Ymmärsin vihdoin, miksi minulla ei ole ystäviä

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Kiitos vastauksista. Ilkeilyihin en edes viitsi reagoida, mutta kiva että tekin jaksoitte kommentoida. 

Pohdin tätä pitkään, ja luulen, että perimmäinen syy minussa himmailla muiden kanssa on häpeä. Se, mitä on joutunut muiden taholta kokemaan ihan aikuisiällä, on kuin ala-asteelle olisi mennyt takaisin. Mutta se vaikuttaa silti. Kun on lapsia, saa ja joutuu heidän kanssa ja heidän kauttaan toimimaan, enkä millään haluaisi että joku väärä henkilö saa tietää. Kokemukseni ihmisistä on jokseenkin negatiivinen, vaikka toki tiedän että aina on helmiä joukossa. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Ilkeilyihin en edes viitsi reagoida, mutta kiva että tekin jaksoitte kommentoida. 

Pohdin tätä pitkään, ja luulen, että perimmäinen syy minussa himmailla muiden kanssa on häpeä. Se, mitä on joutunut muiden taholta kokemaan ihan aikuisiällä, on kuin ala-asteelle olisi mennyt takaisin. Mutta se vaikuttaa silti. Kun on lapsia, saa ja joutuu heidän kanssa ja heidän kauttaan toimimaan, enkä millään haluaisi että joku väärä henkilö saa tietää. Kokemukseni ihmisistä on jokseenkin negatiivinen, vaikka toki tiedän että aina on helmiä joukossa. 

Ap

Asutko pienellä paikkakunnalla vai miksi pelkäät, että joku väärä henkilö saisi tietää jotain? Ja mitä pelkäät jonkun saavan tietää? Että et käy töissä? Kyllähän sun lapsesi viimeistään koulussa kertovat kavereilleen, että äiti on kotona ja sitä kautta lastesi kavereiden vanhemmat saavat tietää, että et ole töissä. Mutta mitä väliä sillä on? Jotkut haluavat olla lastensa kanssa kotona, vaikka ovatkin ihan työkykyisiä. 

"Voisin puhua yhteiskunnallisista asioista, ilmiöistä, melkein mistä vain, mutta sellaiseen jutusteluun ei mennä ensimmäisellä tai toisella tapaamiskerralla."

Mitä ihmettä? Noista asioistahan puhutaan vaikka täysin vieraan ihmisen kanssa jossain bussipysäkillä. Miten niin ei mennä ensimmäisellä tai toisella tapaamiskerralla? Eikö yhteiskunnalliset asiat ja ilmiöt ole juuri niitä ajankohtaisia asioita joista ihmiset nimenomaan puhuu joka paikassa?

"Toisaalta en myöskään oikein voi puhua rakentamisesta tai lomamatkasta, sillä ristiriita kaikkeen muuhun on sitten liian suuri."

Tätä en ymmärrä ollenkaan, ristiriita mihin kaikkeen muuhun? Lomamatkoista voi aina puhua koska kaikki ovat joskus lomailleet jossain. Ja rakentamisesta voi aina puhua niiden kanssa jotka ovat joskus rakentaneet tai aikovat rakentaa.

"Maailma on jotenkin todella pinnallinen.

Mitä teet työksesi?

Onko sinulla perhettä?

Mitä vanhempasi tekevät?

Missä opiskelit?"

Minä en ole koskaan kysynyt keltään että mitä hänen vanhempansa tekevät, se yleensä tulee joskus jossain keskustelussa jotenkin esille kun pidempään tunnetaan, mutta en tiedä kaikkien kavereiden vanhempien ammattia, ei ole tullut edes mieleen kysyä. Enkä ole koskaan kysynyt missä joku opiskeli, ei minua kiinnosta, oletan että ovat jossain oman kaupunkinsa koulussa opiskelleet missä kyseistä alaa voi opiskella tai sitten jossain muualla, ei Suomessa nyt niin hirveästi ole kaikilla aloilla vaihtoehtojakaan.

