Lue keskustelun säännöt.
Esikoinen aloittaa koulun, itkettää
16.05.2019 |
Jysähti täysillä tajuntaan kun kävimme tutustumassa kouluun. Lapsi kasvaa pois sylistäni. Vauvavuodet oli ihanat, hän oli maailman kiltein vauva. Mistä vertaistukea äidin suruun näinkin hölmössä asiassa. Oma reaktioni yllätti, viikon päivät olen itkeskellyt ja ollut lohduton. Kuulostaa naurettavalta, mutta en mahda itselleni mitään.
Kommentit (51)
Onpa tylyä tekstiä.
Vauvaa olisi pitänyt hoitaa kiintymättä? Tuo luopuminenhan siinä on äidillä edessä, vauva katoaa. Ei ole enää vauvaa hoidettavana, vaan pitää olla koululaisen äiti.
Kirpaisee sekin, kun siirtyy siihen vaiheeseen, että onkin teinin äiti, ei ole enää sitä lastakaan.
Ihan normaali kehityskriisi.
Itse en niinkään muista kouluunmenopäivää, mutta sen hetken kun kaupassa tajusin, etten ole enää pikkulasten äiti. Piti määritellä itsensä uudelleen.
Vauvan syntymä muuttaa syvällisesti asioita, siitä jää jälki. Kasvaminen on kova paikka äidillekin, kukapa ei olisi itkenyt laittaessaan vauvan vaatteita eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos yhtään lohduttaa, niin kohta se sama esikoinen menee yläkouluun, pääsee ripille, lopettaa peruskoulun, menee lukioon / ammattikouluun, kirjoittaa ylioppilaaksi / valmistuu ammattiin jne
Meillä ollaan ainokaisen kanssa vaiheessa rippikoulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista.
Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin.
Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?
Kerro sinä, mitä tärkeitä hetkiä sinä muistat omasta ja lastesi elämästä?
Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.
Etkö ihan oikeasti muista, mitä oman lapsesi tärkeänä päivänä tapahtui? Muistat ennemmin yksittäisen ruuan kuin vaikka lapsesi ensimmäisen koulupäivän tai yo-päivän? Tai miltä tuntui, kun kuulit lapsen vakavasta sairaudesta tai jännityksestä, mitä tunsit kun lapsi oli leikkauksessa? Mutku se ruoka siellä Pariisissa, se jäi mieleen.
Jaahas. Täällä on yksi fanaattinen "minulla on muutakin elämää kuin lapset" -jankkaaja. Hanki elämä sinäkin.
Kohta se muuttaa kotoa ja sitten sinä jo kuoletkin - etkä muista enää mitään.
Yritä rauhoittua ja hanki lääkitys:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap todennäköisesti vetää itsensä kiikkuun kun lapsi muuttaa kotoa..
Minua ei itkettänyt, vaan olin tyytyväinen. Saattoi johtua siitä, että hoidin lapseni kotona itse ja sain olla tarpeeksi kauan heidän seurassaan myös silloin, kun he olivat pienempiä. Ei koulu mitään muuta. Lapsi tarvitsee vanhempiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sellainen pieni haikeus tällaisissa elämän murroskohdissa on normaalia.
Itse surin jollakin tasolla sitä, kun lopetin kuopuksen imettämisen. Vaikka olin kuinka odottanut sitä, että pääsen siitä eroon, niin sitten kun se oikeasti oli käsillä, niin jotenkin se iski tajuntaaan, että minä en enää koskaan imetä ketään.
samoin kun kuopuksen kanssa luovutiin vaipoista. Oli iloinen ja kiva asia, mutta jollain tasolla surin sitä, että minulla ei enää ole yhtään "vauvaa"
Ja sama sitten kun kuopus aloitti koulun
tai kun esikoinen aloitti lukion
jne
Mutta ne tunteet menee nopesti ohi. Mutta hetken tunnen sellaista luopumisen tuskaa.
Kyllä sinäkin tästä selviät
Vierailija kirjoitti:
Ap todennäköisesti vetää itsensä kiikkuun kun lapsi muuttaa kotoa..
Tai on kaikkien anoppien demoniesimerkki - vainoaa lastensa elämää ja puuttuu lastenlasten elämään koska omaa elämää ei ole koskaan osattu rakentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap todennäköisesti vetää itsensä kiikkuun kun lapsi muuttaa kotoa..
Tai on kaikkien anoppien demoniesimerkki - vainoaa lastensa elämää ja puuttuu lastenlasten elämään koska omaa elämää ei ole koskaan osattu rakentaa.
