Tuntuu, kuin olisin elänyt ihan väärin koko elämäni

Joo, mutta aina voi aatella, että ne toiset valinnat olis voinu johtaa paljon suurempaan katastrofiin. 

Tiedän! Ei auta kuin yrittää olla viisaampi tästä lähtien...:)

Älä välitä, tuttu tunne tuo on.

Ajattele, että olet tehnyt sentään aika hyviä valintoja: olet ilmeisesti vielä hengissä. Moni valitsee niinkin huonosti, että ei edes elä kovin pitkään.

Jep. Minä tajusin tuon neljänkympin kriisissä. Olin valinnut ammattini työtilanteen ja rahan perusteella, välittämättä mikä kiinnostaa. Olin jättänyt pariutumatta ja hankkimatta lapsia tehdäkseni uraa ja rahaa. Nämä olin saavuttanut, mutta nyt tulikin tyhjä olo: en ole onnellinen vaikka minulla on hieno talo ja auto ja matkoja. Kaipaisin perhettä ja lämpimiä ihmissuhteita. Työtä jolla kokisin olevan merkitystä, muutakin kuin että minä saan siitä hyvin rahaa. 

En minä kyllä sitten lopulta kriisin jälkeen mitään muuttanut. Perhehommat on liian myöhäistä, enkä taitaisi enää parisuhteeseenkaan edes sopeutua, niin kauan yksin elettyäni. Työn suhteen en alkanut alaa vaihtamaan, koska en oikein keksinyt mikä muukaan sitten kiinnostaisi. Mutta olen downshiftannut niin että en enää pyri hampaat irvessä edistämään uraa tai kohottamaan palkkaani yhä korkeammaksi. Pitkäänhän minulla oli tavoittena olla huippuguru alallani ja suomen parhaiten palkattu naisasiantuntija.  Mutta hintana oli jatkuva stressi ja levottomuus, valtava määrä ylitöitä ja opiskelua vapaa-ajalla ilman palkkaa. Nykyisin olen tyytyväinen perusasiantuntija, joka tekee hommansa vaan ei tavoittele taivaita. 

Vierailija kirjoitti:

Jep. Minä tajusin tuon neljänkympin kriisissä. Olin valinnut ammattini työtilanteen ja rahan perusteella, välittämättä mikä kiinnostaa. Olin jättänyt pariutumatta ja hankkimatta lapsia tehdäkseni uraa ja rahaa. Nämä olin saavuttanut, mutta nyt tulikin tyhjä olo: en ole onnellinen vaikka minulla on hieno talo ja auto ja matkoja. Kaipaisin perhettä ja lämpimiä ihmissuhteita. Työtä jolla kokisin olevan merkitystä, muutakin kuin että minä saan siitä hyvin rahaa. 

En minä kyllä sitten lopulta kriisin jälkeen mitään muuttanut. Perhehommat on liian myöhäistä, enkä taitaisi enää parisuhteeseenkaan edes sopeutua, niin kauan yksin elettyäni. Työn suhteen en alkanut alaa vaihtamaan, koska en oikein keksinyt mikä muukaan sitten kiinnostaisi. Mutta olen downshiftannut niin että en enää pyri hampaat irvessä edistämään uraa tai kohottamaan palkkaani yhä korkeammaksi. Pitkäänhän minulla oli tavoittena olla huippuguru alallani ja suomen parhaiten palkattu naisasiantuntija.  Mutta hintana oli jatkuva stressi ja levottomuus, valtava määrä ylitöitä ja opiskelua vapaa-ajalla ilman palkkaa. Nykyisin olen tyytyväinen perusasiantuntija, joka tekee hommansa vaan ei tavoittele taivaita. 

Minä taas tajusin hiljattain, että vaikka en olekaan ns. saanut mitään aikaiseksi (köyhä tk.eläkeläinen) niin mulla on tosiaan jotain, mitä ei saa rahallakaan: ihana rakas perhe. Ihmisiä, jotka välittää minusta ja joita rakastan, ja joiden kanssa ollaan "meidän porukka". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Minä tajusin tuon neljänkympin kriisissä. Olin valinnut ammattini työtilanteen ja rahan perusteella, välittämättä mikä kiinnostaa. Olin jättänyt pariutumatta ja hankkimatta lapsia tehdäkseni uraa ja rahaa. Nämä olin saavuttanut, mutta nyt tulikin tyhjä olo: en ole onnellinen vaikka minulla on hieno talo ja auto ja matkoja. Kaipaisin perhettä ja lämpimiä ihmissuhteita. Työtä jolla kokisin olevan merkitystä, muutakin kuin että minä saan siitä hyvin rahaa. 