Yleensä kun juttelen jonkun ihmisen kanssa niin en kysy edes perheestä tai hänen työstään erityisesti, yleensä se ilmenee jostain tai sitten ei. Yleensä kun puhutaan aluksi niistä yhteiskunnallisista ja ajankohtaisista asioista tai sitten jostain tietystä asiasta mistä nyt keskustelu alkaakin.

Okei, ehkä asun väärässä postiosoitteessa sitten, mutta en ole tutustunut täällä päin ihmisiin, jotka aikoisivat rakentaa tai lomailisivat kovin paljon. Ja minulla oli ystävä, tai ihminen jota luulin ystäväksi, joka ei voinut sietää sitä kontrastia minussa että olen eläkkeellä mutta teen silti tavallisia asioita. 

Anteeksi, kirjoitan tosi seikkaperäisesti. Pitäisi avata ajatuksiaan enemmän. Yritän tehdä sen tänään myöhemmin jos jotain vielä kiinnostaisi jutella. 

Niin, ja esim. edessä olevat vaalit. Olen jutellut niistä tasan mieheni kanssa. Muualla ei ole tullut puheeksi. Joskus ajattelin, että olisi hauska olla mukana jossain vaalikampanjassa, ja yhdelle ehdokkaalle jo esittäydyin, mutta sitten meni pupu pöksyyn. Aloin ajatella, että ei tässä ole mitään järkeä, mitä ihmettä minä tekisin? 

Ap

Ps. Tämä menee minun terapioimiseksi näköjään, vaikka sanoin että en kaipaa ystäviltä sellaista. No, tämä on palsta. Sallittakoon se siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä sä olet työkyvyttömyyseläkkeellä. Mikä se syy sitten onkaan: sairaus, vamma, mt-ongelma... eikö saman kokeneista löytäisi ystäviä? Silloin ei tarvitsisi vaieta taustastaan.

En nimenomaan haluaisi jauhaa tästä eläkkeestä, sen syistä, enkä valittaa mistään siihen liittyvästä. 

En haluisi olla viiteryhmältäni tällainen, vaan tulla nähdyksi tavallisena ihmisenä. Tai ainakin potentiaalisena ihmisenä. En sellaisena, joka alleviivatusti ei ole kuten muut. 

Vaikea selittää. 

Ap

Tavallisia ihmisiä ne muutkin saman kokeneet on. Hain sitä, että sellaisten ihmisten seurassa ei tarvitsisi kierrellä ja kaarrella. Ns. normot haluavat aina tietää mitä teet työksesi ja jos et kerro totuutta, susta saa oudon kuvan ja jos kerrot, niiden kiinnostus tutustua saattaa lopahtaa siihen.

Olisi kiva löytää ystäviä muutenkin kuin yhden viiteryhmän sisältä.

Eli et tarvitsekaan ystäviä.

Et halua hengata muiden kaltaistesi kanssa, koska et halua, että sinut leimataan samanlaiseksi. Haluat siis hienompia ystäviä?Joku tuolla sanoikin, että haluaisitko edes itse olla ystäväsi? Kelpaisitko sinä itsellesi ystäväksi jos ajatellaan asiaa niin?

Jos itsesi arvostaminen on miinuksella, niin ei siihen yksinkertaisesti uskalla kukaan väliin. Tai härskit "ystävät" kyllä, mutta ei oikeat ja aidot ihmiset. Kukaan ei jaksa kehua ja tsempata sinua alvariinsa, vaan sinun pitää olla sinut itsesi kanssa. Silloin mahdollinen ystävyys on tasapainoista molemmin puolin.

Entä minkälaisia ihmisiä sinä huolisi ystäväksesi? Onko sinulla heitä kohtaan kriteerejä, mitä et edes halua muuttaa? Itselläni on esimerkiksi ystävänä muutama 86-93 vuotias yksinäinen mummo. Heidän kanssaan en puhu kuin hetken jostakin säästä jne., vaan juttelemme ihan kaikesta. Kuuntelen heitä ja he kuuntelevat minua. Senioreille on ihan sama mikä minä olen koulutukseltani, ammatiltani, perhetaustaltani tai terveydeltäni. Heille riittää, että olen läsnä ja autan heitä vaikka käymään kaupassa niin kuin maanantaina viimeksi. Saan senioreita paljon mietittävää ja koska vapaaehtoinen lämmin ystävyys on jatkunut jo vuosia, niin luultavasti myös minä olen heille tärkeä omana itsenäni.

