Lue keskustelun säännöt.
Kun lapsena oli kaikki velvollisuudet, mutta ei yhtään oikeuksia
28.04.2019 |
Olin kiusattu niin en ikinä ollut mukana missään kivassa, koska en saanut paria. Yksin saatoin mennä, jos se oli mahdollista esimerkiksi ryhmäehtävissä, mutta tansseihin en voinut yksin mennä. En koskaan saanut rahaa mihinkään, joten ei ollut varaakaan tehdä mitään. Kyytiäkään ei saanut mihinkään ja asuttiin kaukana kaikesta. Kotona pelkäsin aina. Oli väkivaltaa ja huutoa. Kerroin väkivallasta. Kerroin koulukiusaamisesta. Kukaan ei ikinä tehnyt mitään. En tiedä olenko jo ihan sekaisin (luultavasti), mutta eniten tuosta kaikesta satuttaa se, että kukaan ei välittänyt minusta tuntuvan pahalta. Enkä voinut itse tehdä mitään, koska lain mukaan saa oikeudet päättää elämästään vasta 18-vuotiaana. Silloin muutinkin heti pois.
Kommentit (2)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella ikävää, että lapsuutesi on ollut päähänpotkittu. Ihmetyttää kertomuksessasi, miksei kukaan ole tehnyt sinusta kotiolojen perusteella lasua. Kerroitko asiasta esim. koulukuraattorille? Jos kerroit, katsoisin koulun aikuisten jättäneen velvollisuutensa tekemättä.
Näissä tilanteissa on surullisinta se, että apua kaipaava osapuoli ei osaa hakea apua, eikä lapsen voida missään olosuhteessa olettaa sitä tekevän. Yhdellekin aikuiselle uskoutumisen pitäisi riittää. Suomessa on ihan järkyttävä hyssyttelykulttuuri ja lasuvastaisuus eli sitä pidetään maailmanloppuna, vaikka sillä vasta kartoitetaan tilannetta tarkemmin. Ei se ole mikään huostaanottotuomio ja voidaan hyvin todeta turhaksi, jos näin on.
Hienoa, että olet jaksanut taistella aikuiseksi ja herättelet keskustelua. Aikuisten pitää tajuta oma vastuunsa sekä omien että muiden lasten hyvinvoinnista. Ei vastuuta saa sälyttää lasten kannettavaksi vain sen takia, että pelkää lapsen vanhemman suuttuvan, jos osoittaa huolta lapsen hyvinvoinnista.