, jotta lapsi saa joskus myös ikäistään seuraa.

Olen se, jonka mies on poissa lähes koko päivän ja odotan kyllä töihin paluuta. Saan sitten taas käyttää aivojani muuhunkin kuin hämä-hämähäkkiin ja jutella aikuisten ihmisten kanssa muustakin kuin lapsista. Ei kaikki, joilla on omia lapsia ole niin mahdottoman innostuneita juuri siitä pikkulapsiajasta. Tätä ei kuitenkaan ainakaan naisena saa sanoa ääneen. Ainakin omat läheiset kummilapset ovat joskus 3-4-vuotiaana muuttuneet "ihmismäisemmäksi", puhe alkaa menemään perille ja touhuissa on jotain järkeä.

Meillä on aika saman ikäinen lapsi ja ihan samat kokemukset. Huoh. Menin takaisin töihin ja vaikka siellä on stressaavaa ja raskasta, niin en kyllä kaipaa ainakaan nyt kotiin takaisin. Mies on kotona lapsen kanssa ja kuulemma viihtyy ihan hyvin. Tähän voi vaikuttaa se, että olen itse ollut jo 5 vuotta valmistumisen jälkeen työelämässä, kun taas mies on koko ajan ollut pääasiassa kotosalla (opiskelija, jolla tosi vähän pakollista lähiopetusta).

Ihan pienen vauvan kanssa jotkut ehkä saa levättyä, kun vauva nukkuu paljon, mutta meillä tätä ei koskaan tullut, koska lapsi on ollut syntymästään saakka todella huono nukkuja. Ekat 6kk vietin jonkinlaisessa unenpuutteisessa zombi-tilassa, jonka jälkeen koitti muutama helpompi kuukausi. Nyt on sitten tuo 24/7-vahdittava ja viihdytettävä-kausi meneillään. Lomalla ollessa tulee välillä epätoivo, että lapsi ei vaan väsy ikinä, vaikka kuinka yrittäisi saada sen purkamaan ylimääräisen energian ja nukahtamaan sen jälkeen.

Jos lapsen kanssa kotona oleminen on noin rankkaa niin miksi ette laita lasta päivähoitoon heti kun äitiysloma + vanhempainvapaat ovat loppuneet? Toisekseen käsi sydämellä, kuka teistä menisi töihin jos siitä ei maksettaisi palkkaa jos vaihtoehto on mennä töihin tai olla lapsen kanssa kotona? Jos töissä on kerran helpompaa ja rennompaa, siis jos vaihtoehtona on työ tai lapsen kanssa kotona eikä kolmatta vaihtoehtoa olisi eli lapsi hoitoon ja itse kotona samaan aikaan työttömänä, onhan sekin tietysti mahdollista, mutta jos pitäisi valita: palkaton työ (oma entinen työ) tai lapsen kanssa kotona? olisiko työhön meno silti valintasi?

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitinkin tänne jo yhden viestin siitä, että kotona on raskaampaa. Minulla on vaativa ja joskus stressaava työ, mutta siinä päivät kuluvat nopeasti ja saan tosiaan töitä tehtyä ilman keskeytyksiä.

Meilläkin on 1v3kk lapsi, jonka touhuissa ei ole mitään järkeä. Osaa kiivetä huonekalujen päälle, mutta tulee päälleen alas jos en vahdi. Jos yritän tehdä jotain muuta (kotitöitä/lukea lehteä/käydä vessassa/ihan mitä vaan), lapsi hermostuu ja roikkuu jalassa. Leikkii itsekseen, jos katson vieressä enkä tee mitään muuta. Ei jaksa keskittyä yhteen juttuun kovin kauaa. Syö itse, mutta sotkee ruualla ihan joka paikan. Ei oikein vielä viihdy leikkipuistossa eikä mitkään askartelujutut oikein ole vielä ajankohtaisia. Nukkuu päiväunia 20-30 minuuttia ja ne jääkin varmaan pois joskus aika pian. Saako nyt sanoa, että arki on mun mielestä aika raskasta? Pienen vauvan kanssa oli vielä aika helppoa, nukkui pitkiä päikkäreitä ja ruoka kulki siististi tississä mukana. Virikkeiksi riitti se seurustelu ja lelujen katselu.

En ole itse mikään luontainen hoivaaja ja kodinhoitaja, oikeastaan mieheni on näissä paljon parempi. Toki minulla on hoivavietti omaa lastani kohtaan, mutta kaikki nämä leikkijutut tulee vähän pakolla. Jos olisin luonteeltani sellainen leikkijä ja loruttelija, ei tämä varmaan tuntuisi niin rankalta. Oikeastaan inhoan myös niitä perhekerhoja, mutta käydään välillä, jotta lapsi saa joskus myös ikäistään seuraa.