En minä kyllä sitten lopulta kriisin jälkeen mitään muuttanut. Perhehommat on liian myöhäistä, enkä taitaisi enää parisuhteeseenkaan edes sopeutua, niin kauan yksin elettyäni. Työn suhteen en alkanut alaa vaihtamaan, koska en oikein keksinyt mikä muukaan sitten kiinnostaisi. Mutta olen downshiftannut niin että en enää pyri hampaat irvessä edistämään uraa tai kohottamaan palkkaani yhä korkeammaksi. Pitkäänhän minulla oli tavoittena olla huippuguru alallani ja suomen parhaiten palkattu naisasiantuntija.  Mutta hintana oli jatkuva stressi ja levottomuus, valtava määrä ylitöitä ja opiskelua vapaa-ajalla ilman palkkaa. Nykyisin olen tyytyväinen perusasiantuntija, joka tekee hommansa vaan ei tavoittele taivaita. 

Minä taas tajusin hiljattain, että vaikka en olekaan ns. saanut mitään aikaiseksi (köyhä tk.eläkeläinen) niin mulla on tosiaan jotain, mitä ei saa rahallakaan: ihana rakas perhe. Ihmisiä, jotka välittää minusta ja joita rakastan, ja joiden kanssa ollaan "meidän porukka". 

Ohiksena: Inhoan tällaisia ihmisiä, jotka toisen avautuessa käyttävät tilanteen omaksi hyväkseen kehuakseen itseään ja nostamaan omaa egoaan. 

- ei tuo jolle vastasit

En tiedä. Olen aina ollut järkevä ja tehnyt oikeat valinnat. Hiton onnellinen olen ollut aina. Ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan mutta mihin itse olen voinut vaikuttaa menneet nappiin. Harkitsen aina kaikki huolellisesti. Mutta tsemppiä sulle ap. Tarkoitus ei ollut ärsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Minä tajusin tuon neljänkympin kriisissä. Olin valinnut ammattini työtilanteen ja rahan perusteella, välittämättä mikä kiinnostaa. Olin jättänyt pariutumatta ja hankkimatta lapsia tehdäkseni uraa ja rahaa. Nämä olin saavuttanut, mutta nyt tulikin tyhjä olo: en ole onnellinen vaikka minulla on hieno talo ja auto ja matkoja. Kaipaisin perhettä ja lämpimiä ihmissuhteita. Työtä jolla kokisin olevan merkitystä, muutakin kuin että minä saan siitä hyvin rahaa. 

En minä kyllä sitten lopulta kriisin jälkeen mitään muuttanut. Perhehommat on liian myöhäistä, enkä taitaisi enää parisuhteeseenkaan edes sopeutua, niin kauan yksin elettyäni. Työn suhteen en alkanut alaa vaihtamaan, koska en oikein keksinyt mikä muukaan sitten kiinnostaisi. Mutta olen downshiftannut niin että en enää pyri hampaat irvessä edistämään uraa tai kohottamaan palkkaani yhä korkeammaksi. Pitkäänhän minulla oli tavoittena olla huippuguru alallani ja suomen parhaiten palkattu naisasiantuntija.  Mutta hintana oli jatkuva stressi ja levottomuus, valtava määrä ylitöitä ja opiskelua vapaa-ajalla ilman palkkaa. Nykyisin olen tyytyväinen perusasiantuntija, joka tekee hommansa vaan ei tavoittele taivaita. 

Minä taas tajusin hiljattain, että vaikka en olekaan ns. saanut mitään aikaiseksi (köyhä tk.eläkeläinen) niin mulla on tosiaan jotain, mitä ei saa rahallakaan: ihana rakas perhe. Ihmisiä, jotka välittää minusta ja joita rakastan, ja joiden kanssa ollaan "meidän porukka". 

Kiva sulle, kun sinut ja tuon perheesi elättää tuo uranainen.

Ap, mitä sitten mielestäsi on mennyt pieleen? Minkä haluaisit olevan toisin? 

