Lue keskustelun säännöt.
Ymmärsin vihdoin, miksi minulla ei ole ystäviä
03.04.2019 |
Minulla ei ole mitään annettavaa muille. "Hieman" kirpaisee se ymmärtää, mutta pakko se on kohdata. Enkä nyt provoile, enkä yritä vetää lokaan muita yksinäisiä. Oikeastaan haluan vain kertoa jollekin, että tajusin sen viimein. Ja kun ei ole niitä ystäviä, kirjoitan tänne.
Olen tällaisen sivustaseuraaja, ollut aina. Muut elävät elämäänsä: on töitä, kouluja, omat perheet (lapsuuden perheet ja/tai omat lapset ja puoliso), harrastuksia. On ne valmiit ystävät siinä mukana.
Minä taas olen työkyvyttömyyseläkkeellä, elän vähän kuin omassa kuplassani. Olen tylsä, minusta ei voi hyötyä mitenkään. Ja vaikka olisin valmis tekemään kaikkea mukavaa ihmisten kanssa, ei minusta oikein saa mitään irti. Taustastani en voi puhua, se karkoittaa ihmiset pois. Jos puhuisin pelkästään lapsista, sekin karkottaisi suurimman osan ihmisistä pois. Voisin puhua yhteiskunnallisista asioista, ilmiöistä, melkein mistä vain, mutta sellaiseen jutusteluun ei mennä ensimmäisellä tai toisella tapaamiskerralla. Toisaalta en myöskään oikein voi puhua rakentamisesta tai lomamatkasta, sillä ristiriita kaikkeen muuhun on sitten liian suuri.
Jään aina sellaiseksi pinnalliseksi kohtaamiseksi. Nainen, joka ei puhu itsestään mitään, joka ei käy töissä, ei opiskele, joka on vain kotona ja jolla on lapsia. Joskus kun olen kertonut "totuuden" itsestäni, olen saanut kuulla että en olekaan niin hyvää seuraa, että "en halua mitään ongelmia". Ei minusta olisi mitään ongelmaa tulossa, en kaipaa terapeuttia enkä likasanko (enkä suostu sellaiseksi itsekään).
Maailma on jotenkin todella pinnallinen.
Mitä teet työksesi?
Onko sinulla perhettä?
Mitä vanhempasi tekevät?
Missä opiskelit?
Huokaus.
Kommentit (80)
En puutu av:n tekstiin vaan siteeraan jonkun viisaan sanoja. Ystäviä saa olemalla ystävällinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te joilla on ystävinä näitä työttömiä, työkyvyttömyyseläkeläisiä yms. niin millaisissa tilanteissa olette heidän kanssaan ystävystyneet? Siis aikuisiällä?
Vai ovatko ne taas kerran niitä "valmiita" ystäviä, jotka jokaisella on ollut lapsuudesta asti...
Valmiita ystäviä...? Sairasta ap, sairasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä sä olet työkyvyttömyyseläkkeellä. Mikä se syy sitten onkaan: sairaus, vamma, mt-ongelma... eikö saman kokeneista löytäisi ystäviä? Silloin ei tarvitsisi vaieta taustastaan.
En nimenomaan haluaisi jauhaa tästä eläkkeestä, sen syistä, enkä valittaa mistään siihen liittyvästä.
En haluisi olla viiteryhmältäni tällainen, vaan tulla nähdyksi tavallisena ihmisenä. Tai ainakin potentiaalisena ihmisenä. En sellaisena, joka alleviivatusti ei ole kuten muut.
Vaikea selittää.
Ap
Minulla on kaveri, joka haluaa uskotella itselleen ja ympäristölleen, että hän on ihan tavallinen ihminen. Vaan kun ei ole. Ja tuosta ristiriidasta syntyy sellainen epäaitous, joka karkoittaa ihmiset hänen ympäriltään.