Tunnistin itseni tuosta. Olen ollut aina lapsesta lähtien tuon tyyppinen ihminen. En ole mielestäni masentunut. Tai sitten olen ollut syntymästä asti masentunut. :) Muista poikkeava kyllä. En lähtisi kuitenkaan lokeroimaan ihmisiä minkälainen perusmuotti ihmisellä pitäisi luonnostaan olla.

Vierailija kirjoitti:

Okei, ehkä asun väärässä postiosoitteessa sitten, mutta en ole tutustunut täällä päin ihmisiin, jotka aikoisivat rakentaa tai lomailisivat kovin paljon. Ja minulla oli ystävä, tai ihminen jota luulin ystäväksi, joka ei voinut sietää sitä kontrastia minussa että olen eläkkeellä mutta teen silti tavallisia asioita. 

Anteeksi, kirjoitan tosi seikkaperäisesti. Pitäisi avata ajatuksiaan enemmän. Yritän tehdä sen tänään myöhemmin jos jotain vielä kiinnostaisi jutella. 

Niin, ja esim. edessä olevat vaalit. Olen jutellut niistä tasan mieheni kanssa. Muualla ei ole tullut puheeksi. Joskus ajattelin, että olisi hauska olla mukana jossain vaalikampanjassa, ja yhdelle ehdokkaalle jo esittäydyin, mutta sitten meni pupu pöksyyn. Aloin ajatella, että ei tässä ole mitään järkeä, mitä ihmettä minä tekisin? 

Ap

Ps. Tämä menee minun terapioimiseksi näköjään, vaikka sanoin että en kaipaa ystäviltä sellaista. No, tämä on palsta. Sallittakoon se siis.

No eihän sitä tarvi välttämättä rakentamisesta puhua jos toinen ei ole rakentanut tai aikonutkaan, ja matkojen suunnittelusta voi ihan hyvin puhua vaikka toiset ei kauheesti matkustele. Minä olen ollut elämäni aikana tasan kerran lentokoneessa ja silti juttelen ihmisten matkoista ihan mielelläni, tyttäreni matkustelee paljon ja on asunut monessa eri maassa ja ihan hyvin hänen kanssaankin puhun aina niistä eri maista ja matkustelusta vaikka itse en matkustelisi vaikka olisi siihen varaakin.

En ymmärrä miten jostain ihmisestä olisi jotenkin huono asia että sairaseläkkkeellä oleva elää normaalia elämää, eikö se ole se kaikkien pyrkimys, miksi sairaseläkkeellä pitäisi elää jotenkin epänormaalisti? En ole tuollaiseen ajatukseen kyllä missään törmännyt. Kyllä se sun "ystävä" on nyt vaan ollut joku jolla viiraa päässä ja pahasti.

Ja vaaleista puhuu nyt ihan kaikki. Kaikki facen keskusteluryhmät on täynnä sitä, media muutenkin on täynnä sitä, ei sitä voi mitenkään välttää. Kun siirrettiin kelloja niin kaikki puhui siitä että pitäisikö siirtelyn loputtua jäädä talvi- vai kesäaikaan. Siitäkään ei voinut mitenkään välttyä. Itse olen ollut politiikassa mukana parikymmentä vuotta, ja tottakai kaikki puolueet ottavat sinut mielellään mukaan auttamaan kampanjoinnissa, reippaasti mukaan vaan. Jokaisella puolueella on tarve saada uusia aktiivisia jäseniä paikallisyhdistyksiin, se on aina ongelma että porukkaa on liian vähän tekemässä juttuja. Toki jollain kepulla on porukkaa kun suurin osa on eläkeläisiä joilla on aikaa, mutta sinnekin tarvitaan lisää nuoria kun ne vanhukset tuppaa toinen toisensa perään siirtymään suorasääristen seurakuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta. 

Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä? 

Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Okei, ehkä asun väärässä postiosoitteessa sitten, mutta en ole tutustunut täällä päin ihmisiin, jotka aikoisivat rakentaa tai lomailisivat kovin paljon. Ja minulla oli ystävä, tai ihminen jota luulin ystäväksi, joka ei voinut sietää sitä kontrastia minussa että olen eläkkeellä mutta teen silti tavallisia asioita. 

Anteeksi, kirjoitan tosi seikkaperäisesti. Pitäisi avata ajatuksiaan enemmän. Yritän tehdä sen tänään myöhemmin jos jotain vielä kiinnostaisi jutella. 

Niin, ja esim. edessä olevat vaalit. Olen jutellut niistä tasan mieheni kanssa. Muualla ei ole tullut puheeksi. Joskus ajattelin, että olisi hauska olla mukana jossain vaalikampanjassa, ja yhdelle ehdokkaalle jo esittäydyin, mutta sitten meni pupu pöksyyn. Aloin ajatella, että ei tässä ole mitään järkeä, mitä ihmettä minä tekisin? 

Ap

Ps. Tämä menee minun terapioimiseksi näköjään, vaikka sanoin että en kaipaa ystäviltä sellaista. No, tämä on palsta. Sallittakoon se siis.

En nyt oikein ymmärrä ongelmaasi. En myös ymmärrä syytätkö ongelmassa itseäsi vai kaikkia muita. Ilmeisesti kuitenkin kaikki muut ovat nyt ongelmasi aiheuttajia, eli toisin sanoen lapsuuden perheesi, naapurisi, entiset ystäväsi, lasten kavereiden vanhemmat, opettajat jne.

Et halua avautua muille, mutta et ole myöskään ilmeisesti kiinnostunut kenenkään muun asioista, jotka eivät liippaa sinun kiinnostuksen kohteitasi.

Haluat määritellä itse ystävyyden ja kaiken mitä se kattaa. Haluat koko ystävyyspaketin "heti", etkä halua

pikkuhiljaa rakentaa sitä, antaa luottamuksen tulla ja kaveruuden tunteen voimistua yhteisten asioiden kautta. Hätäile, haukut jabruoskit siinä hätäilysi välissä itsesi ja kuvittelet kaikkien olevan samanlaisia pahoja ihmisiä kuin aikaisemmat kaverisikin olivat. Olet siis luultavasti jo antanut periksi ennen kuin toinen on edes ajatellut yhtään enempää. Niin kuin tuossa vaaliavustajajutussakin. Aloitit hyvin, mutta luovutit ensimetreillä. Miksi? Miksi et anna muille mahdollisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta. 

Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä? 

Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt. 

Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.

Te joilla on ystävinä näitä työttömiä, työkyvyttömyyseläkeläisiä yms. niin millaisissa tilanteissa olette heidän kanssaan ystävystyneet? Siis aikuisiällä?

Vai ovatko ne taas kerran niitä "valmiita" ystäviä, jotka jokaisella on ollut lapsuudesta asti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta. 

Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä? 

Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt. 

Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.

Miksi työkavereiden kanssa pitäisi puhua työpaikalla yksityisasioista? Mä luulin, että tässä oli kyseessä sellaiset ihmiset, joihin haluaisi vapaa-ajalla tutustua ja joiden kanssa kenties ystävystyäkin eikä työkaverit. Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 15 vuotta eikä mun työkaverini tiedä siviiliminästäni oikeastaan yhtään mitään. Töihinhän pukeutuikin (siis silloin, kun en vielä tehnyt etätöitä) ihan eri tavalla kuin vapaa-ajalla. Enemmän mä pidän omituisena, jos joku alkaisi kyselemään työpaikalla mun yksityiselämästäni. Asia kuuluisi korkeintaan pomolleni, mikäli mulla olisi yksityiselämässäni jotain sellaista, mikä vaikuttaisi negatiivisesti työhöni. 

Vierailija kirjoitti:

Te joilla on ystävinä näitä työttömiä, työkyvyttömyyseläkeläisiä yms. niin millaisissa tilanteissa olette heidän kanssaan ystävystyneet? Siis aikuisiällä?

