Isoäidit, miksi lapsenlapset pitää ahtaa täyteen sokeria?

Vierailija kirjoitti:

Muistakaahan mammat, ettette itse ala mummoilemaan, kun lapsenne jäävät kesälomalle koulusta tai päiväkodista ja laita lastanne kantamaan opettajille ja hoitajille kaiken maailman roinaa, kun entisetkin on vielä paketissa.

Ja ties kuinka monta kertaa vanhemmille on tästäkin sanottu, ettei tarvita mitään. Mutta jostakin syystä se ei vain mene perille, ihan samalla tavalla kuin se mummojen karkin tuonti.

Tapahtuuko tätä roinan kuljettamista opettajalle kerran viikossa tai useammin? Huutaako lapsen vanhempi opettajalle että tätä pahvitötteröä sitten pitää vaalia ja se pitää säilyttää ja laittaa esille? Tuleeko lapsen vanhempi opettajan kotiin tarkastamaan että pahvitötterö on tallessa ja esillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kysehän ei ollut yhdestä karkkipussista silloin tällöin. Luitko keskustelua ollenkaan?

Minulla on erittäin hyvät sosiaaliset taidot ja tarvitsen niitä paljon työssäni. Hyvät sosiaaliset taidot eivät millään lailla poissulje sitä, ettenkö voisi ja osaisi myös pitää rajoista kiinni ihmissuhteissa. Hyviä sosiaalisia taitoja on myös havaita toisen asettama raja itseään ja perhettään kohtaan ja kunnioittaa sitä. Ylilyönnit toisen rajoja kohtaan ovat ymmärrettäviä vaikkapa 18-vuotiaalta, joka ei ole todellisuudessa vielä täysin kypsä vaikka onkin aikuinen. Sen sijaan 60-vuotiaan pitäisi jo pelkällä elämänkokemuksellaan omata pelisilmää näissä asioissa. Mutta kaikilla ei ole niitä ihmissuhdetaitoja, se on totta.

Minä en ole kovinkaan väsynyt äiti. Saan lastenhoitoapua luotettavilta hoitajilta aina tarvittaessa. On sisaruksia ja ystäviä, jotka ovat lapsille tuttuja ja noudattavat lasten suhteen pelisääntöjämme. Hyvillä mielin jätetään heille lapsia hoitoon ja vastavuoroisesti hoidetaan heidän lapsia.

On totta että osa äideistä on väsyneitä, mutta pikkulapsiarkeen väsymys tavallaan kuuluukin katkonaisten öiden vuoksi, ja sitä ei paikata satunnaisella lastenhoidolla. Uupumus on sen sijaan eri asia ja se ei kuulu vanhemmuuteen. Tämä voi toki johtua siitäkin, ettei saa apua muilta, mutta useammin siitä että itsellä on kipuiluja oman vanhemmuuden kanssa. Jos katsot vaikka supernanny sarjaa, niin ymmärrät että ongelma ei ole siinä etteivöt vanhemmat ota lastenhoitoapua vastaan, vaan siinä että vanhemmalla itsellään on vaikeaa asettua vanhemman rooliin, joka juontaa aika usein omaan lapsuuteen. Lasten kanssa vuorovaikuttamista paetaan puhelimiin, vaikka ne saataisiin yökylään joka toinen päivä.

Ja sitten on vielä sekin, että jos vanhempi väsyneenä kokee isovanhemman uhkana, niin ehkä todella isovanhemman käytöksessä on jotain vanhemmuutta uhkaavaa? Pienten lasten äidit herkistyvät tutkimusten mukaan lasten tarpeille ja tunteille paremmin kuin muut - jopa isät. Jos äidille tulee intuitiivinen tunne, että mummo onkin todellisuudessa pesänryöstäjä, niin kyllä sitä tunnetta on fiksua kaikessa rauhassa tutkiskella eikä painaa pois mielestä. Lastenhoitoapu hoidetaan siinä tilanteessa muualta niin kauan kuin epäluottamusta on. Toivottavasti kukaan ei jätä alle kouluikäisiä (jotka eivät osaa vielä ilmaista itseään niin hyvin kuin kouluikäiset) sellaiselle hoitoon, johon ei luota aivan täydellisesti - niin tunteen kuin järjen tasolla.

