Vastentahtoinen yksinolo on yhtä vaarallista kuin ruoan ja juoman puute

Mä oon joutunut sairauden takia jäämään kotiin. Olin vuoden sairauslomalla, siitä aiheutui masennus ja nyt oon 2 vuotta taistellut oikeudesta päästä terapiaan tai edes säännöllisiä käyntejä ammattilaisen pakeille. Lääkkeet ja kivut väsyttävät, eikä läheiset ymmärrä, vaan ovat unohtaneet. 3 vuotta nyt yksin kotona. Allergian takia en voi ottaa lemmikkiä ja onhan lemmikistä myös aika iso työmäärä ulkoilun, hoidon, eläinlääkärin yms. takia tilanteessa, jossa en enää jaksa edes itseäni.

On vaikea ajatella menneisyyttä, jolloin olin kykenevä ja innostunut, jaksava. 3:ssa vuodessa elämä muuttui täysin ja tästä pitäisi yksin päästä ylös. Luonteeltani pidän yksin olosta, mutta nykyään on vaikea olla se syrjäytetty, syrjäytynyt, yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas meidän käy, jotka olemme yksin mutta myös nautimme siitä.

Esim vanha isäni ei enää käy missään, edes kaupassa tai pankissa lääkäristä puhumattakaan. Sosiaalisesti alkaa olla kömpelö mutta ei tunnu haittaavan. Ei koskaan valita asiasta, eikä häntä saa ihmisten ilmoille millään.

Minun äitini on myös aina nauttinut yksinolosta, eikä hänellä ole aika käynyt pitkäksi. Eihän hän tietenkään ihan yksin ole ollut isänkään kuoleman jälkeen, koska hänellä on lapsia ja lastenlapsia, jotka kyllä käyvät hänen luonaan, vaikka hän itse ei ole enää vuosiin käynyt missään. Ei kai sinunkaan isäsi ihan yksin ole, onhan hänellä ainakin sinut.

Viime vuosina äitini on kyllä alkanut masentumaan ja puhuu usein, että joutaisi jo kuolla pois, koska ei ole mitään mieltä enää elämässä. Minä pistän tuon kyllä juuri yksinäisyyden piikkiin. Hän ei enää voi tehdä entisiä asioista: käsitöitä, lukemista, ulkoilua, kotitöitä, joten hän lähinnä istuskelee päivät kiikkustuolissa ja odottaa, että joku lapsista tulisi käymään. Elämän häntäpäässä sitä sisältöä elämään tuovat mielestäni lähinnä muut ihmiset; ystävät ja sukulaiset ja ellei heihin ole yhteyttä, niin viimeiset vuodet voivat olla hyvinkin masentavia. Uskon ainakin oman äitini kohdalla, että hän piristyisi, jos suostuisi lähtemään vaikka jonnekin seniorikerhoon tai mitä näitä kaikkia aktiviteetteja nyt onkaan. Myös lapsille on raskasta, kun vanhus on täysin heidän seurastaan riippuvainen. 

Hanki äidillesi masennuslääkkeet niin taas jaksaa olla aktiivisempi. Tabletti ja netti ovat myös ikäihmisille ihan hyvä yhteydenpitoväline.

Ja stressaava parisuhde on suorastaan hengenvaarallista monellakin tapaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas meidän käy, jotka olemme yksin mutta myös nautimme siitä.

Esim vanha isäni ei enää käy missään, edes kaupassa tai pankissa lääkäristä puhumattakaan. Sosiaalisesti alkaa olla kömpelö mutta ei tunnu haittaavan. Ei koskaan valita asiasta, eikä häntä saa ihmisten ilmoille millään.

Minun äitini on myös aina nauttinut yksinolosta, eikä hänellä ole aika käynyt pitkäksi. Eihän hän tietenkään ihan yksin ole ollut isänkään kuoleman jälkeen, koska hänellä on lapsia ja lastenlapsia, jotka kyllä käyvät hänen luonaan, vaikka hän itse ei ole enää vuosiin käynyt missään. Ei kai sinunkaan isäsi ihan yksin ole, onhan hänellä ainakin sinut.