Tuo on varsin hauskaa, että edes ap:lle itselleen ei hänen oma viiteryhmänsä kelpaa. Jospa nyt kuitenkin ensin kartoittaisit sitä omaa viiteryhmää ja sen mahdollisuuksia. Ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentaisit maailmanvalloitusta muihinkin ryhmiin.
"Jään aina sellaiseksi pinnalliseksi kohtaamiseksi." Kuka ei jäisi sosiaalisissa tilanteissa? Ei ihmiset aina mielenkiintoista argumentoijaa etsi vaan kiinnostunut kuuntelijakin kelpaa monelle vallan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.
Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.
Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.
Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?
No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti.
Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.
Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta.
Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä?
Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt.
Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.
Miksi työkavereiden kanssa pitäisi puhua työpaikalla yksityisasioista? Mä luulin, että tässä oli kyseessä sellaiset ihmiset, joihin haluaisi vapaa-ajalla tutustua ja joiden kanssa kenties ystävystyäkin eikä työkaverit. Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 15 vuotta eikä mun työkaverini tiedä siviiliminästäni oikeastaan yhtään mitään. Töihinhän pukeutuikin (siis silloin, kun en vielä tehnyt etätöitä) ihan eri tavalla kuin vapaa-ajalla. Enemmän mä pidän omituisena, jos joku alkaisi kyselemään työpaikalla mun yksityiselämästäni. Asia kuuluisi korkeintaan pomolleni, mikäli mulla olisi yksityiselämässäni jotain sellaista, mikä vaikuttaisi negatiivisesti työhöni.
On se niin vaikea nyt ymmärtää. En tarkoita yksityisasioista puhumista, vaan sitä, että jonkun "asioista" kukaan ei tiedä yhtään mitään. Huomaa, että "yhtään mitään" ja "oikeastaan mitään" sulkevat toisensa pois.
Myönnän, että mun on vaikea ymmärtää. Olet ollut töissä samassa paikassa jo vuosia, mutta aina, kun kysytään sulta jotain muuta kuin mikä liittyy työminääsi, sivuutat kysymyksen? Oma-aloitteisesti et koskaan puhu mistään muusta kuin työasioista? Et kahvitauolla tulevista vaaleista, keväästä, Sipilän hallituksesta tai mistään muustakaan ? Ja sen vuoksi työkaverisi pitävät sinua outona?
Kyse oli henkilökohtaisista asioista, ei politiikasta tai säästä. Jos lukisit kaikki lainaukset, pysyisit ehkä kärryillä siitä, mistä on kyse. Minä lopetan tähän kohtaan, koska ei ole mitään järkeä puhua ristiin.
Ihmisille voi kyllä puhua ihan mistä ilmiöistä tahansa milloin vain, ja kannattaakin. Jos niitä ei kiinnosta, niin mitä sitten. Ei kannata ottaa sitäkään mitenkään henkilökohtaisesti, koska kyllä heillä saattaa olla joku sinusta riippumaton syy olla puhumatta. Kusipäiden ignooraajien kanssa taas ei olisi oikeasti edes halunnut keskustella. Puhu ihmisille, suurinta osaa kuitenkin kiinnostaa kuunnella ja jutella. Kun teet sitä, siitä tulee myös helpompaa ja sosiaaliset taitosi kehittyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.
Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.
Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.
Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?
No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti.
Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.
Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta.
Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä?
Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt.
Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.
Miksi työkavereiden kanssa pitäisi puhua työpaikalla yksityisasioista? Mä luulin, että tässä oli kyseessä sellaiset ihmiset, joihin haluaisi vapaa-ajalla tutustua ja joiden kanssa kenties ystävystyäkin eikä työkaverit. Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 15 vuotta eikä mun työkaverini tiedä siviiliminästäni oikeastaan yhtään mitään. Töihinhän pukeutuikin (siis silloin, kun en vielä tehnyt etätöitä) ihan eri tavalla kuin vapaa-ajalla. Enemmän mä pidän omituisena, jos joku alkaisi kyselemään työpaikalla mun yksityiselämästäni. Asia kuuluisi korkeintaan pomolleni, mikäli mulla olisi yksityiselämässäni jotain sellaista, mikä vaikuttaisi negatiivisesti työhöni.
