Henkinen väkivalta suhteessa

Sinähän se elämästäsi päätät, joten jos siihen olet jäänyt, niin se on ollut sinun valintasi. Valitettavasti tämä on tosi.

Turvakotiin voi soittaa ja sieltä voidaan tulla hakemaan ihan kotoa jos tarvitsee, henkinen väkivalta on yhtä paha kuin fyysinen.

Vierailija kirjoitti:

Sinähän se elämästäsi päätät, joten jos siihen olet jäänyt, niin se on ollut sinun valintasi. Valitettavasti tämä on tosi.

Onneksi olkoon. Sen lisäksi, että et vastannut sanallakaan esitettyihin kysymyksiin ja mitä ilmeisimmin et edes ole ns. kohdeyleisöä, onnistuit myös loistavasti heti kärkeen käyttämään tuon nyt pois. Nyt ei kenenkään muun enää tarvitse tulla kertomaan samaa asiaa. Nyt se on sanottu. Vai oliko sulla jotain kokemusta asiasta jaettavaksi?

Minä tiedän olleeni ihan itse se, joka ei lähde. Ympärilläni ei ole ketään, en voi soittaa kenellekään ja kertoa asiasta tai pyytää apua. Olen ollut hirveällä tavalla puun ja kuoren välissä. Vähän kuin vankilassa. Tuttu helvetti on se ainoa koti, mitä on. Sittemmin olen lähtenyt, mutta täyden tukiverkottomuuden vuoksi lapsen toinen vanhempi on aina saanut pidettyä valta-asemansa, myös etänä. Olen opiskellut ja hankkinut töitä, menettänyt töitä ja opiskellut lisää, nyt vihdoin vakituisessa työssä. Nyt vihdoin minulla on sellainen kivijalka, että voin oikeasti päästä lopullisesti pois ja samalla olla vaarantamatta lapseni turvallista elämää. Jos jotain tällaiseen kaipaisin, niin se olisi lempeyttä ja voimaa, ei lisää häpäisyä ja surua.

Ei henkisesti väkivaltainen suhde välttämättä ole todellakaan vain huono joka hetki. Se alkaa hiljalleen pahentua, mutta vastapainona on hyvää. Ei välttämättä ole mitään suuria hälytyskelloja, jotka soi, että nyt mene! Olen väkivaltaisen ja henkisesti ihan sairaan perheen kasvatti. Minun on vasta nyt aikuisena pitänyt suunnilleen kirjoista lukemalla oppia, että millaisia ihmisten normaalit suhteet perheessä tai parisuhteessa ovat. En ole osannut reagoida oikein sellaisessa tilanteessa, missä moni muu olisi jo juossut ja lujaa. Nyt sitä pitäisi opetella, jotta voisi joskus olla siinä hyvässä suhteessa.

Ennakoin, että joku tulee vielä sanomaan, että pakkoko se lapsi on ollut tehdä. Tästä aiheesta puhuminen on ihan hirveää, koska kuulluksi tuleminen pitää jotenkin oikeuttaa monen syytöksen kautta. Siksi sanon heti, että ensinnäkin kyllä. Lapsi on arvokakkaampaa kuin oma elämäni. Olen mielettömän onnekas, kun olen hänet saanut. En ole tehnyt häntä huonoon suhteeseen. Silloin kaikki oli hyvin. Jälkikäteen, jälkiviisaana, sanoisin että aivan liian hyvin. Lapsen toinen vanhempi esitti näytelmän roolia, joka mureni hirvittävällä tavalla myöhemmin.

Lapselleni olen pahoillani siitä, että en ole voinut antaa hänelle ydinperhettä. Se oli minun haaveeni ja olen lähtenyt sitä kohti ihan yhtä hyvässä uskossa kuin mikä tahansa muu. Kun pahuus alkoi päästä valloilleen, se tuli minulle ihan shokkina. Että mitä tapahtuu, miksi rakas ja lempeä ihminen yhtäkkiä alkaa puhua noin?

Lapseni saamisesta en ole koskaan pahoillani ja siitä en anteeksi pyydä.

.

Monella on tuollainen suhde. Kamalaa huutoa viikosta toiseen. Siltikään eivät lopeta suhdetta ja huutavat lasten kuullen. Tuo riitely aiheuttaa elinikäisiä vaurioita ihmiselle, vaikka kuinka ette sitä myönnä. 

Jos ette kykene olemaan riitelemättä, älkää jääkö yhteen.