Olen se, jonka mies on poissa lähes koko päivän ja odotan kyllä töihin paluuta. Saan sitten taas käyttää aivojani muuhunkin kuin hämä-hämähäkkiin ja jutella aikuisten ihmisten kanssa muustakin kuin lapsista. Ei kaikki, joilla on omia lapsia ole niin mahdottoman innostuneita juuri siitä pikkulapsiajasta. Tätä ei kuitenkaan ainakaan naisena saa sanoa ääneen. Ainakin omat läheiset kummilapset ovat joskus 3-4-vuotiaana muuttuneet "ihmismäisemmäksi", puhe alkaa menemään perille ja touhuissa on jotain järkeä.

Älä opeta sitä lasta siihen että tarvitsee sinut yleisökseen, se tulee olemaan loputon suo ja painajainen. Kyllä lapsen mielikuvitus on niin suuri että ei tarvi aikuista siihen pällistelemään. Ja jos lapsi kerran sotkee kun syö, niin syötä se, ei sen lapsen ole mikään pakko itse syödä kun kerran ei kunnolla vielä osaa, harjoitella toki voi, mutta ei joka kerta, vain silloin kun on jotain helppoa ruokaa ja enemmän sitten kun on isompi ja pitää oikeasti oppia syömään itse. En ymmärrä miksi pitää tehdä kaikki niin vaikeasti. Lapsia paapotaan niin ettei 18v. pääse muuttamaan kotoa omilleen, mutta syödä, pukea ja käydä vessassa pitäisi osata yksivuotiaana ja lukea viimeistään nelivuotiaana.

Huoh, onneksi ei ole omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsen kanssa kotona oleminen on noin rankkaa niin miksi ette laita lasta päivähoitoon heti kun äitiysloma + vanhempainvapaat ovat loppuneet? Toisekseen käsi sydämellä, kuka teistä menisi töihin jos siitä ei maksettaisi palkkaa jos vaihtoehto on mennä töihin tai olla lapsen kanssa kotona? Jos töissä on kerran helpompaa ja rennompaa, siis jos vaihtoehtona on työ tai lapsen kanssa kotona eikä kolmatta vaihtoehtoa olisi eli lapsi hoitoon ja itse kotona samaan aikaan työttömänä, onhan sekin tietysti mahdollista, mutta jos pitäisi valita: palkaton työ (oma entinen työ) tai lapsen kanssa kotona? olisiko työhön meno silti valintasi?

Kirjoitin viestin 83.

Minä ja mieheni emme halua laittaa näin pientä lasta hoitoon. Olen tosin siitä onnellisessa asemassa, että kun itse palaan töihin muutaman kuukauden kuluttua töihin, mies jää kotiin.

Eli jos pitäisi valita, olisin lapsen kanssa kotona. Vaikka oma pää välillä hajoaa, niin koen, että lapselle on parempi olla kotona vielä toistaiseksi. Olemme lapsen häneltä lupaa kysymättä maailmaan saattaneet ja nyt velvollisuutemme on huolehtia hänestä mahdollisimman hyvin. Vaikka nyt itsellä olisikin vähän raskaampaa.

Vierailija kirjoitti:

Perheenisä36 kirjoitti:

Me tehtiin silleen, että puolet ajasta vaimo on kotona lapsen kanssa ja minä töissä.

Puolessa välissä vaihdettiin ja minä jäin kotiin.

Näin toteutui edes jonkinlainen tasa-arvo.

No kumpi sinusta oli rankempaa, kun molempia kokeilit? Ap

Mielestäni töissä oli rankempaa.

Koska ensin teet työt, sitten tulet kotiin jossa sinua odotetaan tekevät kotihommia yms. auttamista että toinen saa levätä ”kun on koko päivän tehnyt sitä ja tätä lapsen kanssa”.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsen kanssa kotona oleminen on noin rankkaa niin miksi ette laita lasta päivähoitoon heti kun äitiysloma + vanhempainvapaat ovat loppuneet? Toisekseen käsi sydämellä, kuka teistä menisi töihin jos siitä ei maksettaisi palkkaa jos vaihtoehto on mennä töihin tai olla lapsen kanssa kotona? Jos töissä on kerran helpompaa ja rennompaa, siis jos vaihtoehtona on työ tai lapsen kanssa kotona eikä kolmatta vaihtoehtoa olisi eli lapsi hoitoon ja itse kotona samaan aikaan työttömänä, onhan sekin tietysti mahdollista, mutta jos pitäisi valita: palkaton työ (oma entinen työ) tai lapsen kanssa kotona? olisiko työhön meno silti valintasi?

