Mitä teette ystävyydelle, jossa toinen osapuoli ei koskaan ota yhteytta?

Minulla oli ystävä (ennen someaikaa). Muutimme eri paikkakunnille. Ystäväni teki selväksi, että hänellä ei ole varaa soitella minulle. "Kyllähän sinä tiedät, ettei minulla ikinä ole rahaa." Minä olin opiskelija ja hän töissä. Minä sitten soitin, milloin minulle sopi. Jos hänelle ei silloin sopinut jutella puhelimessa, hän ei soittanut takaisin. Silloin harvoin kun onnistuin soittamaan sopivaan aikaan, hänellä oli niin paljon kerrottavaa, ettei minun asioilleni jäänyt aikaa ollenkaan. Minun elämässäni kuitenkin sattui ja tapahtui kaikenlaista, mistä olisin halunnut ystäväni kanssa jutella. Suurin osa puheluista oli sellaisia, että hän joko ei vastannut ollenkaan tai vastasi, ettei kerkeä juuri nyt puhumaan. Luovutin.

Noin puoli vuotta siitä kun olin viimeisen kerran yrittänyt  soittaa hänelle, syntyi esikoiseni. Hän sai tiedon asiasta siskoltaan, ja lähetti minulle postikortin, jossa ilmaisi pettymyksensä siitä, että ystävyytemme on loppunut.

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Aika raju syyllistäminen.

Itsellä on ystävä, joka ei koskaan ota yhteyttä. Kyse ei ole laskemisesta, vaan siitä, että jos ei itse ottaisi yhteyttä, ei silloin enää nähtäisi, juteltaisi niitä näitä tai kerrottaisi mitään. Emme siis olisi missään tekemisissä, mitä ystävyyttä se on? En nähnyt ystävääni silloinkaan kuin korkeintaan kerran puolessa vuodessa, kun vielä asui noin 200 m päässä minusta. Sitten hän muutti toiseen kaupunkiin poikaystävänsä kanssa, josta ei kertonut kuin vasta silloin kun muutto oli jo käytännössä tapahtunut.

Kaikki loppui siihen kun hän alkoi seurustelemaan, jäin kokonaan kakkoseksi. Hän ei kysele koskaan mitä minulle kuuluu tai miten minulla menee. En tiedä hänen elämästään käytännössä enää mitään, ellen itse kysymällä kysy. Hän on muutaman kerran sanonut, että minun pitäisi tulla käymään siellä. Hän ei kuitenkaan koskaan ehdota mitään aikaa, enkä itse nyt ajatellut vain pölähtää paikalle. Olen pyytänyt häntä monta kertaa käymään, mutta mikään ajankohta ei sovi hänelle. Itse olen aina yrittänyt joustaa, ehdottaa, kysellä jne. mutta hän ei tee sitä koskaan. Jos kysyn häneltä mitä kuuluu, hän ei välttämättä aina kysy edes takaisin että mitä minulle kuuluu. Kyllä siinä tulee sellainen fiilis ettei minua tämä ystävä tarvitse ainakaan niin kauan kun poikaystävä on kuvioissa. Sitä en sitten tiedä mitä tapahtuisi jos he eroaisivat. Pahoin pelkään että siinä kävisi niin että yhtäkkiä seurani kelpaakin.

Toinen ystävä teki saman. Rupesi seurustelemaan, muutti muualle poikaystävän kanssa eikä kertonut minulle mitään. Koskaan ei nähty eikä hän koskaan minulta mitään kysellyt tai osoittanut kiinnostusta minun elämääni ja kuulumisiini. Viime syyskuussa hän pyysi minut ensimmäistä kertaa kolmen vuoden jälkeen käymään. Selvisi sitten paikan päällä että pyysi minut siksi koska poikaystävä oli lähtenyt ulkomaille kahdeksi viikoksi ja hän ei halunnut olla yksin kotona. Olin siis ikään kuin varalla seuraksi kun poikaystävästä ei siihen väliaikaisesti ollut. Kyllä se minua satutti, seura kelpaa kun se ykkönen ei ole kuviossa, muuten ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika paljon ihmisiä, jotka on kasvatettu sillä tavalla, etteivät he osaa esittää suoraan mielipiteitään. Tällaiset ihmiset saattavat esittää olevansa iloisia toisten yhteydenotoista, koska kokevat sen olevan kohtelias tapa toimia. Omalta osaltaan he ovat täysin passiivisia yhteydenpidon suhteen.

