Lue keskustelun säännöt.
Parikymppisten äiti
04.04.2019 |
En haluaisi tuppautua liikaa lasteni elämään, mutta haluaisin säilyttää keskusteluyhteyden. Nyt tuntuu siltä, että välit on ihan hyvät, mutta oma-aloitteisesti he eivät kerro asioistaan. Täytyy kysellä, mutta liikaakaan ei saa kysellä. Täytyy olla kiinnostunut, mutta ei utelias.
Miten toimia, että suhde aikuisiin lapsiin säilyisi hyvänä?
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?
Miten joku voisi olla sitä mieltä? Ei vanhemman enää kuulukaan olla kiinnostunut ja toisaalta, jos ovat sitä mielä, etteivät saaneet tarvitsemaansa tukea ja apuakaan, niin se on oma vika, jos ei osaa edes kysyä.
Siis nuoren oma vika.
Ja jos kysymälläkään ei nuori myöjåhemmin valittaa, että ei saanut kysymälläkään kaipaamaansa apua, niin vanhemmassa on vikaa, vaikka miten päin seisoisi.
En tiedä ymmärsinkö oikein noin surkeasti kirjoitettua viestiä, mutta parikymppinen lapsi on aikuinen ihminen, ja vastuussa itse omasta toiminnastaan ja tuntemuksistaan. Lapsi voi kokea ihan omana itsenään, ei siis niin että vanhemmista haetaan vikaa, että häntä ei ole autettu hänen kaipaamalla tavalla. Eli voi olla että ruokaa olisi tuotu kassillinen mutta se ei kelvannut, kun pitää saada rahaa, joten lasta ei siis ole lapsen itsesnä mielestä autettu ollenkaan. Kuinkahan kauan tämä vanhempien vika säilyy? Onko sittenkin kun mummeli on 75-vuotias, niin kaikki edelleen vanhempien vika?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua näitä "kutsumme lapsemme joka toinen viikonloppu syömään". Eikö oikeasti ole vain ihanaa, kun pääsee niistä maanvaivoista vihdoinkin eroon?
Tunne on varmasti molemminpuolinen.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai vanhemman kuuluu olla kiinnostunut lapsistaan, vaikka lapset aikuistuvat ja itsnäistyvät. Näin nelikymppisenä olisin hyvin pahoillani, jos omaa äitiäni ei kiinnostaisi.
Ja tottakai pitää kysellä, miten toisella menee, ja mitä puuhaa, sehän nyt on perusihmissuhteen edellytys. Mutta kun siihen kyselyyn vastataan, ei pidä mennä vastausta arvostelemaan ja tuomitsemaan, eikä päsmäröimään siitä, mitä ja miten pitäisi. Neuvoakin voi, mutta sellaisella tavalla, minkä toinen voi oman arvionsa mukaan ottaa tai jättää. Se on kuitenkin hänen elämänsä.
Mun äitini hallusinoi, että neuvonsa voi oman arvionsa mukaan ottaa tai jättää. Silti joka kerta, kun sanoin, että ihan paska neuvo, en voi tehdä noin koska asiat x1-10, niin äiti alkoi hirveän sättimisen, huudon, mustamaalausennustuksen ja selityksen, etten tiedä, koska ei ole elämänkokemusta! Ja raivosi ja käyttäytyi muutenkin niin, että olisi ollut TÄYSIN mahdotonta jatkaa välejä, jos ei olisi ollut kiitollinen sen paskapierun esityksistä. Miksi joku saata.nan vammainen äiti olettaa, että lapsi sulkisi suunsa hiljaa kiitollisena, jos vanhempi antaa jonkun pas.kannja vahingollisen neuvon? Eikö sillä vanhemmalla ole MITÄÄN vastuita puheistaan? Että jos sanon paskaa, joku voi arvostella? On oltava. Siksi mä sanoin suoraan, mitä niistä "neuvoista" ajattelin, ja sitten tämä hirviö arvosteli mua, koska sanoin suoraan!!!!! Mitä vattua! Ja PAKOTTI minut toimimaan tavalla jonka itse päätti.
Ja mä kiltteyttäni tein sitten niin, että olisi välit äitiin. Olen edelleen katkera, HÄN pilasi elämäni, en minä.
Vanhemman kuuluu oppia, että jos omat neuvot ovat p*skoja, hävetään, tai ollaan hiljaa jatkossa tai opiskellaan antamaan paempia neuvoja lapselle, eikä häpäistä tätä antamalla huonoa neuvontaa.