Minä olen ehkä vähän vahingoniloinen ap:n kaltaisille ihmisille, jotka ensin elävät elämänsä ohjekirjojen mukaan ja samalla arvostelevat ja kyseenalaistavat muiden ihmisten valintoja, elävät pinnallista elämää. En tarkoita, että juuri ap olisi koskaan arvostellut muita ihmisiä. Mutta minua on yrittänyt lannistaa monet ura- ja perhekeskeiset ihmiset, jotka nyt tässä n.30-vuotiaana alkavat valittelemaan omaa elämäänsä ja valintojaan. Siis ihmiset katuvat sekä lasten hankkimista, kumppaninvalintaansa että ammatinvalintaa. Minä olen aina ollut vähän oman tien kulkija, mutta koskaan en ole omia valintojani katunut, päin vastoin koen olevani hyvin onnellinen ja juuri siinä tilanteessa missä haluankin nyt olla. Eniten olen tyytyväinen siitä, että en ole koskaan vahingoittanut tai loukannut ketään valintojani tehdessä. Lisäksi olen aina kannustanut muita ja hyväksynyt muitakin mielipiteitä kuin omani. Ehkäpä juuri siksi minulla on nyt ihania ystäviä ja läheisiä, hyvä taloudellinen tilanne ja mielenkiintoinen työ, vapaus tehdä lisää valintoja ja edelleen päättää täysin itse omasta elämästäni. Tuntuu, että ihmiset ovat alle 30v niin keskittyneitä arvostelemaan ja vertailemaan itseään muihin, etteivät ehdi miettiä mitä oikeasti haluavat.

Ei hätää, kyllä me täällä autetaan sut oikeille raiteille! Mieluummin aina muiden elämän ongelmia ratkon kuin omiani. 

En osaa kuvitella. Mistä voit olla varma että joku muu valinta olisi ollut parempi? Jossittelu on turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ehkä vähän vahingoniloinen ap:n kaltaisille ihmisille, jotka ensin elävät elämänsä ohjekirjojen mukaan ja samalla arvostelevat ja kyseenalaistavat muiden ihmisten valintoja, elävät pinnallista elämää. En tarkoita, että juuri ap olisi koskaan arvostellut muita ihmisiä. Mutta minua on yrittänyt lannistaa monet ura- ja perhekeskeiset ihmiset, jotka nyt tässä n.30-vuotiaana alkavat valittelemaan omaa elämäänsä ja valintojaan. Siis ihmiset katuvat sekä lasten hankkimista, kumppaninvalintaansa että ammatinvalintaa. Minä olen aina ollut vähän oman tien kulkija, mutta koskaan en ole omia valintojani katunut, päin vastoin koen olevani hyvin onnellinen ja juuri siinä tilanteessa missä haluankin nyt olla. Eniten olen tyytyväinen siitä, että en ole koskaan vahingoittanut tai loukannut ketään valintojani tehdessä. Lisäksi olen aina kannustanut muita ja hyväksynyt muitakin mielipiteitä kuin omani. Ehkäpä juuri siksi minulla on nyt ihania ystäviä ja läheisiä, hyvä taloudellinen tilanne ja mielenkiintoinen työ, vapaus tehdä lisää valintoja ja edelleen päättää täysin itse omasta elämästäni. Tuntuu, että ihmiset ovat alle 30v niin keskittyneitä arvostelemaan ja vertailemaan itseään muihin, etteivät ehdi miettiä mitä oikeasti haluavat.

Eihän ap ole edes kertonut, mitä on tehnyt ja mihin on tyytymätön.

Eikä asenteesi kyllä todellakaan ole kannustava.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen aina ollut järkevä ja tehnyt oikeat valinnat. Hiton onnellinen olen ollut aina. Ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan mutta mihin itse olen voinut vaikuttaa menneet nappiin. Harkitsen aina kaikki huolellisesti. Mutta tsemppiä sulle ap. Tarkoitus ei ollut ärsyttää.

Minä taas harvoin olen ollut järkevä, vaan tehnyt niinkuin sydän sanoo ja ottanut riskejä ja mielestäni olen tehnyt juuri oikeat valinnat. Joskus juttu päättyi huonosti (esim. Ero suhteesta johon lähdin vähän hulluna mutta rakastuneena) ja silti se oli mielestäni oikea päätös, käänsin sen kortin koska tuntui siltä. Jos olisin aina valinnut sen mukaan mikä on fiksua, olisi jäänyt paljon kokematta ja miettisin vaan ”mitä jos..”