He eivät ole mitään oikeita ystäviä, vaan ihmisiä, jolla on henkisiä ongelmia. Oikea ystävyys on tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. Tällaiset ihmiset on syytä jättää omaan arvokkaaseen yksinäisyyteensä, koska maallikko ei tuollaisia toisten henkisiä blokkeja (estyneisyts, ongelmat itseilmaisussa) osaa auttaa avaamaan

Eli sinä jättäsit sellaisen ihmisen, jolla on esim masentuneisuutta ja sosiaalista estyneisyyttä, ihan omiin oloihinsa? Sellaisenkin ihmisen, jonka olet tuntenut monet vuosikymmenet ja olet hänen kanssaan ollut aiemmin paljon tekemisissä?

Lainaamasi henkilön esimerkit eivät tarkoita masentuneisuutta. Vähän kun opettelisit lukemaan...

Mulla on eräs kaveri, joka vuoteen ei pitänyt mitään yhteyttä, mutta nähtiin kun minä otin yhteyttä ja hän kutsui kotiinsa. Hänen luokseen oli 20km matkaa, joka ei ollut minullekaan ilmaista kulkea, kun molemmilla oli kuitenkin auto. Viimeiset puoli vuotta meni niin, että sovimme päivämäärän, ja kellon ajan, ja minä järjestin kiireisestä elämästäni(hän oli ja on edelleen sairaseläkkeellä, eli hänellä on päivät pitkät aikaa)kahvitteluajan, johon varasin matkoineen n. 3-4h päivästäni. Noh, kun menin hänen luokseen, hän ei avannut ovea. Ei vastannut kun soitin hänen pihaltaan. Kun laitoin sitten viestiä että kävin hänen ovellaan, niin hän vastasi viikon päästä että sori, hän oli ihan unohtanut. Opin tuosta että soitin ennen kuin lähdin, jolloin sain selitykset taas päivien päästä että hän oli nukkunut (klo 16 keskiviikkona!!) tai juuri mennyt suihkuun, tai että olisi kyllä ollut kotona mutta puhelin oli jäänyt vessaan. Noh, sitten kun hän seuraavan kerran otti itse yhteyttä ja pyysi kahville(minä en enää ottanut häeen yhteyttä) niin sanoin ihan suoraan että tämä meidän ystävyys ei nyt oikein toimi minun kannaltani, että en jaksa enää järjestää hänelle aikaa, kun hän ei skunnioita minua ollenkaan. Hän suuttui, ja löi luurin korvaan. 2 viikkoa myöhemmin hän oli oveni takana etukäteen ilmoittamatta, (hän ei ollut käynyt luonani siihen kuuteen vuoteen jotka olin  asunnossani asunut kertaakaan) ja pyysi anteeksi käytöstään, ja sanoi minun olevan hänelle tärkeä. Nykyään olemme taas kavereita, ja näemme ehkä kerran kuukauteen. Minä en enää kysele milloin nähdään, vaan hän tekee sen aina itse. Kyselen kyllä muuten viestillä kuulumisia, hän kun ei halua vastata puheluihin. Ole hänen ainoa ystävänsä jota hän tapaa säännöllisesti, ja hän on monesti maininnut että tämä ystävyys on hänelle tärkeää. Että kyllä ne estyneetkin oppii, jos vaihtoehto omalle toiminnalle on jäädä kokonaan yksin, ja kun asia heille suoraan päin korvaa sanotaan.

"Jos kysyn häneltä mitä kuuluu, hän ei välttämättä aina kysy edes takaisin että mitä minulle kuuluu."

