Äitini ei tunne muuta tapaa "lohduttaa" kuin mitätöidä toisen kokemus

Vierailija kirjoitti:

Eikös tuo ole vain lohduttamista. Kaipa sitä kuka tahansa yrittää läheistään piristää edes jollakin, edes sitten löytämällä jotain elämisen arvoista asiaa. Mitä sitten pitäisi tehdä? Voivotella, että voi voi kauheaa, miten teidän elämä on mennyt nyt ihan pilalle jne... Sekö tuntuisi paremmalta?

Esimerkiksi siskoni on ollut ihan hiljaa, jos olen itkenyt ja purkanut sydäntäni. Kaverini on sanonut "mulle voi vaikka raivota, kestän kyllä". Tuttuni sanoi "se on sulle varmaan tosi raskasta". Aika montakin parempaa tapaa kohdata sureva ihminen on olemassa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Puolisoni teki itsemurhan. Eräs kusipää tuli "lohduttamaan" ettei tuo suru sentään ole yhtään mitään verrattuna siihen, että hän menetti joskus lapsena onnettomuudessa. Kuvottava tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Puolisoni teki itsemurhan. Eräs kusipää tuli "lohduttamaan" ettei tuo suru sentään ole yhtään mitään verrattuna siihen, että hän menetti joskus lapsena onnettomuudessa. Kuvottava tyyppi.

- lapsensa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä, minullakin on vanhempi jolla on huonot tunnetaidot ja luultavasti paljon narsistisia piirteitä. Tuo kertoo huonosta empatiakyvystä.

Äidilläni on tapana myös halata väkisin, jos näkee että toinen on järkyttynyt. Ei osaa lukea, kaipaako kosketusta vai ei. Kysyy myös vakiona, jos huomaa jonkun olevan huonosti "oletko väsynyt?" Surullinen, suuttunut jne. ei ole vaihtoehto. Vain väsynyt saisi olla, kun sitten voi mennä nukkumaan ja asiat korjaantuu. Ap

Mun äitiä ottaa aina sydämestä, jos mulla on ongelmia. Hänelle tulee niin huono olo. Alkaa kauhea voivotus.

En enää siis ole aikoihin kertonut mistään vastoinkäymisistä, koska en jaksa sitä surkeutta. Elämäni on siis lallalllaa-onnellista näytelmää äidille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä. Tuollaista saa kuulla usein etenkin vanhemmilta ihmisiltä, jotka ovat kasvaneet kieroon eivätkä ole itsekään saaneet juuri emotionaalista tukea vanhemmiltaan.

Tai sitten he ovat jo kokeneet elämässään niin paljon, että osaavat laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

No näinhän se on, mutta joskus vois pysähtyä miettimään sitä että toinen ei ole kokenut yhtä paljon ja kaipaisi ehkä sitä kannustamista ja empatiaa eikä pilkallista "voi tyttöparka kun tietäisit vaikeuksista" naureskelua. Se on vain ylimielistä pilkantekoa. Vanhemmiten kun on kokenut kovia vuosikymmeniä, ihminen paatuu ja kovettuu, ovat sota-ajan lapsia ja nähneet ja kuulleet paljon pahaa. Tuntuuhan silloin pieneltä tämän päivän ongelmat. Mutta järkeä ja sydäntä vois käyttää kommentoinneissa.

Vierailija kirjoitti:

Mun äitiä ottaa aina sydämestä, jos mulla on ongelmia. Hänelle tulee niin huono olo. Alkaa kauhea voivotus.

En enää siis ole aikoihin kertonut mistään vastoinkäymisistä, koska en jaksa sitä surkeutta. Elämäni on siis lallalllaa-onnellista näytelmää äidille.

mitä olet oikein tehnyt :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä, minullakin on vanhempi jolla on huonot tunnetaidot ja luultavasti paljon narsistisia piirteitä. Tuo kertoo huonosta empatiakyvystä.

Nimenomaan, narsisteille tyypillistä ”lohduttamista”, kun empatiakyky puuttuu. Kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana tuon tyyppisistä ihmisistä. Kaikista surullisinta se on juuri silloin, kun kyseessä on oma vanhempi jota ei tietenkään pääse lapsena pakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä, minullakin on vanhempi jolla on huonot tunnetaidot ja luultavasti paljon narsistisia piirteitä. Tuo kertoo huonosta empatiakyvystä.

Nimenomaan, narsisteille tyypillistä ”lohduttamista”, kun empatiakyky puuttuu. Kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana tuon tyyppisistä ihmisistä. Kaikista surullisinta se on juuri silloin, kun kyseessä on oma vanhempi jota ei tietenkään pääse lapsena pakoon.

Nimenomaan, ja aikuisena menee pitkään ennen kuin tajuaa, että toisenlaisiakin ihmisiä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä. Tuollaista saa kuulla usein etenkin vanhemmilta ihmisiltä, jotka ovat kasvaneet kieroon eivätkä ole itsekään saaneet juuri emotionaalista tukea vanhemmiltaan.

