Miten jotkut vanhemmat voivat olla sitä mieltä, että mihin lapsi tarvitsee harrastuksia?

Vierailija kirjoitti:

Lapset eivät tarvitse mitään harrastuksia.

Lapset tarvitsevat välittävän ja läsnäolevan vanhempansa jonka kanssa leivotaan, pyöräillään, käydään uimassa ja pulkkamäessä.

Lapset tarvitsevat vanhemman joka auttaa läksyissä ja kuulustelee kokeisiin. Ja lukee iltasadun. Vie lasta sukuloimaan ja Särkänniemeen. Ostaa lapselle lemmikin ja opettaa empatiaa ja toisista huolehtimista.

Lapset tarvitsevat koulun hulinan jälkeen rauhaa ja hiljaisuutta, eivät lisää hälinää.

Tällä reseptillä olen kolme kasvattanut aikuisiksi. Enempää välittämistä ja huolenpitoa en voisi saada kuin nyt omilta lapsiltani.

Kuin minun suustani. Olen täysin samaa mieltä.

Kylläpä on ihmeellistätämä. Me kuusi sisarrusta kasvoimme 50-60- luvulla maaseudulla. Kenelläkään meistä ei ollut ns harrastuksia, joita siis nykyisin harrastuksiksi kelpuutetaan.

Toki toiset piti lukemisesta, toiset luonnossa liikkumisesta jne.puuhaa meillä oli.

Kaikista on kasvanut valveutuneita kansalaisia, juristi,rehtori professori, lääkäri ,rakennusinsinööri ,sairaanhoitaja . Revi siitä sit!

Vierailija kirjoitti:

Jännittävä tuo ap:n ajatus, että lapset, jotka eivät harrasta ohjatusti, töllöttäisivät ruutua. Meillä on kolme lasta pienillä ikäeroilla, keskimmäisellä yksi harrastus, kahdella muulla ei yhtään, ja ruutuaika todella vähäistä. Esikoinen saattaa unohtaa kännykkänsä viikoksi.

Yhtä outo on käsitys, että vanhemmat, jotka eivät vie lapsiaan harrastuksiin, olisivat laiskoja. Kyllä mun täytyy sanoa, että keskimmäisen soittotunnit ovat mulle laiskottelua. Todella paljon helpompaa on kiikuttaa lapsi toisen vastuulle kuin urheilla, retkeillä, leipoa jne. yhdessä. Mutta näin mennään, enkä jaksa pakottaa lapsia harrastuksiin.

Mikä sinua siinä niin jännittää? Ei ole mitään syytä jännittää, olet ihan turvassa.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen joka ei itsekään ole harrastanut mitään ohjattua. 80-luvulla maalla oli maatalon töitä, puusavottaa, auton-, traktorin- ja mopon rassausta. Niissähän se ilta kuluu....

Mun mies, viisinymppisenä, edelleen ottaa sen moottorisahan ja kirveen mukaansa ja menee metsään tekemään klapeja harrastuksekseen. Nauttii kai hyödyn, luonnon ja suvun historian yhdistelmästä....tai sitten se on jotenkin pöpi. Vois kai sitä ostaa klapit klapikauppiaalta ja käydä harrastuksena maksullisella salilla?

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on ihmeellistätämä. Me kuusi sisarrusta kasvoimme 50-60- luvulla maaseudulla. Kenelläkään meistä ei ollut ns harrastuksia, joita siis nykyisin harrastuksiksi kelpuutetaan.

Toki toiset piti lukemisesta, toiset luonnossa liikkumisesta jne.puuhaa meillä oli.

Kaikista on kasvanut valveutuneita kansalaisia, juristi,rehtori professori, lääkäri ,rakennusinsinööri ,sairaanhoitaja . Revi siitä sit!

Mitä pitäisi repiä?

50-60-luku oli aivan eri aikaa, varmasti olet huomannut. Silloin ei ollut ostoskeskuksia joihin jumiutua, ei ipadejä, kännyköitä eikä netflixiä. Ihan tosissasiko vertaat tuota aikaa tähän? Ennen liikuttiin enemmän ja ajanvietto oli täysin erilaista.

Jos olisit tämän päivän teini etkä harrastaisi yhtään mitään luultavasti olisit kännykkä kourassa tai odottamassa ostarilla jotain hakemaan viikonlopun juomat.