10 kuukauden ikäinen lapsi on vielä hirveän pieni olemaan päivät erossa vanhemmistaan. Sen ikäinen lapsi ei osaa puhua eikä kävellä, joten lapselle hoitopäivät ovat rankkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluat siis, että sanomme miehesi olevan väärässä? 

Enhän minä sitä kysynyt vaan kysyin mitä mieltä te muut oikeasti olette asiasta. Koska minun mielestä ihan aidosti töissä oli todella paljon kevyempää kuin nyt kotona hoitovapaalla. Ap

No mene takaisin töihin niin sinulla on helpompaa ja mieskin voi lopettaa vertailun.

Riippuu varmaan lapsesta ja tietty itsestäkin. Oma on vaativa, vilkas ja temperamenttinen. Töissä pääsen kyllä paljon helpommalla ja sinne palasin hoitovapaalta kun lapsi oli 1v5kk. :-)

Ei monikaan ymmärrä, millainen tunnemylläkkä se kotonaoloaika voi olla äidille, ja että kotona ollessa raskainta on jatkuva läsnäolo, tunteiden vastaanotto ja aikuisseuran puute. Ne itse kotityöt ovat aivan sivuseikka kokonaisuudessa. Vanhempi myös helposti taantuu omaan lapsuuteensa sen lapsensa kanssa, jos viettää tämän kanssa aikaa aamusta iltaan joka päivä. Kaikki oman lapsuuden kipupisteet nousevat esiin, ja viimeistään uhmaikäisen kanssa kuvioon alkaa tulla myös epäonnistumisia vanhempana. Silti tuo aika on korvaamatonta lapselle, ja kyllä vanhempi, joka on lapsensa kanssa kotona, antaa myös hänelle niin paljon. Enkä väitä, etteivätkö päivähoidossa olevat lapset saisi myös paljon vanhemmiltaan ja hoitajilta, mutta kyllä sillä vanhemman runsaalla läsnäololla on aivan erityislaatuinen merkitys lapselle ensimmäisinä vuosina.

Mutta asiaan. Minä koin kotona olon raskaammaksi, ja olen ammatiltani... lastentarhanopettaja! Töissä on siis samaa työtä kertaa kymmenen, lisänä jatkuva kiire, erityislapset, pedagoginen vastuu jne. Mutta niin se vain on, että kotona oli raskaampaa kahden pienen lapseni kanssa. Oma lapsi nimittäin koettelee vanhempaansa enemmän kuin kymmenen lasta koettelee hoitajaansa. Näin se vain on, varsinkin 1,5-3-vuotiaan kanssa elämä todella kietoutuu lapsen eräänlaiseen itsenäistymiskriisiin, joka käydään erityisesti äidin kanssa vuorovaikutussuhteessa läpi. Kotona olevan äidin arkeen saattaa sisältyä viiden itkupotkuraivarin rauhoittaminen ja kymmenen pienen pahan mielen selvittäminen. Tämän lisäksi siirtymätilanteet aiheuttavat vastarintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että omaa lasta kohtaan kohdistuu aivan erilaisia tunteita kuin toisia lapsia kohtaan, ja samaan aikaan kun käsittelee sitä miksi oma lapsi raivoaa kun häntä puetaan, niin käsitteleekin alitajuntaisesti sitä kuinka itse ei saanut näyttää omaa kiukkuaan vastaavassa iässä. Ja sitä on niin yksin. Töissä on toki vaativaa, en sitä yritä kieltää. Mutta töissä saan myös tauon ja minulla on jatkuvasti tiimitoveri, jonka kanssa voin yhdessä pohtia johonkin sen hetken tilanteeseen ratkaisua. Toisten lapsia kohtaan on myös ammatillinen, eikä heidän "ikävä" toiminta herätä minussa epätoivoa. Oman lapsen kanssa kotona on jatkuva stressi tavallaan, kun jokaikisestä tilanteesta pitää selvitä täysin yksin, töissä vastuuta ja tilanteita voi jakaa niin ettei kukaan aikuinen kuormitu liikaa.

