Mitä teette ystävyydelle, jossa toinen osapuoli ei koskaan ota yhteytta?

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on tuollainen "ystävä", jonka kanssa tavataan tosi harvoin, ei edes joka vuosi. Aiemmin oltiin tiiviisti yhdessä ja matkusteltiin jne. Hän ei ota minuun koskaan yhteyttä, joulu- ,syntymäpäiväkortit lähetellän. Nyt juuri olen miettinyt, että olemme tavanneet vuosi sitten kevätkävelyllä ja mietin , pitäisikö ottaa yhteyttä. Hän on vähäpuheinen sinkku, masennukseen taipuva, luulen, että hän on yksinäinen. Itselläni on mies ja perhe, paljon menoja. Välillä mietin, onko siinä, että otan yhteyttä, mitään järkeäkään. Kaipaako tämä ihminen edes yhteydenottoani. Hän ei oikeastaan puhu edes mitään omasta elämästään, puhumme entisistä tutuista ja minä kerron elämästäni.

Jos vaikka ensiksi lopettaisit sen itsestäsi puhumisen ja antaisit suunvuoron ystävällesi. Ei alakuloinen ihminen välttämättä halua kuunnella toisten perhejuttuja, jos on vielä itse yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Aivan. Oikea ystävä ei kyttää ja mittaile, ei yhteydenpitoa, eikä mitään muutakaan.

Jos tämä on teidän ajatus, niin peli ja ystävyys on jo menetetty.

Aivan. Oikea ystävä ei oleta että toinen on se joka ainoastaan pitää yhteyttä, vaan pitää itsekin yhteyttä ystäväänsä koska ystävä on hänelle tärkeä. Jos ajatus on se ettei itse ota koskaan yhteyttä, niin peli ja ystävyys on jo menetetty.

Mutta ups, ajattelit sitä jo. Minulla on ystävä jonka olen tuntenut 5 vuotiaasta asti, täytin juuri 36.

Ystävyys olisi lakannut olemasta jo monet kerrat, jos jompikumpi meistä ajattelisi kuten sitä ajattelet.

Välillä ei olla nähty pitkiin aikuihin ja sitten taas jatkettu siitä mihin jäätiin. Mutta jos ajattelisin kuten sitä, pääni täyttäisi negatiiviset ja katkerat ajatukset, anteeksi antamattomuus ja se että vaatisin aina kaiken menevän juuri kuten minä haluan.

Tottakai elämässä on useitakin ystäviä ja kavereita, joiden kanssa yhteydenpito katkeaa, mutta niin sen pitää mennäkin. Kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu kulkemaan siinä rinnalla koko elämää, vaan joskus riittää, että he ovat läheisiä vaikka vain jonkun aikaa.

Olen 45 vuotias ja todella hyviäkin ystäviä on matkan varrelle jäänyt, mutta niitä on tullut myös paljon lisää. Erilaisissa elämänvaiheissa oli erilaisia ystäviä, jotka kuuluivat siihen elämään tärkeänä ihmisenä, mutta nyt on nyt ja minustakaan ei riitä jaettavaksi joka suuntaan, joten ystävyys on hiipunut. Sama juttu ystävillä.

Ystävyys on kuitenkin hiipunut ystävällisesti ja jos törmäisimme, niin varmasti halaisimme ja juttu käynnistyisi samantien niin kuin ennenkin tai sitten ei käynnistyisi, vaan vain halaisimme, juttelisimme nopeasti kuulumiset ja jatkaisimme taas matkaamme. Siltoja en ole polttanut keneekään, en edes vanhoihin poika- ja miesystäviini, vaikka suhde ei onnistunutkaan. Se oli hyvä suhde sen aikaa kun kesti ja maailma muuttuu Eskoseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät ymmärtävät toisiaan. Introverttinä en aina jaksa olla laittamassa viestiä, kun niitä tasa-puolisuuden nimissä pitäisi laittaa jatkuvasti kymmeniä. Olen päätynyt oman jaksamiseni takia ottamaan yhteyttä hyvin harvoin. Yhteydenotto toisinpäin on aina ilo ja kiitos rakkaille ystävilleni jotka hyväksyvät minut mutkattomasti tämänlaisena kuin olen. Ja olen myös luotettava ystävä jonka takana asiat pysyvät ja apua annan aina kun ystäväni tarvitsevat.