Myös kaikki lapsen arvostelut p*skoista neuvoista otetaan nöyrinä ja kiitollisina vastaan, koska lapsi on oman elämänsä asiantuntija, et sinä, pa.skavanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?
Miten joku voisi olla sitä mieltä? Ei vanhemman enää kuulukaan olla kiinnostunut ja toisaalta, jos ovat sitä mielä, etteivät saaneet tarvitsemaansa tukea ja apuakaan, niin se on oma vika, jos ei osaa edes kysyä.
Siis nuoren oma vika.
Ja jos kysymälläkään ei nuori myöjåhemmin valittaa, että ei saanut kysymälläkään kaipaamaansa apua, niin vanhemmassa on vikaa, vaikka miten päin seisoisi.En tiedä ymmärsinkö oikein noin surkeasti kirjoitettua viestiä, mutta parikymppinen lapsi on aikuinen ihminen, ja vastuussa itse omasta toiminnastaan ja tuntemuksistaan. Lapsi voi kokea ihan omana itsenään, ei siis niin että vanhemmista haetaan vikaa, että häntä ei ole autettu hänen kaipaamalla tavalla. Eli voi olla että ruokaa olisi tuotu kassillinen mutta se ei kelvannut, kun pitää saada rahaa, joten lasta ei siis ole lapsen itsesnä mielestä autettu ollenkaan. Kuinkahan kauan tämä vanhempien vika säilyy? Onko sittenkin kun mummeli on 75-vuotias, niin kaikki edelleen vanhempien vika?
Lapsi voi olla sitä mieltä, että vanhempi ei ole häntä auttanut ha tukenut kuten lapsi olisi tarvinnut vaikka vanhemman loppuiän. Itke sitä, jos et osaa tulla lapsesi kanssa toimeen. Ja mulla ei ainakaan ole siitä kyse, että ei tuonut ruokaa, vaan siitä, miten pakotti toimimaan hänen haluamallaan tavalla, vaikka olin jo aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai vanhemman kuuluu olla kiinnostunut lapsistaan, vaikka lapset aikuistuvat ja itsnäistyvät. Näin nelikymppisenä olisin hyvin pahoillani, jos omaa äitiäni ei kiinnostaisi.
Ja tottakai pitää kysellä, miten toisella menee, ja mitä puuhaa, sehän nyt on perusihmissuhteen edellytys. Mutta kun siihen kyselyyn vastataan, ei pidä mennä vastausta arvostelemaan ja tuomitsemaan, eikä päsmäröimään siitä, mitä ja miten pitäisi. Neuvoakin voi, mutta sellaisella tavalla, minkä toinen voi oman arvionsa mukaan ottaa tai jättää. Se on kuitenkin hänen elämänsä.
Jos vanhemmalle sanoo, että ihan paska neuvo, ja sinä olet idiootti, niin minkälainen vanhempi vtää siitä herneet nenään, eikä tajua hävetä, ettei ymmärtänyt, miten lastaan tuetaan oikein ja siten, että siitä on lapselle apua? Jos neuvo on paska, niin mikäs oikeus vanhemmalla on siinä hyökätä lapsen päälle, kun se vanhemmalle kerrotaan? Eikö pysty pieni pas.kapää ottamaan ollenkaan kritiikkiä tyhmyydestään vastaan, mitä?
Jos vanhempana antaa pa.skoja neuvoja, on vastuussa niistä, jos lapsi niitä toteuttaessaan pilaa elämäsnä. Niih.
Tottakai vanhemman kuuluu olla kiinnostunut lapsistaan, vaikka lapset aikuistuvat ja itsnäistyvät. Näin nelikymppisenä olisin hyvin pahoillani, jos omaa äitiäni ei kiinnostaisi.
Ja tottakai pitää kysellä, miten toisella menee, ja mitä puuhaa, sehän nyt on perusihmissuhteen edellytys. Mutta kun siihen kyselyyn vastataan, ei pidä mennä vastausta arvostelemaan ja tuomitsemaan, eikä päsmäröimään siitä, mitä ja miten pitäisi. Neuvoakin voi, mutta sellaisella tavalla, minkä toinen voi oman arvionsa mukaan ottaa tai jättää. Se on kuitenkin hänen elämänsä.