Onko kenelläkään nykypäivänä enää NORMAALIA lasta?
Tuntuu, että kaikilla tutuilla, tutun tutuilla ja someen kirjoittelevilla randomeilla, on nykyään kaikilla lapsilla joku erikoisuus.
ADHD, ADD, autismin kirjo, dysfasia, viivästynyt puheen kehitys, alentunut harkintakyky, huono näkö, 18 eri allergiaa, kampurajalka tai sitten joku Höffentöffel-Schumacherin syndrooma joka aiheuttaa mansikan kokoisia luomia vasempaan takareiteen.
Varmaan kaikkien lapset on viiteen ikävuoteen mennessä kerenneet käydä psykologin, neurologin, toimintaterapeutin ja kirkkoherran juttusilla ja näillä 2010-luvun lapsilla tuntuu olevan enemmänkin kilpavarustelua, keneltä löytyy pisin diagnoosilista ja eniten "lääketieteellisiä syitä" selittää jos vaikka mikä käytöksen ja kehityksen oikkuja.
Rupeaa jotenkin ahdistamaan, kirjoitellaanko nykyään kaikista sairauksista diagnooseja jonkin terveyskeskustarkastuksen perusteella, vai onko todella nykypäivän elinympäristö niin saastunut ja myrkyllinen että kaikki lapset todella syntyvät jollain tapaa sairaina?
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Oli niitä ennenkin, niitä ei vaan huomattu.
Tämä tosiaan lienee suurimpia syitä näiden diagnoosien "yleistymiseen" - tiedon ja diagnostiikan parantuminen. Itse olen vasta näin kolmekymppisenä menossa neurologisiin tutkimuksiin autismin vuoksi. Minulla on ollut kaikenlaisia näin jälkikäteen selkeästi autismiin liittyviä vaikeuksia koko ikäni, mutta kukaan ei vain koskaan aikaisemmin vain kiinnittänyt asiaan huomiota.
On helppo mennä mukaan pärjäämisnarratiiviin ja ajatella "no onhan sitä näinkin tullut pärjättyä"... mutta ei, eipä oikeastaan ole kovin hyvin. Olisin itse hyötynyt luultavasti todella paljon jos olisin saanut diagnoosin jo lapsena, ja saanut päiväkodissa ja koulussa lisäapua.
Kuopus on normaali, mutta esikoinen vähän haaveileva, yksin viihtyvä, erittäin älykäs, kielellisesti ja matemaattisesti hyvin lahjakas. Koulu tutkii mistä kyse ja josko eriytettäisiin ylöspäin. Minä en olisi ensimmäistä toivonut, lapsi kun ei tarvitse sinänsä tukea (miksi ei saisi olla omanlaisensa?) vaan haasteita.
Minulla on kaksi normaalia tervettä lasta. Mutta me emme asukaan Suomessa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska pienikin poikkeama normista halutaan selittää jollain virallisella taholla, mihin voi sitten nojata. Lapsi ei tykkää kalasta? Aivan varmasti on allerginen. 7v lukeminen takkuaa? Keskittymishäiriö. Lapsi on haaveilevaa sorttia? Aspenger. Jne. Sitten on helppo selittää miten Jani-Petteri ei osaa vielä lukea kunnolla kun sillä on se keskittymishäiriö.
Mikä se normi sitten on?
Minun mielestäni nykyään vaaditaan ihan hirveästi, että lasta voitaisiin kutsua normaaliksi. Normaali lapsi osaa jakaa lelut pienestä pitäen, oppii lukemaan itsestään 5-6-vuotiaana, osaa uida, pyöräillä ja hiihtää kouluun mennessään vaikka talvisin ei olisi lunta, ja harrastaa tavoitteellisesti.
Jos ei näin, aletaan puhua haasteista.
En ole se jolta kysyit, mutta halusin vain kompata viestiäsi.
Itselleni tuli pienoisena järkytyksenä kun lapsi kertoi muutamia vuosia sitten luokkakavereidensa joutuneen tukiopetukseen. Tukiopetuksessa ei sikäli ole mitään järkyttävää, mutta kyseisten lapset olivat seiskan, kasin oppilaita. Eikä siinäkään, että saa tukiopetusta, mutta lapset nimenomaan joutuivat sinne.
Omana aikanani se 7 oli ihan ok. Tukiopetusta sai toki kuka tahansa halutessaan, mutta seiska oli ihan tyydyttävä ja riittävä. Katsottiin, että seiskaan pystyvä oppilas pystyy nostamaan numeroaan ilman sen kummempia toimenpiteitä halutessaan ja jos ei seiska oli ihan riittävä numero luokalta etenemiseen.