Vai ovatko ne taas kerran niitä "valmiita" ystäviä, jotka jokaisella on ollut lapsuudesta asti...

Mä olen ystävystynyt yhden työttömän kanssa Kaksplussan keskustelupalstalla ja yhden työkyvyttömyyseläkkeellä olevan kanssa Facebookin avustusryhmässä. Työtön oli työtön jo silloin, samoin eläkkeellä oleva oli eläkkeellä jo silloin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta. 

Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä? 

Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt. 

Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.

Miksi työkavereiden kanssa pitäisi puhua työpaikalla yksityisasioista? Mä luulin, että tässä oli kyseessä sellaiset ihmiset, joihin haluaisi vapaa-ajalla tutustua ja joiden kanssa kenties ystävystyäkin eikä työkaverit. Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 15 vuotta eikä mun työkaverini tiedä siviiliminästäni oikeastaan yhtään mitään. Töihinhän pukeutuikin (siis silloin, kun en vielä tehnyt etätöitä) ihan eri tavalla kuin vapaa-ajalla. Enemmän mä pidän omituisena, jos joku alkaisi kyselemään työpaikalla mun yksityiselämästäni. Asia kuuluisi korkeintaan pomolleni, mikäli mulla olisi yksityiselämässäni jotain sellaista, mikä vaikuttaisi negatiivisesti työhöni. 

On se niin vaikea nyt ymmärtää. En tarkoita yksityisasioista puhumista, vaan sitä, että jonkun "asioista" kukaan ei tiedä yhtään mitään. Huomaa, että "yhtään mitään" ja "oikeastaan mitään" sulkevat toisensa pois.

Vierailija kirjoitti:

Okei, ehkä asun väärässä postiosoitteessa sitten, mutta en ole tutustunut täällä päin ihmisiin, jotka aikoisivat rakentaa tai lomailisivat kovin paljon. Ja minulla oli ystävä, tai ihminen jota luulin ystäväksi, joka ei voinut sietää sitä kontrastia minussa että olen eläkkeellä mutta teen silti tavallisia asioita. 

Anteeksi, kirjoitan tosi seikkaperäisesti. Pitäisi avata ajatuksiaan enemmän. Yritän tehdä sen tänään myöhemmin jos jotain vielä kiinnostaisi jutella. 

Niin, ja esim. edessä olevat vaalit. Olen jutellut niistä tasan mieheni kanssa. Muualla ei ole tullut puheeksi. Joskus ajattelin, että olisi hauska olla mukana jossain vaalikampanjassa, ja yhdelle ehdokkaalle jo esittäydyin, mutta sitten meni pupu pöksyyn. Aloin ajatella, että ei tässä ole mitään järkeä, mitä ihmettä minä tekisin? 

Ap

Ps. Tämä menee minun terapioimiseksi näköjään, vaikka sanoin että en kaipaa ystäviltä sellaista. No, tämä on palsta. Sallittakoon se siis.

Miksi ihmeessä ystävän pitäisi asua samalla alueella? Ei mullakaan tällä samalla postinumerolla asuvia ystäviä ole, ei edes samassa kaupungissa asuvia. Asutaan kuitenkin kaikki pääkaupunkiseudulla eikä naapurikaupunki niin kaukana ole, että ei olisi mahdollisuutta tavata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta. 

Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä? 

Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt. 

Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.

Miksi työkavereiden kanssa pitäisi puhua työpaikalla yksityisasioista? Mä luulin, että tässä oli kyseessä sellaiset ihmiset, joihin haluaisi vapaa-ajalla tutustua ja joiden kanssa kenties ystävystyäkin eikä työkaverit. Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 15 vuotta eikä mun työkaverini tiedä siviiliminästäni oikeastaan yhtään mitään. Töihinhän pukeutuikin (siis silloin, kun en vielä tehnyt etätöitä) ihan eri tavalla kuin vapaa-ajalla. Enemmän mä pidän omituisena, jos joku alkaisi kyselemään työpaikalla mun yksityiselämästäni. Asia kuuluisi korkeintaan pomolleni, mikäli mulla olisi yksityiselämässäni jotain sellaista, mikä vaikuttaisi negatiivisesti työhöni. 