On se niin vaikea nyt ymmärtää. En tarkoita yksityisasioista puhumista, vaan sitä, että jonkun "asioista" kukaan ei tiedä yhtään mitään. Huomaa, että "yhtään mitään" ja "oikeastaan mitään" sulkevat toisensa pois.
Myönnän, että mun on vaikea ymmärtää. Olet ollut töissä samassa paikassa jo vuosia, mutta aina, kun kysytään sulta jotain muuta kuin mikä liittyy työminääsi, sivuutat kysymyksen? Oma-aloitteisesti et koskaan puhu mistään muusta kuin työasioista? Et kahvitauolla tulevista vaaleista, keväästä, Sipilän hallituksesta tai mistään muustakaan ? Ja sen vuoksi työkaverisi pitävät sinua outona?
Kyse oli henkilökohtaisista asioista, ei politiikasta tai säästä. Jos lukisit kaikki lainaukset, pysyisit ehkä kärryillä siitä, mistä on kyse. Minä lopetan tähän kohtaan, koska ei ole mitään järkeä puhua ristiin.
Mielipiteet politiikasta, äänestyskäyttäytyminen, mieltymykset tiettyihin vuodenaikoihin jne nimenomaan ovat henkilökohtaisia asioita.
Mä tiedän ihmisen, jolle toisen ystävättömyys on ongelma ja kaiken huippu on se, että kertoilee muille että valittelisin ystävättöyyttä tai janoaisin ystäviä. Todella outoa käytöstä mielestäni esittää toisille toisen sanomisia tai ajatuksia, jotka ovat vain hänen omia sanomisia ja ajatuksia. Melkein sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vaikutat sympaattiselta. Minä en kaipaa ystäviltä mitään "annettavaa". Mukavimpia ystäviä ovat ne, joiden kanssa voi jutella niitä näitä ja viettää aikaa. Ei siihen mitään titteleitä, materiaa tai mielenkiintoisia harrastuksia tarvi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä sä olet työkyvyttömyyseläkkeellä. Mikä se syy sitten onkaan: sairaus, vamma, mt-ongelma... eikö saman kokeneista löytäisi ystäviä? Silloin ei tarvitsisi vaieta taustastaan.
En nimenomaan haluaisi jauhaa tästä eläkkeestä, sen syistä, enkä valittaa mistään siihen liittyvästä.
En haluisi olla viiteryhmältäni tällainen, vaan tulla nähdyksi tavallisena ihmisenä. Tai ainakin potentiaalisena ihmisenä. En sellaisena, joka alleviivatusti ei ole kuten muut.
Vaikea selittää.
Ap
Annat siis yhden asian eli työkyvyttömyytesi syyn määritellä koko elämäsi ja itsesi? Olet kuitenkin kaikilta muilta osin ihan tavallinen. Miksi et anna tavallisuutesi määrittää elämääsi ja itseäsi? Muut näkevät sinusta juuri sen, minkä haluat heille näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tiedän ihmisen, jolle toisen ystävättömyys on ongelma ja kaiken huippu on se, että kertoilee muille että valittelisin ystävättöyyttä tai janoaisin ystäviä. Todella outoa käytöstä mielestäni esittää toisille toisen sanomisia tai ajatuksia, jotka ovat vain hänen omia sanomisia ja ajatuksia. Melkein sairasta.
Ap nyt kuitenkin valitteli ystävättömyyttään ihan itse.