Nyt se hieman alle kasin oppilas jossakin aineessa on välittömästi tukiopetuksen ja muiden tukitoimenpiteiden tarpeessa mikäli meinaa pärjätä. (varaan tähän sen mahdollisuuden, että ko. Toiminta saattaa olla riippuvainen koulusta tai paikkakunnasta).
Lisänä vielä, että koulu on muuttunut entistä enemmän ryhmätyö- ja projektiluonteiseksi, eri opetusmetodeja vaihtelevaksi ja kokeilevaksi, jatkuvaksi ryhmäytymisleikkipaikaksi.
Kuka aikuinenkaan jaksaisi? Se perinteinen, opettajalähtöinen ja itsenäistätyöskentelyä vaativa pulpettiopetus on nykyään monelle sosiaalisemmallekkin nuorelle koulupäivän kohokohta.
Miten pysyvä vaikutus aivokemiaan tulee, jos menestyvä mutta rasittava lapsi syö lääkkeitä, jotta olisi vähemmän rasittava?
Vierailija kirjoitti:
Kuopus on normaali, mutta esikoinen vähän haaveileva, yksin viihtyvä, erittäin älykäs, kielellisesti ja matemaattisesti hyvin lahjakas. Koulu tutkii mistä kyse ja josko eriytettäisiin ylöspäin. Minä en olisi ensimmäistä toivonut, lapsi kun ei tarvitse sinänsä tukea (miksi ei saisi olla omanlaisensa?) vaan haasteita.
Lahjakkaalle pitää tarjota ajoissa haasteita, ettei opi laiskaksi alisuoriutujaksi.
Peruskoulu kun menee läpi vasemmalla kädellä, ei opi tekemään töitä opintojen eteen.
En väitä itseäni älykkääksi enkä lahjakkaaksi, mutta olin lapsena lukutoukka, lueskelin vapaa-ajan mm. tietosanakirjoja.
En juuri koskaan tehnyt läksyjä enkä lukenut kokeisiin, päättötodistuksessa mm. fysiikka ja kemia olivat 10:t ja ka 8,9(joka oli 80- luvun puolivälissä hyvä).
Meillä on pidetty ihan perinteistä kuria lapsille (asiantuntijoiden neuvoista huolimatta :P), ja niinpä lapsilla ei ole mitään poikkeavuuksia, ei ylivilkkautta eikä tottelevaisuushäiriötä.
Meillä taas on lapsi, josta ei mitenkään päin olisi eskari-ikään asti arvannut, että saisi diagnoosin. Ekalla luokalla sitten pamahti päin näköä.
Kun taas toisen lapsen oireilua ei oikein kukaan ottanut todesta, ja nyt kolmannella luokalla hänen kanssaan on vaikeuksissa niin koulu kuin kotikin. Nyt asia on menossa eteenpäin, mutta ennen sitä oli vuoden verran lässytystä teoriatasolla eri kasvatusalan ihmisten kanssa.
Enkä todellakaan kaipaa lapsilleni diagnoosia, vaan ymmärrystä. Että äitinä ja itse täysin erilaisena lapsena aikoinani oppisin tajuamaan millaista lapsen elämä on, kun hän katselee sitä täysin eri vinkkelistä kuin minä. Ja toki myös, että pystyn häntä tukemaan ja tarvittaessa pitämään hänen puoliaan, mikä siis ei ole meidän tapauksessa synonyymi huonon käytöksen oikeutukselle.
Itse en tunne kuin yhden erikoislapsen, vaikka monia olen viime vuosina nähnyt ja varsin avoimesti muiden äitien kanssa jutellut. Oma lapseni on myös aivan normaaliksi luokiteltavissa.
Maininnat diagnoosien yleisyydestä jne. pistävät pohtimaan mielikuvan juuria. Onko näissä alueellisia eroja? Vai onko kyse vain älämölön aiheuttamasta vääristymästä, kun huomio kiinnitetään siihen yhteen poikkeukseen ohittaen muut kymmenen normaalia lasta? En usko ongelmallisten lasten määrän lisääntyneen merkittävästi, nykyään vain on antaa oikea syy ongelmalle, joka ennen olisi tyhmyys tai hankala luonne.
Meillä eskaritäti yritti väkisin saada fiksulle, ujohkolle, perustyytyväiselle pojalle jotain ongelmaa. Pukeminen ulossiirtyessä ei ollut tarpeeksi nopeaa, joten tädin mielestä oli vähintään toiminnanohjauksessa ongelmaa. Poika oli eskariin saakka kotona, eikä hän ollut ehdollistettu päiväkotirytmiin. Täti lähetti pojan koulukypsyystestiin, jossa ei mitään ongelmaa ilmennyt, päinvastoin - testi meni tosi hyvin. Täti suuttui siitä ja sanoi ottavansa joka tapauksessa kuvat tueksi pojalle vaikka psykologi ei tarvetta nähnyt. Kirjoitti myös ihan kamalan sepustuksen koululle, johon poika siirtyi, kaikesta havaitsemastaan ongelmasta.