On se niin vaikea nyt ymmärtää. En tarkoita yksityisasioista puhumista, vaan sitä, että jonkun "asioista" kukaan ei tiedä yhtään mitään. Huomaa, että "yhtään mitään" ja "oikeastaan mitään" sulkevat toisensa pois.

Myönnän, että mun on vaikea ymmärtää. Olet ollut töissä samassa paikassa jo vuosia, mutta aina, kun kysytään sulta jotain muuta kuin mikä liittyy työminääsi, sivuutat kysymyksen? Oma-aloitteisesti et koskaan puhu mistään muusta kuin työasioista? Et kahvitauolla tulevista vaaleista, keväästä, Sipilän hallituksesta tai mistään muustakaan ? Ja sen vuoksi työkaverisi pitävät sinua outona? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, miltä ap:n olo tuntuu. Minulla ei ollut ystäviä silloin, kun minulla meni hyvin. Nyt muutaman vuoden kurjuuden jälkeen ei ole edes teoriassa mahdollista saada kavereita, saati ystäviä.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, koska minulla ei ole työtä, rahaa, harrastuksia, puolisoa, lapsia tai lemmikkejä. Jollei ihminen kerro itsestään mitään, häneen suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti.

Olen (ollut) hyvä kuuntelija, luonteeltani auttavainen ja peruspositiivinen (vaikken totisesti siltä kuulosta juuri nyt) ja kiinnostunut vähän kaikesta, mutta vuosien epävarmuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensäkin on tehnyt minusta ahdistuneen ja välttelevän. Muutama hyvin epäonnistunut tuttavuus vuosia sitten osoitti minulle sen, että ne ihmiset, jotka ovat minusta kiinnostuneita, eivät ole ihmisiä, joita minä haluan elämääni.

Jotta kuvio olisi vielä hankalampi, viihdyn kotona paljon paremmin kuin ihmisten ilmoilla, joten mahdollisuuteni tavata uusia ihmisiä rajoittuvat ruokakauppojen jonoihin. Väkijoukkojen vieroksujana en siis edes kaipaa isoa kaveripiiriä, mutta muutama juttukaveri olisi kiva. Mutta mistäpä jutella?

No tuota noin...mulla on työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja lemmikkejäkin, mutta en mä koskaan niistä puhu muiden kanssa. Tai töistä tietysti työkavereiden kanssa, mutta en muuten. En silti ole kokenut, että muhun suhtauduttaisiin epäluuloisesti. 

Ilmeisesti kuitenkin tiedetään, että sinulla on työ, rahaa, harrastuksia ja lapsia. Tieto riittää, ja jopa aavistus on tarpeeksi.

Ei kaikki edes tiedä, että olen töissä. Siis sellaiset, jotka ovat vain puolituttuja. Teen töitä kotona ja liikun mihin tahansa aikaan päivästä ulkona, joten mua voi hyvinkin pitää työttömänä tai eläkeläisenä. Rahaa nyt yleensä ihmisillä on peruselämiseen. Työttömilläkin. Mun varallisuuteni ei näy mitenkään ulkonäöstäni, pikemminkin päinvastoin. Elän rahallisesti varsin nuukaa elämää ja joku voisi jopa kuvitella, että kirppisvaatteissani tyhjiä pulloja kauppaan viedessäni mulla olisi pulaa rahasta. Harrastuksenikin tapahtuvat kotona ja yksin (luen, kirjoitan, teen käsitöitä ja maalaan). Lapseni eivät ole enää vuosiin asuneet kotona. Koira on ainoa, jonka ihmiset kotini ulkopuolella näkevät mulla olevan, mutta yksikään kavereistani tai ystävistäni ei asu tällä alueella eli eivät ole olleet tietoisia koirastanikaan ennenkuin joskus jo pitkän tuntemisen jälkeen olen tullut maininneeksi koirasta. 