Mulla on tuttu, joka todellakin on kuolettavan tylsää seuraa. Saa kulkea porukassa mukana, koska ei aiheuta mitään harmiakaan. Ja johonkin nelinpeliin jopa pyydetään mukaan nelikon täytteeksi. Mutta ei kukaan hänen seuraansa hakeudu oma-aloitteisesti. Hän puhuu vain parista puheenaiheesta, niistäkin vähän, muuten on enimmäkseen hiljaa tai sanoo jotain pienellä äänellä tai yhdellä sanalla.
Eli kyllä ihminen voi olla niin tylsää seuraa, että on sen vuoksi ystävätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vaikuttaa lähinnä vainoharhaiselta, kun ei voi puhua siitä eikä tästä eikä itsestään eikä taustoistaan tai muuten ihmiset saattavat suhtautua häneen niin tai näin.
Mitä jos valikoisit seuraksesi ihmisiä, jotka eivät hätkähdä siitä, että ihmisellä on menneisyys. Aika kaukaa haetuilta nimittäin kuulostavat nuo sinun pelkosi.
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa lähinnä vainoharhaiselta, kun ei voi puhua siitä eikä tästä eikä itsestään eikä taustoistaan tai muuten ihmiset saattavat suhtautua häneen niin tai näin.
Mitä jos valikoisit seuraksesi ihmisiä, jotka eivät hätkähdä siitä, että ihmisellä on menneisyys. Aika kaukaa haetuilta nimittäin kuulostavat nuo sinun pelkosi.
Eikä kannata ampua niillä pahimmilla luurangoilla heti ensi metreillä. Odota ensin, että luottamus on syntynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa lähinnä vainoharhaiselta, kun ei voi puhua siitä eikä tästä eikä itsestään eikä taustoistaan tai muuten ihmiset saattavat suhtautua häneen niin tai näin.
Mitä jos valikoisit seuraksesi ihmisiä, jotka eivät hätkähdä siitä, että ihmisellä on menneisyys. Aika kaukaa haetuilta nimittäin kuulostavat nuo sinun pelkosi.
Eikä kannata ampua niillä pahimmilla luurangoilla heti ensi metreillä. Odota ensin, että luottamus on syntynyt.
Hitto sentään, minä olin kaksi vuotta erään ihmisen ystävä. Sitten kun hän kuuli puolisoni tehneen vuosia sitten itsemurhan, niin seura ei enää kelvannutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa lähinnä vainoharhaiselta, kun ei voi puhua siitä eikä tästä eikä itsestään eikä taustoistaan tai muuten ihmiset saattavat suhtautua häneen niin tai näin.
Mitä jos valikoisit seuraksesi ihmisiä, jotka eivät hätkähdä siitä, että ihmisellä on menneisyys. Aika kaukaa haetuilta nimittäin kuulostavat nuo sinun pelkosi.
Eikä kannata ampua niillä pahimmilla luurangoilla heti ensi metreillä. Odota ensin, että luottamus on syntynyt.
Hitto sentään, minä olin kaksi vuotta erään ihmisen ystävä. Sitten kun hän kuuli puolisoni tehneen vuosia sitten itsemurhan, niin seura ei enää kelvannutkaan.
Mietin todellakin sitä, että miksi ihmeessä minua vuosien päästäkin rangaistaan tällä tavalla toisen teosta? Enkö ole jo omaisena kokenut tarpeeksi menettäessäni läheiseni?
Itse olen työssäkäyvä, perheellinen ihminen, mutta minulla on työttömiä, perheettömiä ystäviä ja koen, että he ovat paljon mielenkiintoisempaa seuraa kuin itse olen. Mulla on tylsä työ, joka vie lähes kaiken ajan ja energian. Loput vie lapsi. Ystävilläni taas on aikaa lukea, ottaa selvää asioista, seurata uutisia ja politiikkaa, ottaa selvää vaikka mustista aukoista ja suhteellisuusteoriasta. Itse ehdin vaan miettiä seuraavan kauden kurahaalareita ja päivän lounaslistaa.