Silti se aika on elämän parasta aikaa ja aivan ainutlaatuista. Se on niin tunteiden vuoristorataa, mihin oma lapsi sinut vetää kaikissa omissa tunteissaan ja tahdoissaan. Arvostakaa kaikki vanhemmat itseänne ja toisianne, olitte kotona tai töissä. Kaikilla on omat pahimmat ja parhaimmat hetkensä ja jokainen tietää kyllä sen hetken, kun tuntuu niin väsyneeltä ja kaikkensa antaneelta. Silloin tarvisi puolisolta arvostusta ja rakkautta. Todella kurjaa, ettei AP sitä koe saavansa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pitäisi saada sanoa että on raskasta, ilman pelkoa että toinen hermostuu. Tuosta teidän pitäisi keskustella, eikä väitellä turhaan, kun mies ei kerta suostu edes hoitovapaata kokeilemaan. Mieshän on jäävi muutenkin sanomaan, että kumpi on rankempaa, jos ei päivääkään ole hoitovapaata kokeillut, joten sinuna jättäisin hänen mielipiteensä ihan omaan arvoonsa.

Mutta joka tapauksessa ei tuollainen sinun vähättely ole ok. Jos sinulla on ollut raskas päivä, niin saat sen sanoa ihan ilman minkäänlaista pelkoa siitä että saat riidan aikaiseksi. Mieheltäsi puuttuu empatiakyky kun ei ymmärrä, että sinulla voi todella olla rankkaakin vaikka hänen mielestä kotona on helppoa.

Inttäjille tiedoksi, että oma työni on todella raskasta psyykkisesti, ja silti en siitä päivääkään vaihtaisi pois. Monesti työpäivän jälkeen sanon miehelleni, että olipa rankka päivä, nyt tarvin pienen hengähdystauon. Ei se silti ole sama asia kuin etten haluaisi tehdä työtäni tai kokisin sen epämiellyttäväksi. Ihmiset tekevät päivittäin ympäri maailmaa raskaita mutta itselleen merkityksellisiä asioita, joista yksi on vanhemmuus. Kaikilla on oikeus sanoa, että väsyttää tai uuvuttaa, se ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa tai työntekijää. Jos elämää elettäisiin niin, että mitään ei tekisi jonka tietää olevan raskasta, niin ei täällä pallolla kukaan saisi aikaan yhtään mitään.

Empatia ja hyväksyntä ei maksa mitään. Ei mitään.

Hienosti kirjoitat, olen aivan samaa mieltä. Jonkun asian rankaksi kokemiseen vaikuttaa moni asia, äiti ja isä voivat kokea vaikka just lapsen hoitamisen kotona ihan eri tavalla. Esim. äitien metatyön on sanottu kuormittavan tosi paljon. Mun oma mies ei sitä ainakaan harrasta 😂.

Kuulostaa aika lapselliselta mieheltä sun ukkosi AP, sori.

Vierailija kirjoitti:

Ei monikaan ymmärrä, millainen tunnemylläkkä se kotonaoloaika voi olla äidille, ja että kotona ollessa raskainta on jatkuva läsnäolo, tunteiden vastaanotto ja aikuisseuran puute. Ne itse kotityöt ovat aivan sivuseikka kokonaisuudessa. Vanhempi myös helposti taantuu omaan lapsuuteensa sen lapsensa kanssa, jos viettää tämän kanssa aikaa aamusta iltaan joka päivä. Kaikki oman lapsuuden kipupisteet nousevat esiin, ja viimeistään uhmaikäisen kanssa kuvioon alkaa tulla myös epäonnistumisia vanhempana. Silti tuo aika on korvaamatonta lapselle, ja kyllä vanhempi, joka on lapsensa kanssa kotona, antaa myös hänelle niin paljon. Enkä väitä, etteivätkö päivähoidossa olevat lapset saisi myös paljon vanhemmiltaan ja hoitajilta, mutta kyllä sillä vanhemman runsaalla läsnäololla on aivan erityislaatuinen merkitys lapselle ensimmäisinä vuosina.