Oma vanha kaveri on alkanut tekemään myös noin. Ja kun mietin tarkemmin niin muutamat oharitkin on tavallaan tehnyt. Olen itse toisaalta myös vähän huono yhteydenpidossa puhelimella, sillä tapaisin ihmisiä mieluusti kasvotusten. Tästä olenkin sanonut suoraan ja pahoitellut. Mieluiten viestittelen ja viesteillä sovin tapaamisen jossa sitten kunnolla jutellaan. Vaikea sanoa missä mättää tässä kaveruudessa sitten. Tuntuu ettei hän arvosta oikein aikaani kun pari kertaa on perunut, eikä edes kysele kuulumisiani. Mutta itsekin tunnen syyllisyyttä että yhteydenotoissa voi mennä pitkiä aikoja (olen introvertti ja aika erakkomainen). Silti välitän kavereistani. Ehkeivät he vain kaikki välitä minusta.

Jos vitutus on suurempi kuin halu nähdä, en ota yhteyttä.

Jos halu nähdä on suurempi kuin vitutus, otan yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika paljon ihmisiä, jotka on kasvatettu sillä tavalla, etteivät he osaa esittää suoraan mielipiteitään. Tällaiset ihmiset saattavat esittää olevansa iloisia toisten yhteydenotoista, koska kokevat sen olevan kohtelias tapa toimia. Omalta osaltaan he ovat täysin passiivisia yhteydenpidon suhteen.

He eivät ole mitään oikeita ystäviä, vaan ihmisiä, jolla on henkisiä ongelmia. Oikea ystävyys on tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. Tällaiset ihmiset on syytä jättää omaan arvokkaaseen yksinäisyyteensä, koska maallikko ei tuollaisia toisten henkisiä blokkeja (estyneisyts, ongelmat itseilmaisussa) osaa auttaa avaamaan

Eli sinä jättäsit sellaisen ihmisen, jolla on esim masentuneisuutta ja sosiaalista estyneisyyttä, ihan omiin oloihinsa? Sellaisenkin ihmisen, jonka olet tuntenut monet vuosikymmenet ja olet hänen kanssaan ollut aiemmin paljon tekemisissä?

Lainaamasi henkilön esimerkit eivät tarkoita masentuneisuutta. Vähän kun opettelisit lukemaan...

Mulla on eräs kaveri, joka vuoteen ei pitänyt mitään yhteyttä, mutta nähtiin kun minä otin yhteyttä ja hän kutsui kotiinsa. Hänen luokseen oli 20km matkaa, joka ei ollut minullekaan ilmaista kulkea, kun molemmilla oli kuitenkin auto. Viimeiset puoli vuotta meni niin, että sovimme päivämäärän, ja kellon ajan, ja minä järjestin kiireisestä elämästäni(hän oli ja on edelleen sairaseläkkeellä, eli hänellä on päivät pitkät aikaa)kahvitteluajan, johon varasin matkoineen n. 3-4h päivästäni. Noh, kun menin hänen luokseen, hän ei avannut ovea. Ei vastannut kun soitin hänen pihaltaan. Kun laitoin sitten viestiä että kävin hänen ovellaan, niin hän vastasi viikon päästä että sori, hän oli ihan unohtanut. Opin tuosta että soitin ennen kuin lähdin, jolloin sain selitykset taas päivien päästä että hän oli nukkunut (klo 16 keskiviikkona!!) tai juuri mennyt suihkuun, tai että olisi kyllä ollut kotona mutta puhelin oli jäänyt vessaan. Noh, sitten kun hän seuraavan kerran otti itse yhteyttä ja pyysi kahville(minä en enää ottanut häeen yhteyttä) niin sanoin ihan suoraan että tämä meidän ystävyys ei nyt oikein toimi minun kannaltani, että en jaksa enää järjestää hänelle aikaa, kun hän ei skunnioita minua ollenkaan. Hän suuttui, ja löi luurin korvaan. 2 viikkoa myöhemmin hän oli oveni takana etukäteen ilmoittamatta, (hän ei ollut käynyt luonani siihen kuuteen vuoteen jotka olin  asunnossani asunut kertaakaan) ja pyysi anteeksi käytöstään, ja sanoi minun olevan hänelle tärkeä. Nykyään olemme taas kavereita, ja näemme ehkä kerran kuukauteen. Minä en enää kysele milloin nähdään, vaan hän tekee sen aina itse. Kyselen kyllä muuten viestillä kuulumisia, hän kun ei halua vastata puheluihin. Ole hänen ainoa ystävänsä jota hän tapaa säännöllisesti, ja hän on monesti maininnut että tämä ystävyys on hänelle tärkeää. Että kyllä ne estyneetkin oppii, jos vaihtoehto omalle toiminnalle on jäädä kokonaan yksin, ja kun asia heille suoraan päin korvaa sanotaan.