Erittäin hyvin kirjoitettu. Rajojen asettaminen on nimenomaan ihmissuhdetaito.

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Vierailija kirjoitti:

Miksei niitä makeisia voi ottaa kiittäen vastaan ja laittaa kaappiin seuraavien kuukausien ajalle, tai tarjota kemuissa mukana oleville aikuisille? Kiva myrkyttää huonolla käytöstavoilla aina lapsensa juhlat.

Hyvä sääntö niin aikuisille kuin lapsille on että arkena syödään terveellisesti, juhlissa voi juhlia.

Lue tästä ketjusta pari sivua, niin saat vastauksen kysymukseesi.

Hyviä ihmissuhdetaitoja on että kykenee yhdessä pohtimaan lasten kuulleen, että "eikö tässä ole nyt vähän liikaa makeisi, ja mitä tehtäisiin lopuille?" "Laitetaanko kaappiin?" "Viettekö kotiin osan, ja mitkä nyt syödään". Se että isoäiti tuo makeisia, tekee mielestäsi hänestä läpeensä pahan ja vastuuttoman ihmisen.

Vierailija kirjoitti:

Hyviä ihmissuhdetaitoja on että kykenee yhdessä pohtimaan lasten kuulleen, että "eikö tässä ole nyt vähän liikaa makeisi, ja mitä tehtäisiin lopuille?" "Laitetaanko kaappiin?" "Viettekö kotiin osan, ja mitkä nyt syödään". Se että isoäiti tuo makeisia, tekee mielestäsi hänestä läpeensä pahan ja vastuuttoman ihmisen.

Se on harkittua ylikävelyä ja se on erittäin törkeää käytöstä. Missäs mummon ihmissuhdetaidot on?

ohis

Vierailija kirjoitti:

Hyviä ihmissuhdetaitoja on että kykenee yhdessä pohtimaan lasten kuulleen, että "eikö tässä ole nyt vähän liikaa makeisi, ja mitä tehtäisiin lopuille?" "Laitetaanko kaappiin?" "Viettekö kotiin osan, ja mitkä nyt syödään". Se että isoäiti tuo makeisia, tekee mielestäsi hänestä läpeensä pahan ja vastuuttoman ihmisen.

Meillä mummo tietää vallan hyvin, että meillä lapsille ei hirveästi sokeria syötetä. Asiasta on puhuttu useaan otteeseen, moneen eri sävyyn. Sekä minä että lasten isä. Tuo mässyä silti, sellaisia määriä kerralla, että riittäisi herkuttelevassa 10-lapsisessa perheessäkin vähintään viikon. Missä on tämän isoäidin järki? Tai ne ihmissuhdetaidot? Taju kohtuudesta?

En pistäisi pahakseni jos se määrä olisi joku Pätkis / naama tms, mutta siis kilo on se vähimmäismäärä, mitä tuo kerralla. Usein enemmänkin. Ja se ylenkatse, kun mä käyn keräämässä lapsilta namit pois, ja vien kaappiin.

Pitänee harkita, jos seuraavalla kerralla pistetään mummeli syömään tuliaisensa yhdellä istumalla.

Luojan lykky että lapsilla ei ole niin täydellisiä isovanhempia kuin heidän vanhemmat näissä ketjuissa....voi oksennus mitä ylemmyyden tunnetta ja kyseessä myrkky nimeltä sokeri...

Vierailija kirjoitti:

Miksei niitä makeisia voi ottaa kiittäen vastaan ja laittaa kaappiin seuraavien kuukausien ajalle, tai tarjota kemuissa mukana oleville aikuisille? Kiva myrkyttää huonolla käytöstavoilla aina lapsensa juhlat.

Hyvä sääntö niin aikuisille kuin lapsille on että arkena syödään terveellisesti, juhlissa voi juhlia.

Juuri näin. Monessa firmassa ja työpaikoilla saadaan asiakkailta jatkuvasti pieniä lahjoja, suklaata, karkkia, leivoksia, kukkia jne. esim. hoivakodeissa, sairaaloissa, yrityksissä, samoin lääkärit ja hoitajat jne.

