Te, jotka olette eronneet nuorena aloitetusta, pitkästä suhteesta: miksi erositte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluttiin molemmat erilaisia asioita mitä ei koettu nuorena, kun olimme yhdessä aina. Alettiin seurustelemaan 15 vuotiaina ja erottiin 40 vuotiaina. Meidän eroon ei liity draamaa vaan puhtaasti halu kokea paljon muutakin ja tietynlaista ehkä unelmien toteuttamista mikä ei ollut silloin mahdollista. Rakastan silti ex miestäni edelleen ja soitellaan nykyään paljon ja jaetaan tarinamme. EI ole mahdotonta, että palataan yhteen. Kummallakaa ei ole tässä välissä ollut toista eikä edes säätöjä. Nyt ollaan 44v molemmat. Se minkä olen exästäni huomannut, niin on paljon rennompi ja innokkaampi puhuessaan, kun on toteuttanut itseään ja elänyt enemmän. Kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta niin se vaan on. Itseasiassa meillä on treffit viikon päästä lauantaina.

Mielenkiinnosta kysyisin, että jos "toteuttanut itseään ja elänyt enemmän" ei tarkoita muita suhteita, niin miksi sitä varten pitää erota? Uskotko, ettäette olisi voineet toimia mitenkään toisin?

Olemme miehen kanssa alkaneet seurustella nuorina ja nyt lähellä 40v mietin sitä, etä miten toimia, kun väistämättä jossain vaiheessa varmaan tulee se tunne, että tässäkö tämä nyt oli.

Tiedän, että kuulostaa oudolta. Haluttiin vaan niin eri asioita ilman toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me aloimme seukata 20 vuotiaina. 15 vuoden jälkeen tajusin että on olemassa parempaakin seksiä ja naisia jotka tykkäävät suihinottamisesta. Vaihdoin 10v nuorempaan kiihkeään hottikseen, jonka kanssa olemme olleet nyt 6v. ja lapsikin on syntynyt.

Nuoletko itse koskaan tyttöystävääsi? Suihinotonkin pitää toimia myös toisinpäin.

Ja onko hygienia kunnossa? Hajuaisteja eri tarkkuuksia. Toisilla on myös fetissi pahoihin hajuihin, naisilla kuitenkin harvemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluttiin molemmat erilaisia asioita mitä ei koettu nuorena, kun olimme yhdessä aina. Alettiin seurustelemaan 15 vuotiaina ja erottiin 40 vuotiaina. Meidän eroon ei liity draamaa vaan puhtaasti halu kokea paljon muutakin ja tietynlaista ehkä unelmien toteuttamista mikä ei ollut silloin mahdollista. Rakastan silti ex miestäni edelleen ja soitellaan nykyään paljon ja jaetaan tarinamme. EI ole mahdotonta, että palataan yhteen. Kummallakaa ei ole tässä välissä ollut toista eikä edes säätöjä. Nyt ollaan 44v molemmat. Se minkä olen exästäni huomannut, niin on paljon rennompi ja innokkaampi puhuessaan, kun on toteuttanut itseään ja elänyt enemmän. Kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta niin se vaan on. Itseasiassa meillä on treffit viikon päästä lauantaina.

En usko boldattuun hetkeäkään. Aivan varmasti on ollut seksiä muiden kanssa, vähintään jommalla kummalla. Ja silloin on ollut toista, ja on ollut säätöä.

Ei aina mene niin. Kaikki ei juokse muualla.

Järkyttävää miten heppoisilla syillä naiset ovat täällä eronneet. Ei ihme, että pahoinvointi yhteiskunnassa lisääntyy koko ajan. "Kasvoimme erilleen...?!?!"

Toinen osapuoli tuli uskoon ja toinen ei.

Vaimo ei suostunut suuseksiin ja oli muutenkin estoinen.

