Kuinka usein pyydät lapseltasi anteeksi?

Viikottain mielestäni. Tällä viikolla jo kahdesti, ainakin. Ja olen kertonut etukäteen että olen huonommalla tuulella pari päivää ja sitten taas iloinen. Terkuin Paskamutsi

Lähes päivittäin jotain pienempiä (tyyliin unohdan että lapsi pyysi että saisi yrittää avata seuraavan maitotölkin, joudun keskeyttämään lapsen että ehdin huikata jotain ulos lähtevälle lapselle tms.) mutta näitä en pidä "väärin toimimisena". Muutaman kerran kuussa hermostun sisarusten väliseen tappeluun niin että tulee rähistyä ennen kuin osaan toimia kuin aikuinen, ja niitä tulee pyydettyä anteeksi kunnolla.

Mun vanhemmat ei ole ikinä pyytäneet multa anteeksi :O Siis en nyt mitään kaltoinkohtelua ole kokenut, tarkoitan siis jos ovat hermostuneet ja riitatilanteissa. Eivät taida osatakaan, en ole toisiltaankaan kuullut heidän ikinä pyytäneen anteeksi. Äitini nyt sentään tietyissä tilanteissa sanoo anteeksi, jos vaikka astuu kävellessä vahingossa kantapäälle. Isäni suusta en ole sanaa anteeksi kuullut ikinä missään tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ei ole ikinä pyytäneet multa anteeksi :O Siis en nyt mitään kaltoinkohtelua ole kokenut, tarkoitan siis jos ovat hermostuneet ja riitatilanteissa. Eivät taida osatakaan, en ole toisiltaankaan kuullut heidän ikinä pyytäneen anteeksi. Äitini nyt sentään tietyissä tilanteissa sanoo anteeksi, jos vaikka astuu kävellessä vahingossa kantapäälle. Isäni suusta en ole sanaa anteeksi kuullut ikinä missään tilanteessa.

Olisiko sillä ollut väliä jos olisivat (liiallisen?) hermostumisen jälkeen sanoneet "anteeksi, se ei ollut reilua, käyttäydyin tyhmästi".

Ei nyt ihan päivittäin, mutta uhmaikäisen kanssa tulee sitäkin hoettua, jos en vaikka heti ymmärrä ja hän siitä hermostuu. Joskus semmosiakin, kun menee oma kuppi nurin ja suutun. Lapsikin on oppinut sanomaan anteeksi, kun vaikka lyö minua tai muuta. Tilanteet myös käydään läpi, jotta ymmärretään, mistä pyydetään anteeksi, eikä siitä tule vain sanaa, joka oikeuttaa pöllöilyyn.

Omassa kodissani ei ole anteeksi koskaan pyydetty, joten tää on ollut myös mulle harjoittelua ihan henkilökohtaiseen elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ei ole ikinä pyytäneet multa anteeksi :O Siis en nyt mitään kaltoinkohtelua ole kokenut, tarkoitan siis jos ovat hermostuneet ja riitatilanteissa. Eivät taida osatakaan, en ole toisiltaankaan kuullut heidän ikinä pyytäneen anteeksi. Äitini nyt sentään tietyissä tilanteissa sanoo anteeksi, jos vaikka astuu kävellessä vahingossa kantapäälle. Isäni suusta en ole sanaa anteeksi kuullut ikinä missään tilanteessa.

Olisiko sillä ollut väliä jos olisivat (liiallisen?) hermostumisen jälkeen sanoneet "anteeksi, se ei ollut reilua, käyttäydyin tyhmästi".

Tosissasiko kysyt?

T. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ei ole ikinä pyytäneet multa anteeksi :O Siis en nyt mitään kaltoinkohtelua ole kokenut, tarkoitan siis jos ovat hermostuneet ja riitatilanteissa. Eivät taida osatakaan, en ole toisiltaankaan kuullut heidän ikinä pyytäneen anteeksi. Äitini nyt sentään tietyissä tilanteissa sanoo anteeksi, jos vaikka astuu kävellessä vahingossa kantapäälle. Isäni suusta en ole sanaa anteeksi kuullut ikinä missään tilanteessa.

Olisiko sillä ollut väliä jos olisivat (liiallisen?) hermostumisen jälkeen sanoneet "anteeksi, se ei ollut reilua, käyttäydyin tyhmästi".

Tosissasiko kysyt?

T. Eri

Kysyn, koska siitä voisi herätä keskustelua anteeksipyynnön merkityksestä. Minulla on itsellä ihan selkeä näkemys asiasta, mutta jos haluaisin pysyä vain sen oman näkemykseni kanssa niin en tulisi keskustelupalstalle.

Minun lapsuudenkodissani ei pyydetty anteeksi. Se oli muutenkin kylmä ja tunteeton koti, siellä ei  mitenkään ilmaistu hellyyttä, saati rakkautta.

Olen itse opetellut pyytämään anteeksi lapseltani. Minulla on aina ollut lyhyt pinna, ja varsinkin ihan pikkulapsiaikana vähät unet ja lapsen kiljuminen saivat minut raivoon hyvinkin helposti. Lapsi näytti silloin aina vähän surumieliseltä ja leikki hetken itsekseen hiljaa. Aina ennen olin antanut tilanteen mennä ohi ja rauhoittua, mutta sitten yhden kerran menin lapsen viereen ja sanoin, että anna anteeksi, äiti oli tosi tosi tyhmä ja huusi kamalasti. Se tuli vähän kankeasti, kun en ole koskaan ennen pyytänyt keneltäkään anteeksi. Lapsi alkoi saman tien itkeä vuolaasti, ja silloin tajusin, että hän on aina ennen padonnut sen kaiken itkun sisäänsä ja ollut kamalan pahalla mielellä. Silloin tunsin itseni aika hel*etin huonoksi äidiksi. Ja silloin tajusin myös, että niinhän minäkin olen padonnut koko elämäni kaiken pahan mielen sisääni ja yrittänyt odottaa, että se jotenkin sulaisi itsestään pois ennen kuin seuraava paha mieli tunkee sisään.

Sen jälkeen olen aina pyytänyt anteeksi. Ja olen sanonut monen monta kertaa, että äiti rakastaa ihan varmasti silloinkin kun on pahalla päällä.