Viime vuosina äitini on kyllä alkanut masentumaan ja puhuu usein, että joutaisi jo kuolla pois, koska ei ole mitään mieltä enää elämässä. Minä pistän tuon kyllä juuri yksinäisyyden piikkiin. Hän ei enää voi tehdä entisiä asioista: käsitöitä, lukemista, ulkoilua, kotitöitä, joten hän lähinnä istuskelee päivät kiikkustuolissa ja odottaa, että joku lapsista tulisi käymään. Elämän häntäpäässä sitä sisältöä elämään tuovat mielestäni lähinnä muut ihmiset; ystävät ja sukulaiset ja ellei heihin ole yhteyttä, niin viimeiset vuodet voivat olla hyvinkin masentavia. Uskon ainakin oman äitini kohdalla, että hän piristyisi, jos suostuisi lähtemään vaikka jonnekin seniorikerhoon tai mitä näitä kaikkia aktiviteetteja nyt onkaan. Myös lapsille on raskasta, kun vanhus on täysin heidän seurastaan riippuvainen. 

Minusta masennus tuossa ei tule yksinäisyydestä, vaan siitä ettei pysty enää tekemään niitä kivoja asioita, joita haluaisi.

Minusta olisi ihan hirveää ettei voisi enää lukea tai tehdä käsitöitä, harrastaa jne. Sitä ei korvaisi sekään että joku joka päivä kävisi kylässä. Jos puoliso olisi tuossa iässä vielä hengissä, luulen ettei sekään auttaisi, ellemme pystyisi muuta kun istumaan paikallaan telkkarin edessä yhdessä, tulisi riitaa vaan.

Totta tuokin. Mutta ihmiselämään kuitenkin kuuluu jatkuvaa luopumista ja sen kanssa on vain elettävä, että ei voi enää tehdä kaikkia samoja asioita kuin ennen, vaan on keksittävä tilalle jotain muuta piristävää. Äitinikin siis selvästi piristyy kun käyn hänen luonaan, joten uskon, että häntä piristäisi, jos hänellä olisi muitakin kontakteja ulkomaailmaan kuin vain minä ja siskoni ja veljeni. Jos pohjattomasti masentuu aina kun joutuu luopumaan jostain, niin kulkisimme lähinnä masennuksesta toiseen. Ja mielestäni tätäkin asiaa kannattaa miettiä ajoissa ja pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin tai hankkia niitä ystäviä, mennä mukaan kerhoihin tms. 

Anoppini on esimerkki siitä, että hän on keksinyt aina uusia juttuja sitä mukaa, kun on joutunut luopumaan jostain entisestä. Hän on lähes 90-v ja hänellä on pari seitsemänkymppistä ystävää, joiden kanssa hän käy mm. kesäteatterissa ja konserteissa. Anoppini on edelleen hyväntuulinen ja elämänhaluinen, vaikka on äitiäni vanhempi ja huonokuntoisempi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa muuttaisi sen oman käytöksen sitten sellaiseksi, ettei tarvitse olla vastentahtoisesti yksin.

Jotenkin tuo stressaaminen yksinolosta  kuulostaa sellaiselle ihmiselle, että hyvin ymmärrän jos ihmiset kiertävät kaukaa.

Yksi ratkaisu on lemmikki, ihan tutkitusti koiran tai kissan silitys laskee verenpainetta ja vapauttaa mielihyvähormoneja. Niitä ei edes haittaa kuunnella loputonta kitinää yksinäisyydestä.

Tämä. Miksi aikuiset täysivaltaiset ihmiset eivät sitten toimi omaksi hyödykseen. Ei , pitää uhriutua ja ulista netissä kun itse ei viitsitä mitään tehdä. Luuleeko nämä, että muillakaan ihmisillä ne kontaktit ja ystävyydet itsestään ilmestyy ja pysyy yllä?

Itse en sairauden takia pysty yhtä tehokkaaseen ystävyyden ylläpitoon kuin terveet. Sitten sitä jääkin ilman ystäviä, kun ei pysty lenkille, pelaamaan, shoppailemaan, baariin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa muuttaisi sen oman käytöksen sitten sellaiseksi, ettei tarvitse olla vastentahtoisesti yksin.

Jotenkin tuo stressaaminen yksinolosta  kuulostaa sellaiselle ihmiselle, että hyvin ymmärrän jos ihmiset kiertävät kaukaa.