Epäilet minun lukukykyäni ja ehkä ymmärrystäni? Erikoinen on tuo sinun ystäväsi, kun ei avaa ovia ja tule tapaamisiin. Kyllähän masennus voi vaikuttaa siihen, että ei halua tavata ketään; se on jopa yksi masennuksen oire (vetäytyneisyys ihmissuhteista ). Tämän kun tiedän oman ystäväni kohdalla, niin yritän pitää häneen yhteyttä, ettei täysin eristäytyisi. Kannan eräällä tavalla vastuutakin lähimmäisestäni, kun tiedän, että on menettänyt vuosi sitten äitinsä.

Taasko tämä aihe? Huoh miksi NAISTEN ystävyydet ovat niin helvetin vaikeita?

Kamalasti odotuksia, velvoitteita ja vaatimuksia. En ymmärrä.

-mies

Olen kyllästynyt kun tuttuni käyttää yhteiskuntaa härskisti hyväkseen. On mukamas niin sairas ja puhuu koko ajan maksusitoumuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika paljon ihmisiä, jotka on kasvatettu sillä tavalla, etteivät he osaa esittää suoraan mielipiteitään. Tällaiset ihmiset saattavat esittää olevansa iloisia toisten yhteydenotoista, koska kokevat sen olevan kohtelias tapa toimia. Omalta osaltaan he ovat täysin passiivisia yhteydenpidon suhteen.

He eivät ole mitään oikeita ystäviä, vaan ihmisiä, jolla on henkisiä ongelmia. Oikea ystävyys on tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. Tällaiset ihmiset on syytä jättää omaan arvokkaaseen yksinäisyyteensä, koska maallikko ei tuollaisia toisten henkisiä blokkeja (estyneisyts, ongelmat itseilmaisussa) osaa auttaa avaamaan

Eli sinä jättäsit sellaisen ihmisen, jolla on esim masentuneisuutta ja sosiaalista estyneisyyttä, ihan omiin oloihinsa? Sellaisenkin ihmisen, jonka olet tuntenut monet vuosikymmenet ja olet hänen kanssaan ollut aiemmin paljon tekemisissä?

Miten sinä toimit ihmisen kanssa, joka ei vaikuta haluavan pitää sinuun yhteyttä? Jokaisella on omat taistelunsa käytävänä. Kukin elää niin hyvin kuin osaa.

Siksi tähän ketjuun kirjoitinkin, minulla on tuollainen ystävä, jonka kanssa ollaan tunnettu 10-vuotiaasta lähtien ja mietin juuri sitä, että otanko nyt vuoden päästä yhteyttä vai en. Vuosi sitten käytiin mukavalla kävelyllä ja kahvilla,  sovittiin puolin ja toisin, että pidetään yhteyttä, mennään vaikka kuntosalille. No mitään yhteydenottoa ei ole kuulunut ( minä olen aina ottanut yhteyttä ). Tiedän ko henkilön masennuksesta ja yksinäisyydestä, hän käy taistelunsa sinkkuna täysin yksin. Luulen, että hänenkään kohdalla ei ole kiinni halusta pitää yhteyttä vaan siitä, että ei vaan saa aikaseksi.

Mä en ikinä ymmärrä näitä "ei yhteydenpitoa kuulu laskea" ihmisiä. Ihan oikeasti, kuinka tärkeä on sellainen ihminen johon ei tule mieleen ottaa IKINÄ yhteyttä?