Ja aina lahjat otetaan ilolla vastaan ja ollaan kiitollisia, vaikka usein ne menevät eteenpäin.

Itse saan työssä paljon lahjoja ja osan pistän jemmaan ja annan hyväntekeväisyyteen leipäjonoihin, srk, joulupatoihin jne. Makeisissa ja suklaassa on pitkät käyttöaika, jopa pari vuotta. Eikä tulisi edes mieleen valittaa asiasta, saati kieltää lahjanantajalta antamisen ilon.

Vierailija kirjoitti:

Miksei niitä makeisia voi ottaa kiittäen vastaan ja laittaa kaappiin seuraavien kuukausien ajalle, tai tarjota kemuissa mukana oleville aikuisille? Kiva myrkyttää huonolla käytöstavoilla aina lapsensa juhlat.

Hyvä sääntö niin aikuisille kuin lapsille on että arkena syödään terveellisesti, juhlissa voi juhlia.

Menetkö sinä muidenkin juhliin samalla lailla? Omilla eväillä ja örveltäen, emännän vaivannäköä pilkaten ja tämän toiveet ohittaen?

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Joo, ikävä kyllä isovanhemmat eivät "muista" että SPV on tehty he ovat muuttaneet tilalta pois, vieläpä ihan omasta halustaan. Joten he tulevat paikalle ihan milloin sattuu. Aamu kahdeksalta tai illalla yhdeksältä ja mököttävät kun lapset saattaa nukkua. "Miten ne nyt nukkuu, kun tultiin käymään.

Tämmöiset jatkuvat vierailijat eivät todellakaan saa meillä ruokaa, muuttaisivat vielä lopullisesti takaisin" kotiin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Jyrääminen ja sekoilu alkaa kun ensimmäinen lapsi syntyy. Aiemmin hienotunteiset ja omista asioistaan huolehtivat appivanhemmat muuttuvat täysin. Elämän tarkoitukseksi tulee saada kasvattajan ja vanhempien kanssa tasavertaisen ihmisen rooli lastenlasten elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Jyrääminen ja sekoilu alkaa kun ensimmäinen lapsi syntyy. Aiemmin hienotunteiset ja omista asioistaan huolehtivat appivanhemmat muuttuvat täysin. Elämän tarkoitukseksi tulee saada kasvattajan ja vanhempien kanssa tasavertaisen ihmisen rooli lastenlasten elämässä.

Tiesitkö että monesti ne lasten VANHEMMAT kylläkin haluavat että isovanhemmat ovat vanhempien rinnalla ja jakavat vastuun. Järkyttikö tämä tieto? Ärsyttääkö että monissa perheissä erityisesti maaseudulla isovanhemmat päättävät siinä missä vanhemmat ja jopa heidän ohikin ja ongelmaa ei ole ☺️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Jyrääminen ja sekoilu alkaa kun ensimmäinen lapsi syntyy. Aiemmin hienotunteiset ja omista asioistaan huolehtivat appivanhemmat muuttuvat täysin. Elämän tarkoitukseksi tulee saada kasvattajan ja vanhempien kanssa tasavertaisen ihmisen rooli lastenlasten elämässä.

Tiesitkö että monesti ne lasten VANHEMMAT kylläkin haluavat että isovanhemmat ovat vanhempien rinnalla ja jakavat vastuun. Järkyttikö tämä tieto? Ärsyttääkö että monissa perheissä erityisesti maaseudulla isovanhemmat päättävät siinä missä vanhemmat ja jopa heidän ohikin ja ongelmaa ei ole ☺️

Käytätkö useinkin päihteitä puolenpäivän aikaan keskellä viikkoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Jyrääminen ja sekoilu alkaa kun ensimmäinen lapsi syntyy. Aiemmin hienotunteiset ja omista asioistaan huolehtivat appivanhemmat muuttuvat täysin. Elämän tarkoitukseksi tulee saada kasvattajan ja vanhempien kanssa tasavertaisen ihmisen rooli lastenlasten elämässä.