Minä tapasin mieheni 18-vuotiaana ja olimme yhdessä 17 vuotta, tänä aikana saimme kaksi lasta. Mies ei koskaan osannut olla isä, mutta sitä jostain syystä kestin kuitenkin. Olin yksinhuoltaja parisuhteessa, jossa toinen ei ottanut vastuuta mistään, ei kodista, lapsista eikä yhtään mistään. Olimme eroamassa jo nuorimmaisen vauva-aikana, mutta päätimme kuitenkin yrittää vielä. Hetken menikin paremmin. Miehellä oli vakavia masennus- ja ahdistuskausia, ja lopulta hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Elämä oli täysin mahdotonta yhdessä. Lääkitys auttoi muutaman vuoden päästä, mutta se ei poista kaikkia oireita ja tekee miehestä zombin. Hän on ollut työkyvytön nyt viitisen vuotta ja sai hiljattain loppuelämäksi työkyvyttömyyseläke päätöksen.

Erosimme vajaa kolme vuotta sitten. Se olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin, mutta en pystynyt siihen. En vaan pystynyt siihen. Enkä voinut jättää miestä silloin kun hän oli tosi huonossa kunnossa eikä olisi selvinnyt ilman minua.

En ole ollut kenenkään kanssa eron jälkeen enkä varmaan tule koskaan olemaan.

Yhdessä oltiin ikäväli 19-42v. Kaksi lasta, jotka erotessa. 11v ja 15v.

Syyt; No ei oltu alunperinkään sopivat. Toinen oli oppinut huolehtijan roolin kotoaan, toinen haki huolehtijaa. Aikansa toimi ja aikuistuttiin. Missään vaiheessa suhde ei ollut tasaväkinen. Tähän syytä molemmissa. Paljon oli hyvää loppuun asti ja vanhemmuuden suhteen oltiin sentään samoilla linjoilla. 

Minä halusin lopulta erota. Tiesin, että liitto ei toiminut ja ero väistämätön ja molemmille oikea päätös viimeiset viitisen vuotta. Kun kerta toisensa jälkeen totesi, että tarpoi samaa suota. Rautalangasta yritti omia tarpeitaan vääntää ja toinen lupasi muutosta. Silti. Mikään ei muuttunut. Esimerkiksi se, että kommunikaatio oli kumppaneina surkeaa (lasten asioissa onneksi sujui, sujuu edelleen), mies ei puhunut ja kerta toisensa jälkeen jätti minut yksin tilanteessa, jossa olisin tarvinut puolustamista, tukea ja läsnäoloa. 

Oli tuo kuitenkin sellainen liitto ja matka, ettei toista vastaavaa enää tule. Aikuistuminen, pikkulapsi ajat jne. Asiallisissa väleissä on oltu eron jälkeen. Ehkä siksi, että eroon ei liittynyt pettämisiä tmv. Arvostus kumppanina toista kohtaan oli kuollut. Oltiin kaverit. Se ei riitä. Arvostus toista kohtaan lasten vanhempana onneksi oli vielä erotessa olemassa ja säilynyt edelleen.

En ole hetkeäkään eroa katunut, vaikka tuntui todella pahalta. Vielä pahemmalta olisi tuntunut jäädä liittoon ja katkeroitua vanhuuttaan moiseen.

Mies petti. Se luotettava, ihana, ulkopuolisten mielestä täydellinen puoliso. Kukaan ei olisi ikinä uskonut, mutta näin siinä kävi.

Isoin syy oli, että avioliitosta huolimatta koin aina olevani yksin kaikessa, mikä johtui ehkä pitkälti siitä, että siinä missä itse nuorempana rakastuin ja rakastin, niin mies vain tykkäsi.

Eron jälkeen (minun aloite) sitten näin miehen ensimmäisen kerran rakastuneena, ja olihan se melkoinen ero siihen, miten oli mun kanssa ollut. 

Moni ei ole kyvykäs tasapainoiseen rakkaussuhteeseen ja ydinperheeseen kuten tästäkin ketjusta ilmentyy.

Mä olen huomannut, että ne parit, jotka ovat olleet yhdessä tosi nuoresta lähtien, eivät yleensä Eroa 35+ vuotiaana. Minunkin opiskelukaveri alkoi seurustella yhdessä nykyisen miehensä kanssa 15-vuotiaana ja he ovat olleet yhdessä yli 20v. Mun serkku on lähes 50v ja ollut lähes 30 vuotta yhdessä miehen kanssa ja he ovat kahdesti hakeneet avioeroa, mutta kummallakin kerralla vetäneet hakemuksen pois .