Olen saanut harrastaa paljon lapsena ja teininä. En halunnut kilpailla muuta kuin yhdessä näistä harrastuksista, mutta kaikista harrastuksistani on ollut minulle iloa ja hyötyä. Pääharrastus tukee nykyistä ammattiani erinomaisesti ja yhdistää myös perhettä vahvasti. Yllätyin opiskeluaikoina miten huonokuntoisia kanssaopiskelijat olivat (monilla himolukijan ryhti ja olemattomat lihakset) ja tämä näytti heijastuvan suoraan unenlaatuun, niska- ja selkäsärkyihin, stressiin... ja sama homma jatkuu työelämässä lyhyen ajan kuluessa valmistumisesta. Surullista miten pari-kolmikymppisten kroppa (ja pää) ei kestä.

Meillä on kaksi teiniä ja molemmat ovat saaneet harrastaa montaa eri lajia. Tällä hetkellä kummalakin on yksi mielekäs harastus missä kilpailevat. Kumpikin nauttii harrastuksistaan.

Tyttöni kerran sanoi että onnksi hän saa harrastaa kun muut hänen luokkakaverinsa ovat vaan kännyköillä ja notkuvat kylillä.

Myös olemme lastemme kanssa liikkuneet paljon yhdessä ja vielä haluavat liikkua myös vanhempienkin kanssa.

Meidän yhtä sukulaislasta eivät vanhemmat halua viedä harrastuksiin eikä muutenkaan liiku hänen kanssaan. Eivät ole kertaakaan käyneet luistelemassa, hiihtämässä eivätkä opeta häntä ajamaan polkupyörällä. Tyttö on nyt 6 vuotta.

Myös mieheni on kokenut lapsena saman ei saanut harrastaa mitä halusi eivätkä vanhemmat tehneet lasten kanssa mitään.

Olen antanut lasteni kokeilla erilaisia harrastuksia sellon soitosta jalkapalloon, kuvataidekoulusta uintiin, akrobatiasta ratsastukseen. Kumpikaan lapsista ei tykännyt ohjatusta toiminnasta. Mielummin pelailevat pihalla, askartelevat ja piirtävät omaan tahtiin. Molemmilla kavereita, joiden kanssa touhuta ulkona. Pysyvien harrastusten sijaan käymme sisäliikuntapuistoissa, yhdessä uimassa, retkillä, pihalla pelaten esim pesäpalloa, kulttuurikohteissa.

Olen itse pakkoharrastuksen uhri, eli suoritin pianonsoittoa vanhempien painostuksesta. Kyseisestä harrastuksesta sai lisäpisteitä mm. opettajaopintoihin, mihin minua myös painostettiin. En koskaan hakenut luokanopettajaksi ja pianoon en ole 20 ikävuoden jälkeen koskenut. Vihaan pianomusiikkia. Eli ainakaan minun kohdallani harrastus ei elämästäni parempaa tehnyt.

Lapsen yksi kaveri harrastaa joka päivä jotain, eikä koskaan ehdi leikkimään. Kaverisuhteet kutistuvat. Kumpi tärkeämpää tulevaisuudessa: ohjatusti sosiaalistaminen vai aidosti rennosti omin ehdoin toisia tavaten?

Vierailija kirjoitti:

Tämän pitäisi mennä ihan sen mukaan, millainen lapsi on luonteeltaan ja mitä tahtoo. Toinen lapseni on introvertti, jolla on aina ollut koulussa kavereita, muttei kaipaa muun kuin perheen seuraa vapaa-ajallaan. Tekemistä on keksinyt itse, eikä ylipäänsä tykkää olla minkäänlaisessa "valmennuksessa". (Ap:n viestissä särähti taas korvaan, kuinka hyvä on kouluttautua pitkälle. Miksi? Juuri tämä lapseni on hakenut amikseen alalle, jolla riittänee töitä ja palkkaus on ihan ok. Ihan ammattilaisia sieltä koulusta valmistuu. Miksi hänen nyt pitäisi alkaa kouluttautua erityisen pitkälle? Ja johtuuko tämä "vamma" nyt sitten siitä, ettei hän ole harrastanut ohjatusti?) Toinen lapseni on selvästi sosiaalisempi ja viihtyy ohjatuissa harrastuksissa. En ole kokenut tarvetta muokata kumpaakaan lasta johonkin hänelle vieraaseen suuntaan. 