Tiesitkö että monesti ne lasten VANHEMMAT kylläkin haluavat että isovanhemmat ovat vanhempien rinnalla ja jakavat vastuun. Järkyttikö tämä tieto? Ärsyttääkö että monissa perheissä erityisesti maaseudulla isovanhemmat päättävät siinä missä vanhemmat ja jopa heidän ohikin ja ongelmaa ei ole ☺️

Tuo onkin sitten jo lastensuojelun asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Jyrääminen ja sekoilu alkaa kun ensimmäinen lapsi syntyy. Aiemmin hienotunteiset ja omista asioistaan huolehtivat appivanhemmat muuttuvat täysin. Elämän tarkoitukseksi tulee saada kasvattajan ja vanhempien kanssa tasavertaisen ihmisen rooli lastenlasten elämässä.

Tiesitkö että monesti ne lasten VANHEMMAT kylläkin haluavat että isovanhemmat ovat vanhempien rinnalla ja jakavat vastuun. Järkyttikö tämä tieto? Ärsyttääkö että monissa perheissä erityisesti maaseudulla isovanhemmat päättävät siinä missä vanhemmat ja jopa heidän ohikin ja ongelmaa ei ole ☺️

Tuo onkin sitten jo lastensuojelun asia.

Lapsi tarvitsee, tutkitusti, hyvään kasvuun mahdollisimman monta kiintymyssuhdetta. Ja sopuisaa perhe-elämää. Tämä ei toteudu minäminä-äitien uhossa. En ole ennen kuullut mitään noin pöljää että hyvät kasvamisen eväät ovat sosiaaliasia 😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Jyrääminen ja sekoilu alkaa kun ensimmäinen lapsi syntyy. Aiemmin hienotunteiset ja omista asioistaan huolehtivat appivanhemmat muuttuvat täysin. Elämän tarkoitukseksi tulee saada kasvattajan ja vanhempien kanssa tasavertaisen ihmisen rooli lastenlasten elämässä.

Tiesitkö että monesti ne lasten VANHEMMAT kylläkin haluavat että isovanhemmat ovat vanhempien rinnalla ja jakavat vastuun. Järkyttikö tämä tieto? Ärsyttääkö että monissa perheissä erityisesti maaseudulla isovanhemmat päättävät siinä missä vanhemmat ja jopa heidän ohikin ja ongelmaa ei ole ☺️

Tuo onkin sitten jo lastensuojelun asia.

Lapsi tarvitsee, tutkitusti, hyvään kasvuun mahdollisimman monta kiintymyssuhdetta. Ja sopuisaa perhe-elämää. Tämä ei toteudu minäminä-äitien uhossa. En ole ennen kuullut mitään noin pöljää että hyvät kasvamisen eväät ovat sosiaaliasia 😄

Lapsi tarvitsee ensisijaisesti vanhemmat. Jos vanhemmuus on kateissa, kuten kuvaat, on lastensuojelun puututtava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Mies asui tässä vuosia, ennen kuin mä muutin tänne myös. Talokin rakennettu tsaarin vallan aikana, joten ei todellakaan olla rakennettu anoppilaan portaille tönöä.

Anoppiin oli ennen lapsia hyvin etäiset välit, joten en nähnyt tätä kristallipallostani. Lastenhoitoapua ei olla häneltä kaivattu, vaikka lasta on kärtetty yökylään jo ennen syntymäänsä. Erityisen tärkeää tuntui olevan, että vauva yökyläilee anoppilassa ennen kuin siellä toisessa mummulassa. No, toisessa mummulassa lapset yökyläilevät kyllä, anoppilassa yllä olevien syiden vuoksi ei ole lapset yökyläilleet ikinä! Eikä varmasti yökyläile lähitulevaisuudessakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on taas hyvä esimerkki keskustelusta, miksi nykyään jotkut äidit ovat niin väsyneitä, yksin, eivätkä saa isovanhemmilta hoitoapua, kun ei osata ihmissuhde taitoja, vaan koetaan isovanhemmat uhkana, eikä osata edes luovia yhden karkkipussin kanssa, vaan mennään täysin raiteiltaan ja suututaan.