Yksi ratkaisu on lemmikki, ihan tutkitusti koiran tai kissan silitys laskee verenpainetta ja vapauttaa mielihyvähormoneja. Niitä ei edes haittaa kuunnella loputonta kitinää yksinäisyydestä.

Aina ei ole kyse käytöksestä vaan esimerkiksi siitä, että liikuntakyky on heikentynyt niin paljon, ettei yksinkertaisesti uskalla enää lähteä yksin kotoa pois. Mieli tekisi lähteä, mutta edes rollaattorin kanssa ei enää uskalla, koska huimaa tai on muita aivoverenkierron häiriöitä.  Tavallisimmin vanhuksilla on tämä ongelma. 

Ja kaikki yksinäiset on jotakin 90 v liikuntakyvyttömiä? Ok sitten.

Ei tietenkään ole. En sanonut, että kaikilla yksinäisillä olisi tuo ongelma. Mutta vanhusten yksinäisyydestä on viime vuosina puhuttu aika paljon ja pyritty järjestämään vapaaehtoistyönä ihmisiä, jotka kävisivät vanhusten luona, veisivät heitä ulos jne, jos vanhuksella ei ole omaisia tai omaiset eivät voi jostain syystä olla vanhuksen kanssa. 

Lemmikkieläinten osalta sanoisin, että jos ihmisellä ei ole varaa pitää lemmikkiä, ei sellaista kannata hankkiakaan. Yksinäiselle kun hätä ainoasta ystävästään eli lemmikistä on varmasti vieläkin pahempi kuin sellaiselle, jolla on ystäviäkin. Jos ei ole varaa lemmikin ruokaan tai lemmikki sairastuu, se ahdistaa lemmikin omistajaa siinä missä aiheuttaa kärsimystä lemmikillekin. Lemmikki on hyvä idea silloin, jos lemmikistä huolehtimiseen on realistiset mahdollisuudet. 

Jep jep. Eli kaikki yksinäiset ovat myös täysin rahattomia luusereita? Ok sitten.

Iäkäskin voi pitää lemmikkiä, kunhan saa vähän apua. Meillä appi liikkuu huonosti eikä poistu kotoa kuin kauppaan ja lääkäriin, mutta hän pitää kissaa, kun me autamme. Appi siis maksaa kulut, mutta me annamme matokuurit ja viemme tarvittaessa lääkäriin, ja otamme kissan sitten meille kun apesta henki lähtee. Ei ole meille mikään rasite, mutta apen elämää se kissa parantaa paljon.

Ja ihmettelen vähän mihin on koko elämän aikana rahat tuhlattu, kun ei ole yhteen kissaan varaa? Joo eläinlääkäri on kallis, mutta siinä vaiheessa kun ei enää pysty muuta kun olemaan, syömään ja katsomaan telkkaria, niin pienestäkin eläkkeestä luulisi jäävän rahaa kyllä yhden eläimen hoitoon.

Mutta tuo on sitä yksinäisen ajattelua joka ajaa muut pois: lähtökohtainen negatiivisuus, mikään ei koskaan onnistu tai ole mahdollista. Onko ihme, elleivät muut jaksa tuollaista?

Minulla ei ole ollut yhtään kaveria 20 vuoteen, mutta olen elossa. En tiedä ketään joka olisi hengissä oltuaan syömättä tai juomatta 20 vuotta. Miksi tällaista roskaa kirjoitetaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas meidän käy, jotka olemme yksin mutta myös nautimme siitä.

Esim vanha isäni ei enää käy missään, edes kaupassa tai pankissa lääkäristä puhumattakaan. Sosiaalisesti alkaa olla kömpelö mutta ei tunnu haittaavan. Ei koskaan valita asiasta, eikä häntä saa ihmisten ilmoille millään.

Minun äitini on myös aina nauttinut yksinolosta, eikä hänellä ole aika käynyt pitkäksi. Eihän hän tietenkään ihan yksin ole ollut isänkään kuoleman jälkeen, koska hänellä on lapsia ja lastenlapsia, jotka kyllä käyvät hänen luonaan, vaikka hän itse ei ole enää vuosiin käynyt missään. Ei kai sinunkaan isäsi ihan yksin ole, onhan hänellä ainakin sinut.