Itse en voi mitenkään kuvitella tilannetta jossa henkilö olisi minulle tärkeä, ja en vaan koskaan ottaisi häneen itse yhteyttä. Käytännössähän se tarkoittaisi että en muistaisi ko tyyppiä ollenkaan jos hän ei itse muistuta olemassaolostaan! Tai, että hän kävisi kyllä mielessä, mutta ajattelisin vaan "noh, kai se hengissä on, ei mua kiinnosta mitä sille kuuluu".

Eli mikä on se ajatusmalli tämän takana, että joku voi olla tärkeä JA häneen silti ei ikinä koskaan milloinkaan oteta yhteyttä. Menee mulla ihan yli hilseen.

Vierailija kirjoitti:

Taasko tämä aihe? Huoh miksi NAISTEN ystävyydet ovat niin helvetin vaikeita?

Kamalasti odotuksia, velvoitteita ja vaatimuksia. En ymmärrä.

-mies

Sie ootkin mies ja vauva-lehden palstalla!

Minä olin vakavasti sairas melkein 5 vuotta. Sinä aikana tuli yhteydenottoja. Vastasin kohteliaasti, mutta ei nähty. Minun piti ottaa heihin yhteyttä, mutta hävetti, koska heidän yhteydenotosta oli pitkä aika ja minä olin luvannut ottaa yhteyttä, mutta sairaus vei voimat. Lähdin liikkeelle somen kautta, koska koin sen helpoimmaksi. Osa oli hyvinkin välttelevä minua kohtaan ja osan kanssa välit palautuivat. Ne olivat niitä joilla oli ollut myös haasteita ja ymmärsivät ettei ihmisten käytös johdu aina itsestä. Itsekkäämmät ihmisest vaativat yhteydenpitoa heille sopivalla tavalla. Muut joustavat.

Vierailija kirjoitti:

Kuka sitä nyt laskee kumpi ottaa yhteyttä ja kuinka monta kertaa?

Minulla on kaukana asuva ystävä, joka on ollut ystäväni jo vuosikymmeniä ja vaikka lähes aina minä olen se, joka yhteyttä ottaa, niin kyllä se asia siinä maratonpuhelun aikana unohtuu. Tai silloin kun laitan viestin ja ystävä vastaa siihen saman tien, jonka jälkeen laitamme viestejä ainakin kymmenen kappaletta puolin toisin?

Meillä molemmilla on työmme, perheemme ja oma elämämme. Ystävän työ on vapaampaa kuin minulla, joten kun minulle tulee hyvä hetki kiireen keskellä, niin se olen minä joka viestiä laittaa tai soittaa. Ihan sama myös muiden ystävien kanssa, emme katso todellakaan sitä kumpi ottaa enemmän yhteyttä, vaan kun yhteys saadaan, niin se on ihana asia. Juttelu voi kestää minuutista vaikka kolmeen tuntiin, mutta ystävä on ystävä silti.

Ihme nipottajia olette, jos nostatte itsenne korkeammalle jalustalle ystävyydessä sen mukaan, että te otatte enemmän yhteyttä. Ette te tarvitse mitään ystäviä.

Eihän sitä tarvitse laskea, jos toinen ei ota koskaan yheyttä! Jossain vaiheessa vain, sitä alkaa miettimään, että viitsinkö minäkään ottaa yhteyttä.

Ottaa yhteyttä kun tarvitsee jotain, jos sä otat yhteyttä hän sanoo 'Ooon ajatellut sua niiin paljon!!!! mulla on sua ikävä!!!' Sit välillä laittaa viestiä 'Sori kun en oo ollut hyvä ystävä kun en oo laittanut viestiä' Ja se jää siihen. Ottaa yhteyttä sitten kun on jotain vailla. 

Meillä on aina hauskaa kun nähdään, mutta alkaa vähän rasittamaan. Mutta antaa olla. En halua vetää eroa, koska on tärkeä ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en ikinä ymmärrä näitä "ei yhteydenpitoa kuulu laskea" ihmisiä. Ihan oikeasti, kuinka tärkeä on sellainen ihminen johon ei tule mieleen ottaa IKINÄ yhteyttä?