Kyllä se on ihan joku muu päävamma kuin introverttiys, joka estää ottamasta yhteyttä kehenkään, mutta kuitenkin ilahtuu kun itseene otetaan kymmenittäin yhteyksiä. Introvertti väsyy yhtälailla, otti sitten itse yhteyttä tai se toinen...

 T: Oikea introvertti.

Höpö höpö. Ystäväni eivät pommittele minua yhtäaikaa jatkuvasti, se oli se pointti. Ja kyllä useimmat introvertti -ihmiset nauttivat seurasta ja ystävistä ja ovat sosiaalisia. Tämän vastapainoksi sitten tarvitsee sen oman rauhan ja hiljaisuuden palautuakseen. Ihme negailija olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Aivan. Oikea ystävä ei kyttää ja mittaile, ei yhteydenpitoa, eikä mitään muutakaan.

Jos tämä on teidän ajatus, niin peli ja ystävyys on jo menetetty.

Oikea ystävä myös kaipaa seuraasi ja yhteydenpito on molemminpuolista. Tai ainakin oikea ystävä tarjoaa jonkin selityksen, jos vetäytymiseen on jokin muu syy kuin se, ettei toisen seura kiinnosta ja toinen osapuoli usein myös aavistaa, jos näin on. Toki kenelläkään ei ole velvollisuutta avautua vaikeuksistaan tms. mutta jos kyseessä on läheinen ystävyys, niin kyllä voisi luulla voivan sanoa, että mulla on nyt kaikenlaista enkä siksi jaksa/ehdi/voi tavata ja olla yhteydessä samalla tavalla. Mutta jos mitään tällaista ei ole ja tuntuu, ettei harvoista tapaamisista ym. kumpikaan saa mitään, niin miksi tyrkyttää kellekään seuraansa. Aika sama juttu kuin deittimaailmassakin.

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Ihan samaa mieltä.

Jos ystävän kanssa on lämpimissä väleissä eikä tosiaan ole mitään kränää, niin missä on ongelma?

Ehkä todennäköisimmin olette nauttineet vaan siitä, että joku huomioi teitä olette haluttuja ja kun tätä ei enää saakkaan siltä "ystävältä", niin se on välit poikki ja heihei.

Lainaamani kirjoittaja on ihan oikeassa, ei se mitään ystävyyttä ainakaan teidän taholta ollutkaan eikä tollasella asenteella todellisia sellaisia saakkaan.

Vierailija kirjoitti:

emmä vaan jaksa olla yleisö niille sun jutuillesi kun kerran suakaan ei kiinnosta mun jutut

Eli sinä olet ymmärtänyt ystävyytenne jotenkin väärin tämän tyypin kohdalla. Hän ei ole ystäväsi, hän ei ansaitse sitä titteliä, mutta sinä olet kohottanut hänet ystävän tasolle ihan omissa ajatuksissasi.

Myös sinulla on vastuusi ystävyyden hyväksymisellä ja määrität ne itse. Toinen ei välttämättä ole pitänyt sinua lähellekään ystävänään, vaan vain itsensä seuraajana ja jopa hännystelijänä. Tätä toista tyyppiä ei voi siis syyttää siitä, että sinä olet asettunut vain kuuntelijan rooliin. Mieti siis tästä lähtien roolisi tarkemmin, älä oleta mitään.

Mä oon just se tyyppi joka ei ota yhteyttä. Lähinnä johtuunee huonosta itsetunnosta. Tulee sellainen fiilis että mitä minä nyt ketään kyselen kahville tai mihinkään. Kuka nyt mun kanssa haluais lähteä. Tai kuka mun juttuja haluais kuunnella.