Täysin samaa mieltä! Kyllä se riippuu ihan lapsesta haluaako ja kuinka paljon haluaa harrastaa. Itse olen kannustanut harrastuksiin ja etsinyt mielekästä tekemistä, mutta en painostanut. Toinen lapsista haluaa aina lähteä jokapaikkaan, toinen ei taas mihinkään ohjattuun. Molemmat silti sosiaalisia ja pärjääviä. Ja tosiaan perheen kanssa voi myös harrastaa. Siinähän tulee samalla kerralla sekä osallistumisen malli, perheen yhteistä tekemistä sekä itse harrastamista. Paljon parempi, kuin kuskata lapsi johonkin tunniksi ja mennä itse kahville.

Ehkä kommentoijat tarkoittivat kodin ulkopuolisia, ohjattuja harrastuksia? Meillä ovat sekä minä että molemmat lapset tehneet harrastuksistaan itselleen ammatin. Kaikki ovat kuitenkin harrastaneet kotona ja tarvittava ohjaus on löytynyt Googlesta. Kun taidot ovat olleet riittävät ja harrastus edelleen ollut mieleinen, on hakeuduttu opiskelemaan alaa ja saatu tutkinto alalta. 

Vierailija kirjoitti:

En itse lapsena oikeasti tykännyt mistään ohjatuista harrastuksista. Ohjattua toimintaa oli niin paljon koulussa, etten olisi sitä enää vapaa-ajalla kaivannut. Olen myös sen verran introvertti, etten ole isoissa ryhmissä koskaan viihtynyt, ja sitä ryhmässä olemistakin sai koulussa harjoitella aivan tarpeeksi. Olin kuitenkin sen verran kiltti ja tottelevainen lapsi, että harrastin sitten kun kerran sitä minulta vaadittiin. 

Minulta ei onneksi vaadittu. Toki olisi tuettu jos olisin itse halunnut harrastaa. Ryhmissä en ole minäkään viihtynyt ikinä. Ei sellaista pidä vaatia lapseltakaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen antanut lasteni kokeilla erilaisia harrastuksia sellon soitosta jalkapalloon, kuvataidekoulusta uintiin, akrobatiasta ratsastukseen. Kumpikaan lapsista ei tykännyt ohjatusta toiminnasta. Mielummin pelailevat pihalla, askartelevat ja piirtävät omaan tahtiin. Molemmilla kavereita, joiden kanssa touhuta ulkona. Pysyvien harrastusten sijaan käymme sisäliikuntapuistoissa, yhdessä uimassa, retkillä, pihalla pelaten esim pesäpalloa, kulttuurikohteissa.

Olen itse pakkoharrastuksen uhri, eli suoritin pianonsoittoa vanhempien painostuksesta. Kyseisestä harrastuksesta sai lisäpisteitä mm. opettajaopintoihin, mihin minua myös painostettiin. En koskaan hakenut luokanopettajaksi ja pianoon en ole 20 ikävuoden jälkeen koskenut. Vihaan pianomusiikkia. Eli ainakaan minun kohdallani harrastus ei elämästäni parempaa tehnyt.

Lapsen yksi kaveri harrastaa joka päivä jotain, eikä koskaan ehdi leikkimään. Kaverisuhteet kutistuvat. Kumpi tärkeämpää tulevaisuudessa: ohjatusti sosiaalistaminen vai aidosti rennosti omin ehdoin toisia tavaten?

Pakkoharrastus nyt on ihan eri.

Ja sun lapset niin kiva että olet antanut kokeilla ja on saanut lopettaa halutessaan.

Ota kuitenkin huomioon että teini-iän lähestyessä pihaleikit vaihtuvat kännykkään ja ostarilla oleskeluun jos ei muita mielelkäitä harrastuksia ole.

Varmasti jos halua on niin löytävät jotain mielekästä, jos ei ohjattu kiinnosta niin onhan vaihtoehtoina juoksua, uimahallia, kuntosalia. Niissäkin pitäisi olla edes jotain säännöllisyyttä. Sosiaalisia taitojajahan ne ei kasvata mutta parempi kuin ei mitään.

Ei kaikki lapset halua uusia kavereita ja uusia ihmissuhteita. Voi olla ihan mukava olla kotona perheen parissa koulun jälkeen, tai harrastaa perheen kanssa. Harrastusten ei tarvitse olla sosiaalisia myöskään, perhostenkeräily tai lukeminen ovat yhtä hyviä harrastuksia kuin sosiaalisemmat jututkin. 