Olisi TODELLA pelottavaa jos olisin anoppi jollekkin näin 28-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap todennäköisesti vetää itsensä kiikkuun kun lapsi muuttaa kotoa..
Tai on kaikkien anoppien demoniesimerkki - vainoaa lastensa elämää ja puuttuu lastenlasten elämään koska omaa elämää ei ole koskaan osattu rakentaa.
Olisi TODELLA pelottavaa jos olisin anoppi jollekkin näin 28-vuotiaana.
Puhe oli tulevaisuudestasi ajatuskuvioinesi. Jatka vaan samaan malliin narsistina roikkumalla kalaroissasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää ketju sinetöi asian. Nyt alkaa av-lakko.
-ei ap.
mun lapseni aloittaa syksyllä päiväkodin, haikeaa! olen ollut siis 3v kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap todennäköisesti vetää itsensä kiikkuun kun lapsi muuttaa kotoa..
Tai on kaikkien anoppien demoniesimerkki - vainoaa lastensa elämää ja puuttuu lastenlasten elämään koska omaa elämää ei ole koskaan osattu rakentaa.
Tai aloittajasta tulee ihan normaali äiti, anoppi ja isoäiti, joka tajuaa, että elämän siirtymävaiheissa on ihan normaalia tuntea haikeutta. Jos tuota ei tajua, ei huomaa, että mikään on muuttunut ja sitä aikuista lasta kohtelee edelleen kuin viisivuotiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista.
Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin.
Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?
Kerro sinä, mitä tärkeitä hetkiä sinä muistat omasta ja lastesi elämästä?
Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.
Äh, kuule tämä on niin kulunut klisee!
Minulla on kolme ihanaa lasta. Ja minä olen matkustanut useamman kerran maailman ympäri, olen käynyt paikoissa, joissa ns. ”tavalliset ihmiset” eivät ikinä pääse käymään. Olen mieheni kanssa tehnyt puhtaan gourmet-matkan, jolla söimme viikon ajan vain ja ainoastaan Michelin-tähti-ravintoloissa, joukossa useampi 3 tähden ravintola, olen syönyt 10:ssä E-Afrikan parhaimmassa ravintolassa. Meitä varten on avattu Mexico Cityssä yksi maailman parhaista ravintoloista, joka muuten oli suljettu sinä päivänä. Jne, jne.
Silti elämäni parhaimmat muistot ovat lapsistani ja lasten kanssa tehdyistä jutuista, jotka jatkuvat edelleen heidän jo aikustuttuaan. Yhä edelleen parhaimpia matkakokemuksia ovat ne, joille he kaikki osallistuvat mukaan kumppaneidensa kanss, kuten esim. kolmen viikon safarimatka Afrikan savanneilla, E-Amerikan kiertomatka jne. Ensi jouluna lähdetään taas koko jengi Mauritukselle ja E-Afrikkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista.
Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin.
Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?
Kerro sinä, mitä tärkeitä hetkiä sinä muistat omasta ja lastesi elämästä?
Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.
Äh, kuule tämä on niin kulunut klisee!
Minulla on kolme ihanaa lasta. Ja minä olen matkustanut useamman kerran maailman ympäri, olen käynyt paikoissa, joissa ns. ”tavalliset ihmiset” eivät ikinä pääse käymään. Olen mieheni kanssa tehnyt puhtaan gourmet-matkan, jolla söimme viikon ajan vain ja ainoastaan Michelin-tähti-ravintoloissa, joukossa useampi 3 tähden ravintola, olen syönyt 10:ssä E-Afrikan parhaimmassa ravintolassa. Meitä varten on avattu Mexico Cityssä yksi maailman parhaista ravintoloista, joka muuten oli suljettu sinä päivänä. Jne, jne.
Silti elämäni parhaimmat muistot ovat lapsistani ja lasten kanssa tehdyistä jutuista, jotka jatkuvat edelleen heidän jo aikustuttuaan. Yhä edelleen parhaimpia matkakokemuksia ovat ne, joille he kaikki osallistuvat mukaan kumppaneidensa kanss, kuten esim. kolmen viikon safarimatka Afrikan savanneilla, E-Amerikan kiertomatka jne. Ensi jouluna lähdetään taas koko jengi Mauritukselle ja E-Afrikkaan.
🤮
Pillusta tullutta tavaraa palvotaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista.
Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin.
Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?
Katsopas, kun meillä muilla on useampi muisto mielessä. On lapsuusmuistoja, on muistoja kouluajalta, on muistoja häistä, hautajaisista, on muistoja ei niin merkittävistä keskusteluista milloin kenenkin kanssa ja sitten on muistoja, jotka koskevat omaa lasta.