Viime vuosina äitini on kyllä alkanut masentumaan ja puhuu usein, että joutaisi jo kuolla pois, koska ei ole mitään mieltä enää elämässä. Minä pistän tuon kyllä juuri yksinäisyyden piikkiin. Hän ei enää voi tehdä entisiä asioista: käsitöitä, lukemista, ulkoilua, kotitöitä, joten hän lähinnä istuskelee päivät kiikkustuolissa ja odottaa, että joku lapsista tulisi käymään. Elämän häntäpäässä sitä sisältöä elämään tuovat mielestäni lähinnä muut ihmiset; ystävät ja sukulaiset ja ellei heihin ole yhteyttä, niin viimeiset vuodet voivat olla hyvinkin masentavia. Uskon ainakin oman äitini kohdalla, että hän piristyisi, jos suostuisi lähtemään vaikka jonnekin seniorikerhoon tai mitä näitä kaikkia aktiviteetteja nyt onkaan. Myös lapsille on raskasta, kun vanhus on täysin heidän seurastaan riippuvainen. 

Minusta masennus tuossa ei tule yksinäisyydestä, vaan siitä ettei pysty enää tekemään niitä kivoja asioita, joita haluaisi.

Minusta olisi ihan hirveää ettei voisi enää lukea tai tehdä käsitöitä, harrastaa jne. Sitä ei korvaisi sekään että joku joka päivä kävisi kylässä. Jos puoliso olisi tuossa iässä vielä hengissä, luulen ettei sekään auttaisi, ellemme pystyisi muuta kun istumaan paikallaan telkkarin edessä yhdessä, tulisi riitaa vaan.

Totta tuokin. Mutta ihmiselämään kuitenkin kuuluu jatkuvaa luopumista ja sen kanssa on vain elettävä, että ei voi enää tehdä kaikkia samoja asioita kuin ennen, vaan on keksittävä tilalle jotain muuta piristävää. Äitinikin siis selvästi piristyy kun käyn hänen luonaan, joten uskon, että häntä piristäisi, jos hänellä olisi muitakin kontakteja ulkomaailmaan kuin vain minä ja siskoni ja veljeni. Jos pohjattomasti masentuu aina kun joutuu luopumaan jostain, niin kulkisimme lähinnä masennuksesta toiseen. Ja mielestäni tätäkin asiaa kannattaa miettiä ajoissa ja pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin tai hankkia niitä ystäviä, mennä mukaan kerhoihin tms. 

Anoppini on esimerkki siitä, että hän on keksinyt aina uusia juttuja sitä mukaa, kun on joutunut luopumaan jostain entisestä. Hän on lähes 90-v ja hänellä on pari seitsemänkymppistä ystävää, joiden kanssa hän käy mm. kesäteatterissa ja konserteissa. Anoppini on edelleen hyväntuulinen ja elämänhaluinen, vaikka on äitiäni vanhempi ja huonokuntoisempi. 

Kyllähän se oma elämänasenne vaikuttaa. Minunkin äitini on surkea ruikuttaa , jolla on kaikki asiat aina huonosti vaikka on nuorempi, terveempi ja varakkaampi kuin anoppi. Anoppi taas on lämmin, aikaansa seuraava ja mukava ihme Ben. Arvatkaa kumman luona lapset käyvät mieluummin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa muuttaisi sen oman käytöksen sitten sellaiseksi, ettei tarvitse olla vastentahtoisesti yksin.

Jotenkin tuo stressaaminen yksinolosta  kuulostaa sellaiselle ihmiselle, että hyvin ymmärrän jos ihmiset kiertävät kaukaa.

Yksi ratkaisu on lemmikki, ihan tutkitusti koiran tai kissan silitys laskee verenpainetta ja vapauttaa mielihyvähormoneja. Niitä ei edes haittaa kuunnella loputonta kitinää yksinäisyydestä.

Aina ei ole kyse käytöksestä vaan esimerkiksi siitä, että liikuntakyky on heikentynyt niin paljon, ettei yksinkertaisesti uskalla enää lähteä yksin kotoa pois. Mieli tekisi lähteä, mutta edes rollaattorin kanssa ei enää uskalla, koska huimaa tai on muita aivoverenkierron häiriöitä.  Tavallisimmin vanhuksilla on tämä ongelma. 