Poika on nykyään lukiolainen ja todella fiksu, rauhallinen ja hieno tyyppi. Mitään ongelmaa ei ole ilmennyt. En tiedä kuinka paljon ongelmat johtuu siitä, että joku ei ihan tervepäinen täti alkaa hinkua diagnoosia lapselle.
Kiitos että sanot että olen epänormaali kun minulla on Add. Olen syntynyt -90
Mutta tosiaan nykyään diagnooseja saa tosi herkästi, mutta jos saa apua vaivohinsa keltä se on pois?
Plus nykyään kaikki raportoidaan nettiin, joten asiat näkee koko ajan. Toista se oli ennen somea.
Ei ole mikään muuttunut kuin että kaikesta ilmoitetaan nettiin avoimesti.
Meillä oli aikoinaan ystäväperhe jossa äiti teki lapsista allergisia ja vaikka mitä koska hän halusi huomiota. Lapsissa ei ollut mitään vikaa, äidissä kyllä. Nykyään kaikki vilkkaat lapset on ADHD tai jotain muuta vastaavaa, on ahdistusta, masennusta jne jo alakoululaisilla. Missä mahtaisinkaan itse olla jos minut olisi 70 luvulla diagnosoitu ylivilkkauden takia?? En varmaankaan koulutettu asiantuntija jolla on erittäin hyvä ja tavallinen elämä:)
Ulos, leikkimään ja pois koneilta, perhe yhteen touhuamaan, harrastuksia ja hyvää itsetehtyä ruokaa ilman lisäaineita, ei myrkyllisiä karamelleja eikä energiajuomia niin johan alkaa porukka taas rauhoittumaan!
Itsellä on 4 normaalia lasta joista yhdellä db1. Sekin on sairaus joka ei estä meitä elämästä normaalisti, lääkkeet löytyy ja muuten ei vaikuta mihinkään.
No melkeinpä kaikki nykypäivän kakarat on häirikköjä. Muistakaa se kortsu
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli aikoinaan ystäväperhe jossa äiti teki lapsista allergisia ja vaikka mitä koska hän halusi huomiota. Lapsissa ei ollut mitään vikaa, äidissä kyllä. Nykyään kaikki vilkkaat lapset on ADHD tai jotain muuta vastaavaa, on ahdistusta, masennusta jne jo alakoululaisilla. Missä mahtaisinkaan itse olla jos minut olisi 70 luvulla diagnosoitu ylivilkkauden takia?? En varmaankaan koulutettu asiantuntija jolla on erittäin hyvä ja tavallinen elämä:)
Ulos, leikkimään ja pois koneilta, perhe yhteen touhuamaan, harrastuksia ja hyvää itsetehtyä ruokaa ilman lisäaineita, ei myrkyllisiä karamelleja eikä energiajuomia niin johan alkaa porukka taas rauhoittumaan!
Itsellä on 4 normaalia lasta joista yhdellä db1. Sekin on sairaus joka ei estä meitä elämästä normaalisti, lääkkeet löytyy ja muuten ei vaikuta mihinkään.
"En varmaankaan koulutettu asiantuntija jolla on erittäin hyvä ja tavallinen elämä:)"
No mitähän vttua? Mitä se adhd estää olemasta ammatillisesti? Ei yhtikäs mitään.
Miten koulutettu asiantuntija ei tollaista asiaa tiedä?
Mullakin on erittäin hyvä, tavallinen elämä ja olen lakimies, jolla on adhd. Olen arvostettu työssäni.
Mitä kuvitelmia teillä oikein on näistä "muotidiagnooseista"?
Ottakaa pliis selvää ennen kuin tulette pätemään.
Jep, tuttua. Kolmivuotias sai juuri lähetteen puheterapiaan, koska r-kirjain ei ole vielä paikoillaan. Mitä ihmettä?
Mikä sinä oot määrittelemään normaalin?
Normaaleja ihmisiä ovat kaikki, oli diagnoosi mikä tahansa.
Ymmärtääkseni nykyään on pakko olla diagnoosi, että saa vaikka ylimääräistä apua koulussa. Korjatkaa, jos olen väärässä. Ennen vanhaan olisi saanut opiskella kouluavustajan avustuksella ilman diagnosointia, jos oli vähän hitaampi tapaus, nyt tuollainen ei onnistune.