Keskitytään nyt ap:n auttamiseen, eikä siihen, että kaikki ryntäävät ketjuun kehumaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Jep. Minä tajusin tuon neljänkympin kriisissä. Olin valinnut ammattini työtilanteen ja rahan perusteella, välittämättä mikä kiinnostaa. Olin jättänyt pariutumatta ja hankkimatta lapsia tehdäkseni uraa ja rahaa. Nämä olin saavuttanut, mutta nyt tulikin tyhjä olo: en ole onnellinen vaikka minulla on hieno talo ja auto ja matkoja. Kaipaisin perhettä ja lämpimiä ihmissuhteita. Työtä jolla kokisin olevan merkitystä, muutakin kuin että minä saan siitä hyvin rahaa. 

En minä kyllä sitten lopulta kriisin jälkeen mitään muuttanut. Perhehommat on liian myöhäistä, enkä taitaisi enää parisuhteeseenkaan edes sopeutua, niin kauan yksin elettyäni. Työn suhteen en alkanut alaa vaihtamaan, koska en oikein keksinyt mikä muukaan sitten kiinnostaisi. Mutta olen downshiftannut niin että en enää pyri hampaat irvessä edistämään uraa tai kohottamaan palkkaani yhä korkeammaksi. Pitkäänhän minulla oli tavoittena olla huippuguru alallani ja suomen parhaiten palkattu naisasiantuntija.  Mutta hintana oli jatkuva stressi ja levottomuus, valtava määrä ylitöitä ja opiskelua vapaa-ajalla ilman palkkaa. Nykyisin olen tyytyväinen perusasiantuntija, joka tekee hommansa vaan ei tavoittele taivaita. 

Moni on valinnut aivan päinvastoin.

Opiskellut alalle, joka kiinnostaa, mutta joka ei ole tarjonnut minkäänlaista elantoa. Suomi on täynnä katkeroitunutta taiteilijaa ja käsityöläistä.

Minäkin XD

Jep. Tuttu tunne.

Toisaalta en osaa kuvitella elämälleni hirveän montaa muutakaan ratkaisua. Näin se vaan on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Keskitytään nyt ap:n auttamiseen, eikä siihen, että kaikki ryntäävät ketjuun kehumaan itseään.

Miten? Voivottelemalla ja päähän taputtelemalla, kun ei tiedetä mistään mitään, kun avauksessa ei mitään puhuttu. Lähinnä täällä on vain kerrottu omia kokemuksia asiasta ja toiset rutkuttaa siitä, kun toiset "kehuu itseään". Se on voi voi, jos harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Minä tajusin tuon neljänkympin kriisissä. Olin valinnut ammattini työtilanteen ja rahan perusteella, välittämättä mikä kiinnostaa. Olin jättänyt pariutumatta ja hankkimatta lapsia tehdäkseni uraa ja rahaa. Nämä olin saavuttanut, mutta nyt tulikin tyhjä olo: en ole onnellinen vaikka minulla on hieno talo ja auto ja matkoja. Kaipaisin perhettä ja lämpimiä ihmissuhteita. Työtä jolla kokisin olevan merkitystä, muutakin kuin että minä saan siitä hyvin rahaa. 

En minä kyllä sitten lopulta kriisin jälkeen mitään muuttanut. Perhehommat on liian myöhäistä, enkä taitaisi enää parisuhteeseenkaan edes sopeutua, niin kauan yksin elettyäni. Työn suhteen en alkanut alaa vaihtamaan, koska en oikein keksinyt mikä muukaan sitten kiinnostaisi. Mutta olen downshiftannut niin että en enää pyri hampaat irvessä edistämään uraa tai kohottamaan palkkaani yhä korkeammaksi. Pitkäänhän minulla oli tavoittena olla huippuguru alallani ja suomen parhaiten palkattu naisasiantuntija.  Mutta hintana oli jatkuva stressi ja levottomuus, valtava määrä ylitöitä ja opiskelua vapaa-ajalla ilman palkkaa. Nykyisin olen tyytyväinen perusasiantuntija, joka tekee hommansa vaan ei tavoittele taivaita. 

Minä taas tajusin hiljattain, että vaikka en olekaan ns. saanut mitään aikaiseksi (köyhä tk.eläkeläinen) niin mulla on tosiaan jotain, mitä ei saa rahallakaan: ihana rakas perhe. Ihmisiä, jotka välittää minusta ja joita rakastan, ja joiden kanssa ollaan "meidän porukka". 

Kiva sulle, kun sinut ja tuon perheesi elättää tuo uranainen.

Ja me tehdään ne lapset, että uranainen saa tehdä uraa. Jepjep.