Aiemmin yritin pitää välejä yllä jos ihminen vaikutti kivalta ja kehui että on mukava tavata yms. Ajattelin ettei elämässä ole koskaan liikaa hyviä ihmisiä. Kukaanhan ei ole täydellinen ja ihmisten aktiivisuudessa on eroa.

Nykyään olen muuttanut toimintaani ja tiputan tällaiset ihmiset suoraan ö-mappiin. Ellei ystävyys toimi kunnolla, niin antaa olla sitten. Elämä on liian lyhyt huonoihin ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Ihan samaa mieltä.

Jos ystävän kanssa on lämpimissä väleissä eikä tosiaan ole mitään kränää, niin missä on ongelma?

Ehkä todennäköisimmin olette nauttineet vaan siitä, että joku huomioi teitä olette haluttuja ja kun tätä ei enää saakkaan siltä "ystävältä", niin se on välit poikki ja heihei.

Lainaamani kirjoittaja on ihan oikeassa, ei se mitään ystävyyttä ainakaan teidän taholta ollutkaan eikä tollasella asenteella todellisia sellaisia saakkaan.

Jos toinen ei ota koskaan yhteyttä, tulkitsen asian niin, että hän ei halua olla tekemisissä kanssani. Lopulta lopetan ottamasta yhteyttä, koska en halua häiritä häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on tuollainen "ystävä", jonka kanssa tavataan tosi harvoin, ei edes joka vuosi. Aiemmin oltiin tiiviisti yhdessä ja matkusteltiin jne. Hän ei ota minuun koskaan yhteyttä, joulu- ,syntymäpäiväkortit lähetellän. Nyt juuri olen miettinyt, että olemme tavanneet vuosi sitten kevätkävelyllä ja mietin , pitäisikö ottaa yhteyttä. Hän on vähäpuheinen sinkku, masennukseen taipuva, luulen, että hän on yksinäinen. Itselläni on mies ja perhe, paljon menoja. Välillä mietin, onko siinä, että otan yhteyttä, mitään järkeäkään. Kaipaako tämä ihminen edes yhteydenottoani. Hän ei oikeastaan puhu edes mitään omasta elämästään, puhumme entisistä tutuista ja minä kerron elämästäni.

Jos vaikka ensiksi lopettaisit sen itsestäsi puhumisen ja antaisit suunvuoron ystävällesi. Ei alakuloinen ihminen välttämättä halua kuunnella toisten perhejuttuja, jos on vielä itse yksinäinen.

En puhu mitenkään korostetusti itsestäni, aivan normaaliin tapaan kerron kuulumisiani.

Mutta jos vuorovaikutus on kokonaan minun kontollani niin jostakinhan sitä jutellaan, jos kerran on sovittu tapaaminen. Ja tiedän, että tämä ystäväni on yksinäinen, ei hänellä ole mitään "sinkkumenoja".  Hänen sisarensa jopa sanoi minulle kerran , että kiva, kun pidän yheyttä, sillä hänkin sisarena tiesi, että ko henkilö on yksinäinen, varsinkin nyt kun ei ole enää työssä. Sisar asuu kotiseudulla 500 km päässä.

Olen tuntenut tämän ystäväni 10-vuotiaasta asti, nyt olemme molemmat jo eläkkeellä. Välillä vain mietin, että otanko enää yhteyttä vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Jes, juuri tähän olen pyrkinyt omalla loitontumisellani.

Kasvata henkiset pallit ja opettele kertomaan ajatuksesi ääneen. Tuo on äärimmäisen loukkaava tapa toimia.