Meillä jos mummot tuo karkkia ruoka-aikana, katetaan isovanhemmille lautanen pöytään ja herkutellaan sen jälkeen tai osa karkeista laitetaan kaappiin, eikä kukaan pahoita toisen mieltä, kun jokainen huomioi toisensa ja löysätään sitä pipoa. Vanhempien tehtävä on vaalia lapsi-isovanhempi suhdetta ja tehtävä kaikki sen eteen, myös nieltävä omat tunnekuohut, kun "vika" voi olla itsessäkin.

Ja jos perhe pitää arkena kiinni hyvästä ruokailutottumuksistä, ei yksi tai kaksi karkkipussia silloin tällöin kaada.

Vai asuuko nämä mummot teillä.

Kyllä tuo pahimpina aikoina melkein asui meillä.

Todellisuudessa hänen talonsa on 300 metrin päässä, mutta pitää poikansa taloa jatkeena omalle kodilleen, ja luulee, että voi tällä olla kuin kotonaan. Sisustaa, tylyttää poikaansa, hänen puolisoaan, haukkua uudet verhot ja tapetit, jotka miniä laittanut keittiöön ilman konsultointia sisustusmestarianopilta, käydä läpi talon asukkaiden henkilökohtaisia papereita, kollata lääkekaapin jne. Ihanaa, eikös?

Mä en kata kutsumattomille vieraille lautasta pöytään, koska aika usein ruoka on mitoitettu meidän perheelle. Jos kyseessä olisi joku harvinaisempi ja haluttu vieras, voisin varmasti kaivaa jääkaapista lisää syömistä.

Mutta ei, ei ja vielä kerran ei niille anopin tuomille herkuille. Toistan varmasti itseäni, mutta mun mielestä karkkia ei tarvita joka päivä. Toisekseen, anoppi panostaa herkuissa määrään, ei laatuun, joten niitä kamalia halpissuklaita riittää. Niitä ei mun mielestä kenenkään tarvitse syödä. Minä ja mun mies tehdään nämä herkku-päätökset meidän perheessä, eikä ruveta tekemään anopin mieliksi poikkeuksia, kun tuon kanssa on vääntämistä muutenkin jatkuvasti, ja ihan kaikesta. Olemme joutuneet todella kovasti tekemään töitä, että olemme saaneet nykyiset rajat, ja vaatii myös paljon töitä, että saamme pidettyä niistä kiinni. Ei tässä tilanteessa "löysätä pipoa", koska seuraavaksi onkin sitten taas säkillinen kirppislöytöjä eteisessä, se kuudes kilo sontasuklaata seuraavana päivänä, ja sitten on taas löydetty mun lapsille ihanat kengät, jotka on 3 numeroa liian pienet, koska ei yhdelläkään 4-vuotiaalla voi kuulemma olla kengän koko 31  (paitsi mun pojalla). Ja sit suututaan, kun lapsi ei saa edes kenkää jalkaansa, eli ovat käyttökelvottomat heti kättelyssä. Tämäkin on jotenkin mun syytä.

Vaalisitko sinä tuollaiseen isovanhempaan suhdetta? Jos vastaus on kyllä, niin miksi ihmeessä?

Mitä järkeä on rakentaa talo lähes samaan pihapiiriin isovanhempien kanssa? Luulisi tuon olevan jo ennakoitavissa, änketä nyt samalle tontille. Vai haluttiinko tällä ratkaista lastenhoito-ongelmat?

Olen tuo joka kertoi SPVstä. Emme ole rakentaneet naapuriin, etäisyyttä on noin 2 km. Mistään ongelmista ei ollut tietoa ennen lapsen syntymää. Ja olemme kieltäytyneet kaikesta avusta ja kertoneet, että osaamme apua pyytää, jos sitä tarvitsemme. Mutta kun ei käy. Appivanhempien tärkein syy "auttamiseen" on ehkä se, voivat sitten kylillä kehua muille, kuinka x ja x ei pärjää ilman meitä. Tähän tulokseen olen tullut, kun kaupassakin saattaa joku rouva tulla sanomaan "on se hyvä, että vanhat jaksavat käydä teitä auttamassa, kun kyllähän se vie aikaa ennen kuin oppii sitä ja tätä".