Itse en voi mitenkään kuvitella tilannetta jossa henkilö olisi minulle tärkeä, ja en vaan koskaan ottaisi häneen itse yhteyttä. Käytännössähän se tarkoittaisi että en muistaisi ko tyyppiä ollenkaan jos hän ei itse muistuta olemassaolostaan! Tai, että hän kävisi kyllä mielessä, mutta ajattelisin vaan "noh, kai se hengissä on, ei mua kiinnosta mitä sille kuuluu".

Eli mikä on se ajatusmalli tämän takana, että joku voi olla tärkeä JA häneen silti ei ikinä koskaan milloinkaan oteta yhteyttä. Menee mulla ihan yli hilseen.

Täysin samaa mieltä. Jos välittää ja haluaa ystävyyttä, ollaan yhteydessä. Enkä ymmärrä muutenkaan näitä ketjuja, joka päivä uusia, miksi ystävä ei pidä yhteyttä. Niin se vaan menee että jotkut ihmiset ei enää tunnu samalla tavalla tärkeitä kuin toiset. Joku sanoi hyvin että osa ihmisistä kulkee rinnalla vain tietyn ajan, ja sehän on täysin normaalia elämää.

Miksi sitä ei vain voi hyväksyä? Elämä muuttuu, kiinnostuksen kohteet muuttuu.

Kyllähän siitä että ihminen ei ole yhteydessä, pitäisi tajuta että seura ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ikinä ymmärrä näitä "ei yhteydenpitoa kuulu laskea" ihmisiä. Ihan oikeasti, kuinka tärkeä on sellainen ihminen johon ei tule mieleen ottaa IKINÄ yhteyttä?

Itse en voi mitenkään kuvitella tilannetta jossa henkilö olisi minulle tärkeä, ja en vaan koskaan ottaisi häneen itse yhteyttä. Käytännössähän se tarkoittaisi että en muistaisi ko tyyppiä ollenkaan jos hän ei itse muistuta olemassaolostaan! Tai, että hän kävisi kyllä mielessä, mutta ajattelisin vaan "noh, kai se hengissä on, ei mua kiinnosta mitä sille kuuluu".

Eli mikä on se ajatusmalli tämän takana, että joku voi olla tärkeä JA häneen silti ei ikinä koskaan milloinkaan oteta yhteyttä. Menee mulla ihan yli hilseen.

Täysin samaa mieltä. Jos välittää ja haluaa ystävyyttä, ollaan yhteydessä. Enkä ymmärrä muutenkaan näitä ketjuja, joka päivä uusia, miksi ystävä ei pidä yhteyttä. Niin se vaan menee että jotkut ihmiset ei enää tunnu samalla tavalla tärkeitä kuin toiset. Joku sanoi hyvin että osa ihmisistä kulkee rinnalla vain tietyn ajan, ja sehän on täysin normaalia elämää.

Miksi sitä ei vain voi hyväksyä? Elämä muuttuu, kiinnostuksen kohteet muuttuu.

Kyllähän siitä että ihminen ei ole yhteydessä, pitäisi tajuta että seura ei kiinnosta.

Monista ihmisistä tuntuu ihan helvetin pahalta tulla hylätyksi. Ei kaikilla ole siinä määrin hyviä ihmissuhteita, jolloin yhden ihmissuhteen kaatuminen ei haittaisi mitään. Joillain lähimmät ihmissuhteet ovat olleet haastavia jo lapsesta asti esimerkiksi vanhempien juomisen takia, jolloin on tietyllä tavalla tottunutkin siihen, että tärkeiden ihmisten seurassa tuntuu usein kurjalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät ymmärtävät toisiaan. Introverttinä en aina jaksa olla laittamassa viestiä, kun niitä tasa-puolisuuden nimissä pitäisi laittaa jatkuvasti kymmeniä. Olen päätynyt oman jaksamiseni takia ottamaan yhteyttä hyvin harvoin. Yhteydenotto toisinpäin on aina ilo ja kiitos rakkaille ystävilleni jotka hyväksyvät minut mutkattomasti tämänlaisena kuin olen. Ja olen myös luotettava ystävä jonka takana asiat pysyvät ja apua annan aina kun ystäväni tarvitsevat.