Mulle tuli mieleen, että pidätkö itse noita luettelemiasi asioita niin tärkeinä, että - ainakin alitajunnassasi - tunnet huonommuutta tai häpeää niiden puuttumisesta omasta elämästäsi ja sen vuoksi uskot tietäväsi, mitä muut ihmiset jopa aavistelevat? Se toinen ei todennäköisesti edes ajattele mitään noista, mutta koska asiat ovat sulle tärkeitä, oletat, että ne ovat kaikille muillekin tärkeitä? 

Olet oikeassa siinä, että omasta elämästään pitää toiselle jotain kertoakin, mutta ihan saa itse valita, mitä kertoo. Mä juttelen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa ihan arkipäiväisistä asioista. Tällä hetkellä voisi vaikka pohtia, pitäisikö mennä äänestämään ennakkoon vai vasta virallisena päivänä. Tai siitä, ettei ole oikein vielä löytänyt edes ehdokasta ja miettiä, jättäisikö kokonaan äänestämättä. Tai siitä, millaisen yhteiskunnan kokisi hyvänä. Tai voisi puhua viime aikoina esille tulleista hoivakotien ongelmista, pitäiskö valvontaa parantaa, pitäisikö yksityistämistä vähentää vai lisätä jne jne. Tai keväästä ja tulossa olevasta kesästä ja niihin liittyvistä erilaisista tapahtumista. Lintujen talviruokinnan lopettamisesta, taloyhtiön pihatalkoista, siitepölyn aiheuttamasta nuhasta, katujen kunnosta jne. Tai ylipäätään siitä, pitääkö enemmän kesästä vai talvesta ja miksi. Ei ole lainkaan välttämätöntä kertoa, onko töissä vai ei, kuinka paljon on rahaa, onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei tai mitä harrastaa vai harrastaako mitään. Näistä asioista voi mainita sitten, kun ollaan jo tutustuttu hyvin ja ollaan vähintään kavereita. Tietenkin voi mainita jo aiemmin, että ei ole lapsia tai on sinkku, jos haluaa. Yhä useammat ovat ihan tarkoituksella lapsettomia ja sinkkuuskin on lisääntynyt. 

Et ymmärrä, joten väännän rautalangasta. Kuvittele ihminen, jonka olet tuntenut töissä vuosia mutta joka ei ole koskaan viitannut sanallakaan elämäänsä töiden ulkopuolella. Jos hänet asettaa tilanteeseen, jossa hänen on jollain tavalla ilmaistava jotakin yksityiselämästään, hän sivuuttaa kysymyksen. Kyllä se herättää aika paljon epäluuloja. Ja vielä enemmän arvailua, selän takana tietysti. Mutta sinullahan onkin työ, rahaa, harrastuksia, lapsia ja koirakin, joten tämä ongelma on sinulle sataprosenttisesti teoriaa.

Minkälainen ihminen haluaisi ystävystyä noin vihamielisen ihmisen kanssa? Jos ihminen on koko ajan karvat pystyssä ja kuvittelee vain ja ainoastaan pahaa kaikista, niin miten sellaisen kanssa voisi edes alkaa juttelemaan miellyttävästi?

Minulla on paljon ystäviä ja kavereita. Joka ikinen kerta ystävystyminen on hieman jännittänyt niin minua kuin toistakin, mutta perusajatuksena on meillä ollut, että ei se pelaa joka pelkää ja omaa itseään ei tarvitse hukata, vaan saamme olla omia persooniamme molemmin puolin.

Ystäviäni on kaiken ikäisiä, kokoisia, muotoisia ihmisiä, joiden joku koulutustaso tai ammatti on se ja sama. On myös ihan sama mitä tyypiltä löytyy housujen sisältä, eli ystäväksi käy niin mies kuin nainenkin ilman mitään sen ihmeempiä olettamuksia. En ole käynyt edes kaikkien kotona ja he eivät ole käyneet minun kotona, mutta juttua löytyy silti.

Mitä ajattelet ap sellaisista ihmisistä, joilla on helppo saada ystäviä ja joilla on paljon ystäviä? Tai joilla on vaikka parikin hyvää ystävää? Ja että ystävyyssuhteet ovat kestäneet vuosikymmeniä ja myös matkan varrelta niitä tulee lisää?