Kouluttautuminen pitkälle ei takaa hyvää työpaikkaa, ei edes työtä. Eikä se ole tavoite, kaikki työ on yhtä arvokasta. Kotona ei sitä paitsi tarvitse maata tai tuijottaa ruutua, voi tehdä muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani olivat tuollaisia lapsuudessani ja ovat edelleen. "Aina ei tarvitse olla tekemässä jotain", oli selitys. Vanhempieni mielestä elämä kuuluu viettää hiljaa kotona, välttäen harrastuksia ja ihmisryhmiä, matkustamatta koskaan missään. Ravintoloissa ei syöty eikä edes sukulaisia tavattu. Vanhemmillani ei ollut eikö ole mitään harrastuksia tai ystäviä.Olen ihmetellyt miten he päätyivät yhteen ja hankkivat vielä lapsiakin. Varsinkin lapsista tulee pakostakin jotain elämää kotiin ja jos ei ole halukas tarjoamaan uusille ihmisille hyvää alkua elämään, että saisi paljon sellaisia taitoja, joista voisi myöhemmin hyötyä, niin miksi hankkia lapsia. On lähes rikollista kasvattaa lapsia umpiossa, niin että aikuistuessaan nämä joutuvat huomaamaan ja häpeämään miten vähän osaavat (esim sosiaalisia taitoja, joita oppisi mahdollisesti edesharrastuksissa, jos koulussa ei ole kavereita). 

Aika hiljaista oli minunkin kotonani, mutta nautin siitä. Umpiossa minua ei kasvatettu. Olisi tuettu jos olisin tahtonut harrastaa, mutta pakotettu ei. Sosiaaliset taidot oppii muuallakin, sen verran mitä niitä nyt tarvitsee,

Ohjattu harrastaminen ei ole ainoaa oikeaa harrastamista, tästä toki olen samaa mieltä, kun itsekin olin lapsena ja teininä himolukija ja kulutin kirjastokorttia ahkerasti (hain kerran viikossa kassillisen kirjoja eli noin 10 kirjaa tuli luettua viikossa). Mutta toisaalta te, jotka perheen parissa käytte uimassa, metsäretkellä ja museoissa, teettekö näin edelleen teinin kanssa?

Lapsillani on aina ollut paljon harrastuksia ja silti olemme perheenä harrastaneet uimista, kulttuurikäyntejä (teatteri, museot, konsertit), metsäretkiä jne. Ei ohjattu harrastus tarkoita, etteikö vanhempien kanssa voi puuhata mitään. Lähipiiristä ja työn kautta olen havainnut, ettei teinin kanssa ole niin helppoa puuhata noita samoja juttuja. Teini ei halua välttämättä puuhata vanhempiensa kanssa, ellei kyse ole jostain erittäin tärkeästä teinille itselleen. En tunne yhtäkään teiniä joka kävisi vanhempiensa kanssa uimassa säännöllisesti, ehkä kerran kesässä tai jossakin kylpylässä mutta että viikottain uimahallissa koko perheen kanssa. Kuulostaa vieraalta. Ja juuri teini-iässä ne harrastukset ovat syrjäytymisen kannalta erittäin tärkeitä. Omat lapseni lähenevät vasta teini-ikää, joten vielä kelpaan seuraksi kaikkeen puuhaan, mutta muiden teinejä kuunnellessa veikkaan, etten kovin kauaa. Sitten halutaan mieluummin mennä kavereiden kanssa eikä välttämättä kaverit halua sitä uimista vaan jotain ihan muuta.

Pitää silti muistaa, ettei se koneella istuminen ole aina ihan hyödytöntä. Vanhin lapseni on 12-vuotias ja harrastaa koodausta, kun ei ole liikuntaharrastuksissaan. On koodannut omia pelejä pikkusisaruksilleen. Mielestäni ei lainkaan hyödytön harrastus.

Olen siis samaa mieltä siitä, että harrastaminen on tärkeää mutta en siitä, että sen pitäisi olla ohjattua tai kauana tietokoneista. Minusta sen pitää olla lapselle mielekästä, mielellään monipuolista ja antoisaa. Ja kyllä, lapsella pitää olla mahdollisuus valita, mikä kiinnostaa mutta ei niin, että vain vanhempien kanssa puuhaaminen olisi se vaihtoehto, koska sellainen harrastaminen saattaa hyvinkin hyytyä teini-iässä. Harrastamattomalla teinillä on riski luisua syrjäytymisen tielle.