Onko oikeus loukkaantua

Olen hankalassa tilanteessa miten toimia parhaan ystäväni kanssa. Kerron alkuun, että olemme tunteneet 25 vuotta ja olleet todella läheisiä koko elämämme, aina aikaisemmin onnistuneet selvittämään pahemmatkin riidat, välimatkat jne. Nyt tuntuu että seinä tuli vastaan.

Ystäväni on käyttänyt aiemmin ssri lääkkeitä, jotka lopetti vastoin lääkärin ohjeita ns.seinään. Tästä jäi (ilmeisesti?) melko pysyviä sivuvaikutuksia, joihin haki apua kolmiolääkkeistä ja joihin on nyt koukussa (vaikka itse joskus kieltää asian, toisinaan harvoin myöntää). Hän on erittäin lääkevastainen omien kokemustensa takia, ja toitottaa lääkkeiden ja lääketeollisuuden vaarallisuutta ja turhuutta suurena huijauksena kaikille läheisilleen, joskus myös puolituntemattomille. Olen tästä maininnut, että mielipiteitä saa olla, muttei kannattaisi tuntemattomille huutaa omia kokemuksiaa faktoina, koska toisille joku lääke oikeinkäytettynä voi olla hengenpelastus.

Olen oireillut kuukausia fyysisesti, sairasteluja, outoja kipuja ja tuntemuksia jotka ovat rajoittaneet elämääni paljon. Nyt vihdoin ja viimein minulta otettiin oikeat labrat, joiden seurauksena jouduin (pääsin) sisätautiosastolle välittömästi ja sain diagnoosin autoimmuunisairauteen. Hoitona korvaava lääkitys hormoniin jota oma elimistö ei tuota, ja jota ilman ihminen menehtyy suht.nopeasti. Onneksi sain avun ajoissa ja alan nyt opettelemaan elämääni uudestaan sairauden kanssa.

Ystäväni ei ole kommentoinut diagnoosiini mitään. Ainoa, jonka kuulin häneltä samana päivänä myöhemmin oli että "varo lääkkeitä, sinuna en alkaisi syömään enää mitään uutta lääkettä". Päinvastoin, nythän monista "turhista" lääkkeista pääsee eroon kun tiedetään mitä hoidetaan, ja hoito on ns.korvaushoitoa elimistön omaan krooniseen puutostilaan. Esim. Diabetes 1:stä sairastavat tarvitsevat insuliinia jne. Olen tätä yrittänyt ystävättärelleni kertoa, mutta vaihtaa puheenaihetta samantien. Suoraan sanottuna olen loukkaantunut, jopa vihainen. Tässä on ollut päiviä aikaa ns.sulatella.asiaa, eikä vieläkään mitään tukea hänen suunnaltaan, ei sanaakaan asiaan liittyen. En ripustaudu häneen; elämässäni on turvaverkko ja lukuisia ymmärtäväisiä läheisiä ja perhe ympärilläni. Ongelma on, että en vain osaa enää suhtautua ystävääni. Ymmärrän asenteen jollain tapaa hänen omien ongelmiensa takia, mutta jo on kumma, jos ei väärinkäyttöä erota fyysisestä sairaudesta jonka syntyyn en ole voinut vaikuttaa?! Aikuisesta naisesta kuitenkin kyse. Onko tämä nyt jotain projisointia koska välillä soimaa itseään lääkkeidenkäytöstään? (tai oikeastaan näkee vian lääkkeissä, ei niinkään käyttäjässä). En näe normaalia jatkoa ystävyydelle, jos kirjaimellisesti elämää mullistavasta (ja uhkaavasta!) asiasta ei saisi sanoa sanaakaan, mutta en osaa tai halua katkaista välejäkään tämän takia. Neuvoja, kokemuksia.?