Tilanne tai " läheltä piti-tlanne" , jolloin olet pelästynyt lapsesi terveyden tms vuoksi eniten?

Pötkötteli kyljellään sohvalla, kasvot sohvan selkänojaan päin(ei kuitenkaan kovin lähellä). Pulautus oli niin raju, että selkänojasta kimposi takaisin vasten kasvoja. Hetken aikaa koitin taputella selkään, muttei auttanut. Tilanne alkoi olla jo vakavampi ja katselin, missä puhelimeni on soittaakseni ambulanssin. Tietenkään muisti ei pelaa tuollaisessa tilanteessa. Puhelin hukassa. Juoksin yläkertaan naapurin oven taakse vauva kainalossa ja pyysin soittamaan hätäkeskukseen. Samalla puhalsin muutaman kerran ilmaa vauvan hengitysteihin, kun alkoi jo olla syanoottinen. Onneksi alkoi hengittää. Tulivat kuitenkin katsomaan, että kaikki on ok. Mieskin tuli samantien iltavuorosta kotiin ja arvasi, miksi ambulanssi oli pihalla. Aiemminkin oli tyttö yrittänyt maitojaan yskiä.

Onneksi ei käynyt mitään vakavaa, käytettiin tietty lääkärissä.

Poika hengtti tosi huonosti ja rohisi kauheasti. Viikko vierähti sairaalassa.

Mutta äidit on äitejä näköjään.

saanut hengityskatkoksia flunssan takia tai meinannut tukehtua omaan limaoksennukseensa.

liki tajuttomana sokerien sekoamisen takia.

tyttö (pikkuisen alle vuoden silloin) oli iltasella väsyneen ja itkuisen oloinen ja yritin häntä nukuttaa. yritin tarjota iltamaitoa, muttei tuntunut huolivan. ensin imaisi kyllä vaisusti, mutta ei sitten jatkanutkaan, itkeskeli vaan. sitten alkoin kuolaa valumaan ihan oudosti. ihan solkenaan valui, tyttö itki vaan eikä jotenkin tuntunut osaavan niellä sitä suuhun kertyvää sylkeä. pidin vaikka miten päin sylissä, yritin rauhoittaa tyttöä ja tähystää sinne suuhun että mikä ihme nyt rassaa. lapsen isä pyöri hädissään ympärillä.



sitten siinä yllättäen näkyi ihan ohuen ohut verivana siinä syljessä, ja me vanhemmat jo todellakin hiki pinnassa yritetään tähystää. mitään ei näy, ja suu on ihan täynnä sylkeä, lapsi itkee vaan (ja jotenkin surullisena, kun yleensä itkunsa on sellainen vaativa " aaarrrggh" ).



mies oli jo soittamassa ambulanssia tms. kun tyttö lopulta yskäisi kerran ja sitten uudestaan. käänsin hänet jalkojeni päälle pää hiukan alaspäin ja taputin selkään kunnes röhäisi lattialle ihan älyttömän näköisen harmaan muovinpalan, semmoisen teräväreunaisen sotkun. samantien loppui itku ja tyttö oli jo sen verran väsynyt että nukahti ihan rauhallisesti.



tutkimme palaa sen verran että se selvisi olevan kappale koiran syömää pyykkipoikaa, joka miehen ponnisteluista huolimatta oli jäänyt lattialle (mies paniikissa esittelee minulle roskista " kato nyt, ne on loput tuossa päällä, mä luulin että siinä oli kaikki" ), ja siitä kulkeutunut muksun kurkkuun, huolimatta siitä että minulla oli 100% jatkuva näköyhteys muksun hommiin sinä aikana kun oli sen suuhunsa saanut.



seuraavana aamuna söi ja nieli ihan ongelmitta, selvittiin siis säikähdyksellä.

Ja olin selin häneen vain 10 sekuntia, kun rauhoittelin vauvaa. Huutelin aluksi poikaa rauhallisesti ja etsiskelin pensaiden takaa, mutta häntä ei näkynyt. Ihmettelin kuinka hän niin nopeasti hävisi, tilanne tuntui ihan järjettömältä kun ei hän yleensä minnekään karannut. Eikä koskaan ollut vielä mennyt piiloon niin, että olisi tosiaan pysynyt siellä hiljaa.



Asumme saaressa ja matkaa pihasta rantaan on n. 200 metriä. Katsoin ensin piharakennuksista ja huutelin aina vain kovemmalla äänellä. Paniikki alkoi iskeä. Juoksin vaunuja työntäen rantaan, mies oli siellä kaloja siivoamassa eikä ollut huomannut että poika olisi tullut sinne. Juoksin takaisin talolle, vauva itki vaunuissa ja minä huusin poikaa jo aivan paniikissa. Kävin uudelleen kaikki piharakennukset ja kaivot läpi. Tilanne oli aivan karmea.



Sitten mies soitti rannasta, oli löytänyt pojan meidän rantasaunasta. Hän oli siellä kyyryssä piilossa yhden tuolin takana. Selitti iloisena vain menneensä äidiltä piiloon. Selitimme miehen kanssa kuorossa että koskaan, siis KOSKAAN ei saa mennä piiloon aikuiselta. Oli vähällä etten jo soittanut poliisia ja palokuntaa ja ties mitä. Merenrannalla asumiseen liittyy omat pelkonsa...