Mutta asiaan. Minä koin kotona olon raskaammaksi, ja olen ammatiltani... lastentarhanopettaja! Töissä on siis samaa työtä kertaa kymmenen, lisänä jatkuva kiire, erityislapset, pedagoginen vastuu jne. Mutta niin se vain on, että kotona oli raskaampaa kahden pienen lapseni kanssa. Oma lapsi nimittäin koettelee vanhempaansa enemmän kuin kymmenen lasta koettelee hoitajaansa. Näin se vain on, varsinkin 1,5-3-vuotiaan kanssa elämä todella kietoutuu lapsen eräänlaiseen itsenäistymiskriisiin, joka käydään erityisesti äidin kanssa vuorovaikutussuhteessa läpi. Kotona olevan äidin arkeen saattaa sisältyä viiden itkupotkuraivarin rauhoittaminen ja kymmenen pienen pahan mielen selvittäminen. Tämän lisäksi siirtymätilanteet aiheuttavat vastarintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että omaa lasta kohtaan kohdistuu aivan erilaisia tunteita kuin toisia lapsia kohtaan, ja samaan aikaan kun käsittelee sitä miksi oma lapsi raivoaa kun häntä puetaan, niin käsitteleekin alitajuntaisesti sitä kuinka itse ei saanut näyttää omaa kiukkuaan vastaavassa iässä. Ja sitä on niin yksin. Töissä on toki vaativaa, en sitä yritä kieltää. Mutta töissä saan myös tauon ja minulla on jatkuvasti tiimitoveri, jonka kanssa voin yhdessä pohtia johonkin sen hetken tilanteeseen ratkaisua. Toisten lapsia kohtaan on myös ammatillinen, eikä heidän "ikävä" toiminta herätä minussa epätoivoa. Oman lapsen kanssa kotona on jatkuva stressi tavallaan, kun jokaikisestä tilanteesta pitää selvitä täysin yksin, töissä vastuuta ja tilanteita voi jakaa niin ettei kukaan aikuinen kuormitu liikaa.

Silti se aika on elämän parasta aikaa ja aivan ainutlaatuista. Se on niin tunteiden vuoristorataa, mihin oma lapsi sinut vetää kaikissa omissa tunteissaan ja tahdoissaan. Arvostakaa kaikki vanhemmat itseänne ja toisianne, olitte kotona tai töissä. Kaikilla on omat pahimmat ja parhaimmat hetkensä ja jokainen tietää kyllä sen hetken, kun tuntuu niin väsyneeltä ja kaikkensa antaneelta. Silloin tarvisi puolisolta arvostusta ja rakkautta. Todella kurjaa, ettei AP sitä koe saavansa.

Kiitos tästä tekstistä. Voi kun mieheni osaisi ymmärtää edes osan tuosta mitä kirjoitit. Ap

no tuo on täysin hedelmätön keskustelu, mutta been there jne...

Pikkulapsiaika vaan on rankkaa, silloin on kotona rankkaa, mutta myös töissä käyminen on silloin rankempaa, koska töiden jälkeen ei saa hengähtää ja harrastaa omiaan samalla tavalla kuin muulloin. Kaikki helpottaa jälleen kun lapset koululaisia.

Koittakaa vaan arvostaa toistenne panosta, se on paras tapa selvitä ja jopa nauttia tuosta elämänvaiheesta. 

Minusta töissä oli rankempaa vaikka hoisin kaksosia sen 3 vuotta kotona. 

Kotona on vaan se vaara että passivoituu ja sitten kaikki tekeminen alkaa tuntua rankalta. 

Jos ajattelisit, että olisit töissä kotonasi ja työnäsi olisi yhden lapsen ja kodin hoito, niin kuvailisitko työtä rankaksi?

On eroa kanssa työllä ja työllä. Joku kuntapuolen suojatyö on ihan eri planeetalta kuin yksityisen sektorin projektihommat.

Kotona oli henkisesti raskaampaa, mutta töissä fyysisesti raskaampaa. Ehkä mies puhuu fyysisestä väsymyksestä ja sä henkisestä? Voit yrittää ymmärtää miehen väsymystä ja kertoo hänelle vähän tarkemmin mikä sua väsyttää kotona, ei se välttämättä ymmärrä että jatkuva läsnäolo, tarpeisiin vastaaminen ym henkinen työ lapsen kanssa väsyttää oikeasti vaikka eri tavalla kuin miehen työ vaikka kyllä sekin todellisesti väsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Yhden kanssa kotona olo on lomaa. Tämä on minun mielipiteeni. Saa alapeukuttaa.

Miksi tätä "loma oikeutta" niin harva mies sitten jaksaa, vaikka usein lapset ovat isompia.

Ja siksi uusi laki on enemmän kuin tervetullut, jotta myös miehet pääsevät "lorvimaan" kotiin ja hoitamaan lapsia. Jos miehet eivät saa oikeutta, se pitäisi tehdä lailla.

Ainakin meillä kun mies oli vuoden 2v kotona, niin hänen aikansa meni lapsen kanssa jatkuviin arkirutiineihin ja jatkuvaan aterioiden ja välipalijen laittamiseen, ulkoiluun, virikkeisiin jne.

Ja perusasioiden ja kädentaitojen opettaminen jäi minulle esim. siisteyskasvatus, hampaidenpesu, itse syöminen, pukeminen, pyörlläajo, hiihtäminen jne. Lapsihan oppii nämä taidot vain jos joku ne opettaa.