Mulla hiipui ystävyys lukioaikaiseen kaveriin opsikeluaikana, vaikka samassa kaupungissa opiskeltiinkin. Aluksi pidettiin yhteyttä molemmin puolin, sitten se harveni ja huomasin olleeni se aktiivisempi osapuoli jo pitkään. Kaiken lisäksi tavattaessa ei juttu enää luistanut samaan malliin, viimeisellä kerralla olin jotenkin jopa helpottunut, kun lähdettiin ravintolasta eri suuntiin ja totesin mielessäni, että tämä taisi olla tässä. Sen jälkeen en ole yhteyttä ottanut eikä hänkään, joten siihen taisi hiipua ystävyys.

Jos ystävä on tärkeä ja vaikuttaa siltä, että tykkää myös minusta, otan yhteyttä just niin usein kuin haluan. 

Pidän ystäviä, joihin olen ollut yhteydessä viimeksi 4 vuotta sitten, ihan samalla tavalla ystävinäni kuin niitä jotka tapasin tällä viikolla. Olen aika introvertti ja helposti väsyvä enkä tarvitse juurikaan ihmiskontakteja (mikä ei tarkoita ettenkö nauttisi niistä sitten kun niitä on). Myös ajantajuni tuntuu jotenkin poikkeavan valtavirrasta. Kun tähän lisää sen, kuinka minut on kasvatettu niin ettei koskaan saisi olla vaivaksi kenellekään, on väärin tuppautua ja ettei kukaan luultavasti oikeasti minua kaipaa, on tuloksena se, etten itse ota ikinä yhteyttä keneenkään muuhun kuin ihan lähimpiin ystäviini ja heihinkin huomattavasti harvemmin kuin he minuun.

Välillä elämässäni on ollut ystäviä, jotka laskevat yhteydenpidon vastavuoroisuutta, odottavat siltä säännöllisyyttä elämäntilanteista huolimatta jne. Nämä ystävyydet ovat onneksi kuihtuneet kokoon. Jos toinen on asiasta puhumisen jälkeenkin vaatinut yhteydenottoja, saatan niitä luonteeni vastaisesti jonkin aikaa tehdä mutta niistä tulee pakonomaista suorittamista, sanottavaa pitää alkaa keksimällä keksiä ja lopulta koko ystävyys alkaa tuntua taakalta. Näistä jää aina surullinen olo. Vaikka toisaalta on iloinen taakasta pääsemisestä, niin toisaalta tuntuu turhalta että välit katkeavat kokonaan tällaiseen.

Mutta onneksi on myös yllättävän paljon ihmisiä, jotka erakkoluonnettani ymmärtävät, ottavat yhteyttä silloin kun haluavat nähdä, eivät kyräile eivätkä vaadi ja ottavat huomioon elämäntilanteet. Tällaisia todella läheisiä ystäviä joiden kanssa voin puhua kaikesta, on elämässäni useampikin ja pidän heitä todella tärkeinä. Muutama heistä on jo 30 vuoden takaa. Ilmeisesti hekin pitävät minusta, koska ovat jaksaneet noinkin kauan tehdä 90 % kaikista yhteydenotoista välillämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Aivan. Oikea ystävä ei kyttää ja mittaile, ei yhteydenpitoa, eikä mitään muutakaan.

Jos tämä on teidän ajatus, niin peli ja ystävyys on jo menetetty.

Aivan. Oikea ystävä ei oleta että toinen on se joka ainoastaan pitää yhteyttä, vaan pitää itsekin yhteyttä ystäväänsä koska ystävä on hänelle tärkeä. Jos ajatus on se ettei itse ota koskaan yhteyttä, niin peli ja ystävyys on jo menetetty.

Mutta ups, ajattelit sitä jo. Minulla on ystävä jonka olen tuntenut 5 vuotiaasta asti, täytin juuri 36.

Ystävyys olisi lakannut olemasta jo monet kerrat, jos jompikumpi meistä ajattelisi kuten sitä ajattelet.

Välillä ei olla nähty pitkiin aikuihin ja sitten taas jatkettu siitä mihin jäätiin. Mutta jos ajattelisin kuten sitä, pääni täyttäisi negatiiviset ja katkerat ajatukset, anteeksi antamattomuus ja se että vaatisin aina kaiken menevän juuri kuten minä haluan.