Raivoaminen on henkistä väkivaltaa. Elin lapsuuteni henkisen väkivallan ilmapiirissä. Tukkapöllyä ja muutamaa läiskäisyä lukuunottaatta ei hakattu sen enempää. Vieläkään ei tilanne ole normalisoitunut.

Minä elin 20 vuotta henkisessä väkivallassa. Kuten ap sanoi, niin hyviä hetkiä oli paljon myös. Ja väkivallalla on aina kehä. Riidan jälkeen kaikki on pitkään hyvin, ja pikkuhiljaa painekattila alkaa kerätä lisää ja lisää painetta, kunnes purkautuu. Ei meillä ollut huutoa, vaan jatkuvaa kritiikkiä. Teki niin tai näin, aina se oli väärin päin.

Niin, ja minä tajusin eläneeni henkisesti väkivaltaisessa suhteessa vasta avioeron jälkeen. Sitä ennen ajattelin, että onhan kaikilla oikeus omaan mielipiteisiin. Ja ajattelin, että minä olen vahva ihminen kuulemaan ne.

Eron jälkeen on ollut pahinta. Olen saanut kuulla olevani niin sairas kuin läpeensä paha. Avioliiton aikana minulla oli vain väärät harrastukset ja olin huono tekemään asioita. Nykyään haukkuminen on persoonassani.

Erosta on jo liki kymmenen vuotta ja olen uusissa naimisissa. Ei tähän suhteeseen ole tullut mitään menneisyydestäni. Olen vain niin ihmeissäni, että voi olla mies, joka antaa minulle täyden vapauden olla oma itseni ja pitää omat mielipiteeni. Ihmeellistä.

Kiitos vastanneille.

Minä olen jotenkin blokannut suorastaan kokonaisia vuosia pois mielestäni. Oma perheeni oli, kuten sanoin, aivan hirveä. Kun luulin voivani saada itse oman ehjän perheen, halusin antaa niitä uusia mahdollisuuksia niin paljon, että hajosin itse matkalla. Olen kuullut niin hirveitä asioita itsestäni, uhkauksia, pimittämistä, jopa lemmikin turvallisuudella uhkaamista... Jokaisessa kodissa joku paikka on hajonnut, paitsi tässä nykyisessä. Suoraan minua ei ole lyöty, eikä ole ollut mustasukkaisuutta tai kyttäämistä. Henkinen väkivalta on ollut erityisesti alussa ehkä vaikeammin havaittavaa. Kyllä siitä sitten vuosien saatossa tuli ihan selkeää, hirveää.

Lapsi ei onneksi muista aikaa, kun jaoimme kodin, mutta taatusti syvällä sisällä hänen perusturvallisuutensa on kärsinyt. Hänen ei koskaan tarvitsekaan tietää, koska hänellä on oikeus vanhempaansa sellaisena kuin on.

Minun olisi pitänyt tajuta... Mutta ei se enää auta. Nyt pitäisi osata jättää se taakse. Jossain vaiheessa yritin tapailla ihmisiä ja löytää elämääni rakkautta, mutta torpedoin itse kaiken kuulemalla päässäni kaikki ne haukut, uhkaukset, mitätöinnin. Yksi treffikumppani sanoikin, että miksi ihmeessä olen itseäni kohtaan niin ankara ja julma? Se on melkoinen huomio vasta tavatulta henkilöltä. Ulospäin olen ihminen, josta ei varmaan arvaisi, mitä sisällä tapahtuu.

Itsellä ei kestänyt kuin pari vuotta ja niin pikku hiljaa alkoi ettei sitä heti osannut kyseenalaistaa. Etenkin kun sairastuin suhteen aikana mikä hetkellisesti muutti ulkonäköäni niin aloin itsekin ajatella itsestäni hyvin negatiivisesti, kun jatkuvasti kuuli: Milloin susta tuli tollanen. Aloin uskoa myös siihen että olen muuttunut lihavaksi, rumaksi, tyhmäksi, kehitysvammaiseksi,... Painoakin tuli vaan se 5kg ja olen alle 60 kiloinen normaalivartaloinen nainen. Jälkikäteen olen tajunnut miten sairaita asioita kuuntelin ja miten rikki ne saivat minut pitkäksi aikaa. Edelleen kun törmään häneen en pysty katsomaan sinne päinkään enkä halua. Sairastuminen yksinään oli niin iso asia elämässä ja siihen päälle vähättely, arvostelu jamuihin naisiin vertaileminen, että edelleen teen itseni kanssa töitä ja olen harkinnut terapiaa, koska tuntuu etten pysty tietyistä asioista vieläkään pääsemään yli.

Nostan tämän ketjun. Vieläkö ap on linjoilla?