Esikoinen aloittaa koulun, itkettää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap todennäköisesti vetää itsensä kiikkuun kun lapsi muuttaa kotoa..

Tai on kaikkien anoppien demoniesimerkki - vainoaa lastensa elämää ja puuttuu lastenlasten elämään koska omaa elämää ei ole koskaan osattu rakentaa.

Tai aloittajasta tulee ihan normaali äiti, anoppi ja isoäiti, joka tajuaa, että elämän siirtymävaiheissa on ihan normaalia tuntea haikeutta. Jos tuota ei tajua, ei huomaa, että mikään on muuttunut ja sitä aikuista lasta kohtelee edelleen kuin viisivuotiasta.

En nyt oikein tiedä onko normaalia haikeutta velloa asiassa (tällä hetkellä) viikon päivät.

Minulla on tosi hyvät fiilikset esikoisen peruskoulun alkamisesta. On kiva nähdä, miten lapsi kasvaa ja kehittyy, tulee itsenäisemmäksi ja itsevarmemmaksi. Minulla on vain yksi kasvatusperiaate niin äitinä kuin opettajanakin: tehdä itseni tarpeettomaksi.

Ompas hirveitä kommentteja, mikä palstaa vaivaa? Tuntuu kuin tämän ois vallannut joku uusi outo porukka. Yleensä täällä saa asiallisia ketjuja aikaiseksi.

Kiitos kommenteista kaikki asiallisesti vastanneet. Olen työssä käyvä äiti, enkä tosiaan odottanut itseltä näin suurta reaktiota kun tajusin lapsen kasvaneen jo kouluikään. Äitiys on parasta maailmassa, mutta en aio lapseen jäädä kiinni, iloitsen jokaisesta kehitysvaiheesta ja siitä, että lapsesta tulee itsenäinen. Siltikin kirpaisee syvältä. Ap

Ja tämä uusi elämänvaihe jännittää, siksikin tunteet pinnassa. En tiedä mitä odottaa, mihin pitää varautua koulun alkaessa. Ap

Hei ap älä välitä näistä sekopääkommenteista.

Ymmärrän hyvin tunteesi.

t. se jonka lapsi aloittaa päiväkodin, eka irtaantumisaskel

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista. 

Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin. 

Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?

Kerro sinä, mitä tärkeitä hetkiä sinä muistat omasta ja lastesi elämästä?

Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.

Äh, kuule tämä on niin kulunut klisee!

Minulla on kolme ihanaa lasta. Ja minä olen matkustanut useamman kerran maailman ympäri, olen käynyt paikoissa, joissa ns. ”tavalliset ihmiset” eivät ikinä pääse käymään. Olen mieheni kanssa tehnyt puhtaan gourmet-matkan, jolla söimme viikon ajan vain ja ainoastaan Michelin-tähti-ravintoloissa, joukossa useampi 3 tähden ravintola, olen syönyt 10:ssä E-Afrikan parhaimmassa ravintolassa. Meitä varten on avattu Mexico Cityssä yksi maailman parhaista ravintoloista, joka muuten oli suljettu sinä päivänä. Jne, jne.

Silti elämäni parhaimmat muistot ovat lapsistani ja lasten kanssa tehdyistä jutuista, jotka jatkuvat edelleen heidän jo aikustuttuaan. Yhä edelleen parhaimpia matkakokemuksia ovat ne, joille he kaikki osallistuvat mukaan kumppaneidensa kanss, kuten esim. kolmen viikon safarimatka Afrikan savanneilla, E-Amerikan kiertomatka jne. Ensi jouluna lähdetään taas koko jengi Mauritukselle ja E-Afrikkaan.

🤮

Pillusta tullutta tavaraa palvotaan.

Mitä ihmettä sinä teet tässä ketjussa? Oletko masokisti?

Entä sinä? Oletko narsisti ja geenijatkumosi palvoja? Kuvottavien äpäriesi loppuelämän vainoaja?

No nyt naurattaa jo ääneen. Taisit päästä avohoitoon ja jätit lääkkeet ottamatta? Voi että, pieni on sinun elämäsi, kun siihen ei mahdu ketään muuta kuin sinä ja sinun napasi.

Naurettavaa.

Meillä kuopus aloittaa koulun. Huomaan miettiväni usein että mihin se aika oikein hävisi. Samalla myös ilakoin sitä että hoitorumba loppuu, päiväkotielämää takana jo 10 vuotta lasten kanssa, ei enää hakuja ja vientejä ja se helpottaa elämää paljon!

Meilläkin kuopus aloittaa ensi syksynä koulun. Ja vaikka olen kuinka iloinen lapsen kasvamisesta ja kehityksestä, silti silmät meinaavat aina kostua, kun ajattelen hänen koulun aloitusta. Niin se oli esikoisen kohdallakin. Kouluun tutustuminen ja lapsen eka koulupäivä toivat vaan tunteet pintaan. Eskarista ekaluokalle on kuitenkin aika iso hyppäys. Nyt eskarilaisena lapseni on vielä koko ajan aikuisten valvovan silmän alla, mutta syksyllä lapsen pitäisikin jo ottaa itse paljon enemmän vastuuta. Myös vapauden määrä lisääntyy huomattavasti. Kai se kaikki tämä, mikä ne silmänurkat kostuttaa. Pärjääkö se pikkuinen nyt varmasti..

Ihan kuin elämän pitäisi olla sellaista, että mennään yksin tunne kerrallaan.

Hääpäivänään pitää olla rakastunut, hautajaisissa surullinen, työelämässä onnellinen siitä että on töitä...

Ajatelkaas jos tunteita olisikin useampi samaan aikaan! Kouluun lähtevä lapsi nostaisi pintaan haikeutta yhden ajanjaksomn päättymisestä ja iloa uuden alkamisesta. Ylpeyttä kun lapsi pärjää ja pelkoa siitä, ettei pärjääkään.