Kyllä se on ihan joku muu päävamma kuin introverttiys, joka estää ottamasta yhteyttä kehenkään, mutta kuitenkin ilahtuu kun itseene otetaan kymmenittäin yhteyksiä. Introvertti väsyy yhtälailla, otti sitten itse yhteyttä tai se toinen...

 T: Oikea introvertti.

Höpö höpö. Ystäväni eivät pommittele minua yhtäaikaa jatkuvasti, se oli se pointti. Ja kyllä useimmat introvertti -ihmiset nauttivat seurasta ja ystävistä ja ovat sosiaalisia. Tämän vastapainoksi sitten tarvitsee sen oman rauhan ja hiljaisuuden palautuakseen. Ihme negailija olet.

Vaikka itse juuri kirjoitit että viestejä pitäisi laittaa vastavuoroisuuden vuoksi useita kymmeniä jatkuvasti? Niin nyt ne kaverit ei sitten mitään laitakaan? Heh, niinpä.

Introvertti nauttiikin seurasta, mutta ei se estä itse ottamasta yhteyttä muihin myöskään. Se on ihan joku muu päävamma se, ettei itse kykene ottamaan yhteyttä, introverttiyteen se ei liity uon taivaallista, koska intoverttiä kuormittaa sosiaalisuus, ja se on ihan sama miten se elämään tulee.

Olet tainnut oppia uuden sanan tuosta päävamma- hokemasta päätellen. En ymmärrä miksi jäät kiinni johonkin asian kannalta mitättömään seikkaan, Minä olen minunlaiseni ja sinä sinun. Introverttius eikä tämä elämä ole mikään kilpailu.

Hyvää jatkoa sinulle joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika paljon ihmisiä, jotka on kasvatettu sillä tavalla, etteivät he osaa esittää suoraan mielipiteitään. Tällaiset ihmiset saattavat esittää olevansa iloisia toisten yhteydenotoista, koska kokevat sen olevan kohtelias tapa toimia. Omalta osaltaan he ovat täysin passiivisia yhteydenpidon suhteen.

He eivät ole mitään oikeita ystäviä, vaan ihmisiä, jolla on henkisiä ongelmia. Oikea ystävyys on tekoja, ei pelkkiä kauniita sanoja. Tällaiset ihmiset on syytä jättää omaan arvokkaaseen yksinäisyyteensä, koska maallikko ei tuollaisia toisten henkisiä blokkeja (estyneisyts, ongelmat itseilmaisussa) osaa auttaa avaamaan

Eli sinä jättäsit sellaisen ihmisen, jolla on esim masentuneisuutta ja sosiaalista estyneisyyttä, ihan omiin oloihinsa? Sellaisenkin ihmisen, jonka olet tuntenut monet vuosikymmenet ja olet hänen kanssaan ollut aiemmin paljon tekemisissä?

Lainaamasi henkilön esimerkit eivät tarkoita masentuneisuutta. Vähän kun opettelisit lukemaan...