Harmi jos sulla on vain yksi muistipaikka, johon tallentaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista.
Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin.
Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?
Kerro sinä, mitä tärkeitä hetkiä sinä muistat omasta ja lastesi elämästä?
Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.
Äh, kuule tämä on niin kulunut klisee!
Minulla on kolme ihanaa lasta. Ja minä olen matkustanut useamman kerran maailman ympäri, olen käynyt paikoissa, joissa ns. ”tavalliset ihmiset” eivät ikinä pääse käymään. Olen mieheni kanssa tehnyt puhtaan gourmet-matkan, jolla söimme viikon ajan vain ja ainoastaan Michelin-tähti-ravintoloissa, joukossa useampi 3 tähden ravintola, olen syönyt 10:ssä E-Afrikan parhaimmassa ravintolassa. Meitä varten on avattu Mexico Cityssä yksi maailman parhaista ravintoloista, joka muuten oli suljettu sinä päivänä. Jne, jne.
Silti elämäni parhaimmat muistot ovat lapsistani ja lasten kanssa tehdyistä jutuista, jotka jatkuvat edelleen heidän jo aikustuttuaan. Yhä edelleen parhaimpia matkakokemuksia ovat ne, joille he kaikki osallistuvat mukaan kumppaneidensa kanss, kuten esim. kolmen viikon safarimatka Afrikan savanneilla, E-Amerikan kiertomatka jne. Ensi jouluna lähdetään taas koko jengi Mauritukselle ja E-Afrikkaan.
🤮
Pillusta tullutta tavaraa palvotaan.
Mitä ihmettä sinä teet tässä ketjussa? Oletko masokisti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!!! Mun lapseni ovat jo kolmekymppisiä, mutta muistan vielä oikein hyvin, miten haikealta tuntui, kun esikoinen aloitti peruskoulun. Ihan yhtä haikeaa, kun hain kuopuksen viimeisenä päivänä eskarista.
Kun arki rullaa tasaiseen tahtiin, ei illalla nukkumaan mennessä tule ajatelleeksi, että tätäkään päivää ei saa koskaan enää takaisin. Sen vuoksi nuo tietyt etapit herkistää, kun tajuaa, että jokin elämänvaihe on ohi eikä koskaan enää palaa. Jollain tasolla ehkä myös tiedostaa paremmin oman ikääntymisensäkin.
Miten joku voi muistaa vaikka eskarin viimeisen päivän tai jotain vastaavaa? Jestas, eikö elämässä ole oikeasti tapahtunut mitään muuta?
Kerro sinä, mitä tärkeitä hetkiä sinä muistat omasta ja lastesi elämästä?
Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.
Äh, kuule tämä on niin kulunut klisee!
Minulla on kolme ihanaa lasta. Ja minä olen matkustanut useamman kerran maailman ympäri, olen käynyt paikoissa, joissa ns. ”tavalliset ihmiset” eivät ikinä pääse käymään. Olen mieheni kanssa tehnyt puhtaan gourmet-matkan, jolla söimme viikon ajan vain ja ainoastaan Michelin-tähti-ravintoloissa, joukossa useampi 3 tähden ravintola, olen syönyt 10:ssä E-Afrikan parhaimmassa ravintolassa. Meitä varten on avattu Mexico Cityssä yksi maailman parhaista ravintoloista, joka muuten oli suljettu sinä päivänä. Jne, jne.
Silti elämäni parhaimmat muistot ovat lapsistani ja lasten kanssa tehdyistä jutuista, jotka jatkuvat edelleen heidän jo aikustuttuaan. Yhä edelleen parhaimpia matkakokemuksia ovat ne, joille he kaikki osallistuvat mukaan kumppaneidensa kanss, kuten esim. kolmen viikon safarimatka Afrikan savanneilla, E-Amerikan kiertomatka jne. Ensi jouluna lähdetään taas koko jengi Mauritukselle ja E-Afrikkaan.
🤮
Pillusta tullutta tavaraa palvotaan.
Mitä ihmettä sinä teet tässä ketjussa? Oletko masokisti?
Entä sinä? Oletko narsisti ja geenijatkumosi palvoja? Kuvottavien äpäriesi loppuelämän vainoaja?
Minulle huippuhetkien mahdollisuuksia tarjoavat matkustelu ja hyvissä ravintoloissa syöminen, ei omien lasteni käyttäminen tyydyttämään minun tarpeitani.