Ja kaikki yksinäiset on jotakin 90 v liikuntakyvyttömiä? Ok sitten.

Ei tietenkään ole. En sanonut, että kaikilla yksinäisillä olisi tuo ongelma. Mutta vanhusten yksinäisyydestä on viime vuosina puhuttu aika paljon ja pyritty järjestämään vapaaehtoistyönä ihmisiä, jotka kävisivät vanhusten luona, veisivät heitä ulos jne, jos vanhuksella ei ole omaisia tai omaiset eivät voi jostain syystä olla vanhuksen kanssa. 

Lemmikkieläinten osalta sanoisin, että jos ihmisellä ei ole varaa pitää lemmikkiä, ei sellaista kannata hankkiakaan. Yksinäiselle kun hätä ainoasta ystävästään eli lemmikistä on varmasti vieläkin pahempi kuin sellaiselle, jolla on ystäviäkin. Jos ei ole varaa lemmikin ruokaan tai lemmikki sairastuu, se ahdistaa lemmikin omistajaa siinä missä aiheuttaa kärsimystä lemmikillekin. Lemmikki on hyvä idea silloin, jos lemmikistä huolehtimiseen on realistiset mahdollisuudet. 

Jep jep. Eli kaikki yksinäiset ovat myös täysin rahattomia luusereita? Ok sitten.

Iäkäskin voi pitää lemmikkiä, kunhan saa vähän apua. Meillä appi liikkuu huonosti eikä poistu kotoa kuin kauppaan ja lääkäriin, mutta hän pitää kissaa, kun me autamme. Appi siis maksaa kulut, mutta me annamme matokuurit ja viemme tarvittaessa lääkäriin, ja otamme kissan sitten meille kun apesta henki lähtee. Ei ole meille mikään rasite, mutta apen elämää se kissa parantaa paljon.

Ja ihmettelen vähän mihin on koko elämän aikana rahat tuhlattu, kun ei ole yhteen kissaan varaa? Joo eläinlääkäri on kallis, mutta siinä vaiheessa kun ei enää pysty muuta kun olemaan, syömään ja katsomaan telkkaria, niin pienestäkin eläkkeestä luulisi jäävän rahaa kyllä yhden eläimen hoitoon.

Mutta tuo on sitä yksinäisen ajattelua joka ajaa muut pois: lähtökohtainen negatiivisuus, mikään ei koskaan onnistu tai ole mahdollista. Onko ihme, elleivät muut jaksa tuollaista?

Sun appesi ei olekaan yksinäinen, koska hänellä on teidät, jotka huolehtii kissan eläinlääkärikäynneistä yms. Lisäksi apellasi on varaa maksaa kulut. Ilmeisesti hän ei ole toimeentulotukiasiakas? 

Mutta totta on, että yksinäisiä on monenlaisia. Jos on esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta, fyysisiä sairauksia, koulu- ja/tai työpaikkakiusaamistaustaa, huonot sosiaaliset taidot tms, ei se ole vain "muuta käytöstäsi" -asia. Ihmisillä - myös yksinäisillä - on monenlaisia taustoja.

Mä en ole koskaan ollut yksinäinen. Mulla on läheisiä,  ystäviä ja kavereita. Tutustun myös helposti uusiin ihmisiin. Olin kuitenkin jokin aika sitten kaksi kuukautta sairaslomalla enkä päässyt lähtemään kotoani yhtään minnekään. Silloin aloin ymmärtää yksinäisiä paremmin. Ymmärtää sen, millaista on, kun jokin asia estää kokonaan tapaamasta muita ihmisiä tai millaista on, jos ei olekaan yhtä helposti tutustuva kuin minä. Ja mä sentään olin kotini vankina vain kaksi kuukautta. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut yhtään kaveria 20 vuoteen, mutta olen elossa. En tiedä ketään joka olisi hengissä oltuaan syömättä tai juomatta 20 vuotta. Miksi tällaista roskaa kirjoitetaan?

Että voidaan syyllistää ja pelotella yksinäisyydestä kärsiviä?