Mulla on eräs kaveri, joka vuoteen ei pitänyt mitään yhteyttä, mutta nähtiin kun minä otin yhteyttä ja hän kutsui kotiinsa. Hänen luokseen oli 20km matkaa, joka ei ollut minullekaan ilmaista kulkea, kun molemmilla oli kuitenkin auto. Viimeiset puoli vuotta meni niin, että sovimme päivämäärän, ja kellon ajan, ja minä järjestin kiireisestä elämästäni(hän oli ja on edelleen sairaseläkkeellä, eli hänellä on päivät pitkät aikaa)kahvitteluajan, johon varasin matkoineen n. 3-4h päivästäni. Noh, kun menin hänen luokseen, hän ei avannut ovea. Ei vastannut kun soitin hänen pihaltaan. Kun laitoin sitten viestiä että kävin hänen ovellaan, niin hän vastasi viikon päästä että sori, hän oli ihan unohtanut. Opin tuosta että soitin ennen kuin lähdin, jolloin sain selitykset taas päivien päästä että hän oli nukkunut (klo 16 keskiviikkona!!) tai juuri mennyt suihkuun, tai että olisi kyllä ollut kotona mutta puhelin oli jäänyt vessaan. Noh, sitten kun hän seuraavan kerran otti itse yhteyttä ja pyysi kahville(minä en enää ottanut häeen yhteyttä) niin sanoin ihan suoraan että tämä meidän ystävyys ei nyt oikein toimi minun kannaltani, että en jaksa enää järjestää hänelle aikaa, kun hän ei skunnioita minua ollenkaan. Hän suuttui, ja löi luurin korvaan. 2 viikkoa myöhemmin hän oli oveni takana etukäteen ilmoittamatta, (hän ei ollut käynyt luonani siihen kuuteen vuoteen jotka olin  asunnossani asunut kertaakaan) ja pyysi anteeksi käytöstään, ja sanoi minun olevan hänelle tärkeä. Nykyään olemme taas kavereita, ja näemme ehkä kerran kuukauteen. Minä en enää kysele milloin nähdään, vaan hän tekee sen aina itse. Kyselen kyllä muuten viestillä kuulumisia, hän kun ei halua vastata puheluihin. Ole hänen ainoa ystävänsä jota hän tapaa säännöllisesti, ja hän on monesti maininnut että tämä ystävyys on hänelle tärkeää. Että kyllä ne estyneetkin oppii, jos vaihtoehto omalle toiminnalle on jäädä kokonaan yksin, ja kun asia heille suoraan päin korvaa sanotaan.

Epäilet minun lukukykyäni ja ehkä ymmärrystäni? Erikoinen on tuo sinun ystäväsi, kun ei avaa ovia ja tule tapaamisiin. Kyllähän masennus voi vaikuttaa siihen, että ei halua tavata ketään; se on jopa yksi masennuksen oire (vetäytyneisyys ihmissuhteista ). Tämän kun tiedän oman ystäväni kohdalla, niin yritän pitää häneen yhteyttä, ettei täysin eristäytyisi. Kannan eräällä tavalla vastuutakin lähimmäisestäni, kun tiedän, että on menettänyt vuosi sitten äitinsä.

Kyllä on syytäkin epäillä, jos laitat sanoja toisten suuhun.

Kirjoitan vuosia myöhemmin, koska yritin googlettaa olenko liian vaativa, heh. 

Kummallisia kausia saa mielestäni olla ystävyydessä, ja bonuspisteitä saa jos tajuaa siitä kommunikoida toisellekin. Ja kun tekee virheitä, bonuspisteitä saa jos pyytää anteeksi. Bonuspisteitä saa myös jos kertoo avoimesti mitä suunnilleen toivoo suhteesta jottei kenenkään aika mene täysin hukkaan. 

Mielestäni pitäisi itse pohtia minkälaisen ystävyyden haluaa: tuttavan, juttu kaverin, menneisyyden tuttu johon välillä on yhteydessä... Tai ihan oikea ystävä. Sitten pitää löytää paitsi hyvän tyypin siihen myös sellaisen joka etsii samanlaista suhdetta. Joillekin sellainen ystävyys tapahtuu heti mutta yleisempää on se että sellaista suhdetta rakennetaan yhdessä ajan kanssa. Kun kummankaan ei tarvitse enää pohtia onko hän ystäväni, on se hyvä pohja kestävälle suhteelle muutoksista huolimatta. 

Hyvä suhde ei pääty muutoissakaan, jos se on oikeasti tarkoitus olla ystävä ja ei edes vain " sen hetken" ystävä. Voi olla että henkilö ei ajattele susta pahaa mutta asia jää koska ette ole syystä tai toisesta yhteensopivia enää jos alussakaan. Nykyään on kuitenkin helppo pitää yhteyttä vaikka ei asu samalla paikkakunnalla. Hyvää ystävää sen perus merkityksessä on vaikeata löytää mutta silloinkin on hyvä muistaa että jotkut karsiutuu pois ja vain murto-osa jää. 

Adios! Ehkä hukkaat egosi.