Kumpi teistä sitten on ottanut yhteyttä 31 vuoden ajan, sinä vai hän? Aika sinnikäs on täytynyt olla, että tuollaista jaksaa. Aloituksessa puhuttiin ystävästä, joka ei koskaan ota yhteyttä, vaan sinä otat aina. Ei puhuttu siitä, että ei olla nähty pitkään aikaan ja sitten taas jatkettu mihin jäätiin. Luetun ymmärtäminen.

Vierailija kirjoitti:

Pidän ystäviä, joihin olen ollut yhteydessä viimeksi 4 vuotta sitten, ihan samalla tavalla ystävinäni kuin niitä jotka tapasin tällä viikolla. Olen aika introvertti ja helposti väsyvä enkä tarvitse juurikaan ihmiskontakteja (mikä ei tarkoita ettenkö nauttisi niistä sitten kun niitä on). Myös ajantajuni tuntuu jotenkin poikkeavan valtavirrasta. Kun tähän lisää sen, kuinka minut on kasvatettu niin ettei koskaan saisi olla vaivaksi kenellekään, on väärin tuppautua ja ettei kukaan luultavasti oikeasti minua kaipaa, on tuloksena se, etten itse ota ikinä yhteyttä keneenkään muuhun kuin ihan lähimpiin ystäviini ja heihinkin huomattavasti harvemmin kuin he minuun.

Välillä elämässäni on ollut ystäviä, jotka laskevat yhteydenpidon vastavuoroisuutta, odottavat siltä säännöllisyyttä elämäntilanteista huolimatta jne. Nämä ystävyydet ovat onneksi kuihtuneet kokoon. Jos toinen on asiasta puhumisen jälkeenkin vaatinut yhteydenottoja, saatan niitä luonteeni vastaisesti jonkin aikaa tehdä mutta niistä tulee pakonomaista suorittamista, sanottavaa pitää alkaa keksimällä keksiä ja lopulta koko ystävyys alkaa tuntua taakalta. Näistä jää aina surullinen olo. Vaikka toisaalta on iloinen taakasta pääsemisestä, niin toisaalta tuntuu turhalta että välit katkeavat kokonaan tällaiseen.

Mutta onneksi on myös yllättävän paljon ihmisiä, jotka erakkoluonnettani ymmärtävät, ottavat yhteyttä silloin kun haluavat nähdä, eivät kyräile eivätkä vaadi ja ottavat huomioon elämäntilanteet. Tällaisia todella läheisiä ystäviä joiden kanssa voin puhua kaikesta, on elämässäni useampikin ja pidän heitä todella tärkeinä. Muutama heistä on jo 30 vuoden takaa. Ilmeisesti hekin pitävät minusta, koska ovat jaksaneet noinkin kauan tehdä 90 % kaikista yhteydenotoista välillämme.

Et ole mikään kiva ystävä.

Minulla on tälläinen ystävä, aina valittaa minulle kuinka yksinäinen on. Sitten kun pyydän näkemään niin ei pysty kun on niin ahdistunut. Tai sitten ruikuttaa jotain paskaa että "haluat vain nähdä minut kun kukaan muu kaverisi ei ehdi".

On tällä käytöksellään onnistunut karkoittamaan kaikki muut kaverinsa paitsi minut.

Olen miettinyt että pitäisi jättää omiin oloihinsa, ärsyttää tommonen manipulointi ja syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jes, juuri tähän olen pyrkinyt omalla loitontumisellani.

Kasvata henkiset pallit ja opettele kertomaan ajatuksesi ääneen. Tuo on äärimmäisen loukkaava tapa toimia.

Samaa mieltä.

Odotan koska yks ystävä ottaa yhteyttä. Nyt on mennyt jo yli kuukausi.

En tiedä viitsinkö mäkään enää viestittää.

Se sanoo aina "soitellaan", eikä soita kuin hädässä.