Tai sitten he ovat jo kokeneet elämässään niin paljon, että osaavat laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

No näinhän se on, mutta joskus vois pysähtyä miettimään sitä että toinen ei ole kokenut yhtä paljon ja kaipaisi ehkä sitä kannustamista ja empatiaa eikä pilkallista "voi tyttöparka kun tietäisit vaikeuksista" naureskelua. Se on vain ylimielistä pilkantekoa. Vanhemmiten kun on kokenut kovia vuosikymmeniä, ihminen paatuu ja kovettuu, ovat sota-ajan lapsia ja nähneet ja kuulleet paljon pahaa. Tuntuuhan silloin pieneltä tämän päivän ongelmat. Mutta järkeä ja sydäntä vois käyttää kommentoinneissa.

Mutta mulla siis tilanne ei ole se, että suhteellisuudentajua ja elämänkokemusta ei ole, vaan asiat on oikeasti huonosti. Esimerkiksi äidilläni on asiat olleet ikäisenäni paljon paremmin, sai monta lasta, työn josta oli haaveillut, suuren talon ja oli naimissa. Itse en saa moniakaan noista asioista, silti ei voi myöntää että asiat eivät näkökulmastani oikein hyvin ole. Ap

Vierailija kirjoitti:

Eikös tuo ole vain lohduttamista. Kaipa sitä kuka tahansa yrittää läheistään piristää edes jollakin, edes sitten löytämällä jotain elämisen arvoista asiaa. Mitä sitten pitäisi tehdä? Voivotella, että voi voi kauheaa, miten teidän elämä on mennyt nyt ihan pilalle jne... Sekö tuntuisi paremmalta?

Kuka oikeasti on koskaan piristynyt silmissä jos yhdellä lauseella mitätöi toisen pahan olon? Kuuntelijaa ihminen kaipaa, läsnäolijaa. Ei ratkaisijaa eikä mitätöijää. Tosiasia vain on että harva kestää kuulla. Harva edes osaa kuunnella. Nyt on someaikana opittu sanomaan ja puhumaan, seuraavaksi vois opetella kuuntelemaan ja ymmärtämään.

Oih. Kemiat eivät kohtaa. Yksi lapsista tulee hyvin toimeen vanhemman kanssa, toinen näkee ongelman siinä missä ensimmäinen lapsi ei näe ja kolmas pitää toista liian herkkänahkaisena, eikä asioistaan paljon kertoile.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä. Tuollaista saa kuulla usein etenkin vanhemmilta ihmisiltä, jotka ovat kasvaneet kieroon eivätkä ole itsekään saaneet juuri emotionaalista tukea vanhemmiltaan.

Tai sitten he ovat jo kokeneet elämässään niin paljon, että osaavat laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

No näinhän se on, mutta joskus vois pysähtyä miettimään sitä että toinen ei ole kokenut yhtä paljon ja kaipaisi ehkä sitä kannustamista ja empatiaa eikä pilkallista "voi tyttöparka kun tietäisit vaikeuksista" naureskelua. Se on vain ylimielistä pilkantekoa. Vanhemmiten kun on kokenut kovia vuosikymmeniä, ihminen paatuu ja kovettuu, ovat sota-ajan lapsia ja nähneet ja kuulleet paljon pahaa. Tuntuuhan silloin pieneltä tämän päivän ongelmat. Mutta järkeä ja sydäntä vois käyttää kommentoinneissa.

Mutta mulla siis tilanne ei ole se, että suhteellisuudentajua ja elämänkokemusta ei ole, vaan asiat on oikeasti huonosti. Esimerkiksi äidilläni on asiat olleet ikäisenäni paljon paremmin, sai monta lasta, työn josta oli haaveillut, suuren talon ja oli naimissa. Itse en saa moniakaan noista asioista, silti ei voi myöntää että asiat eivät näkökulmastani oikein hyvin ole. Ap

No sitten hän ei vain kykene ymmärtämään jos itse on päässyt elämässään helpommalla. Hyvin harva pystyy asettumaan toisen asemaan, mutta sitten kyllä ymmärtää kun sattuu omalle kohdalle. Onko vielä sellainen asenne että "oma vika jos et elämässäsi onnistu"? Aika monella tämä asenne jos omassa elämässä kaikki on mennyt "oikeassa järjestyksessä" tai turhia pyristelemättä.

Vierailija kirjoitti:

Oih. Kemiat eivät kohtaa. Yksi lapsista tulee hyvin toimeen vanhemman kanssa, toinen näkee ongelman siinä missä ensimmäinen lapsi ei näe ja kolmas pitää toista liian herkkänahkaisena, eikä asioistaan paljon kertoile.

Vanhemman pitäisi osata ottaa lastensa erilaiset luonteet huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oih. Kemiat eivät kohtaa. Yksi lapsista tulee hyvin toimeen vanhemman kanssa, toinen näkee ongelman siinä missä ensimmäinen lapsi ei näe ja kolmas pitää toista liian herkkänahkaisena, eikä asioistaan paljon kertoile.

Vanhemman pitäisi osata ottaa lastensa erilaiset luonteet huomioon.

Vanhemmalla on yleensä ollut koko lapsen elämä aikaa opetella tuntemaan lapsensa luonne ja miten kyseistä lasta kannattaa kohdella. Jos hän ei ole tässä onnistunut, niin hän on huono vanhempi.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä, minullakin on vanhempi jolla on huonot tunnetaidot ja luultavasti paljon narsistisia piirteitä. Tuo kertoo huonosta empatiakyvystä.

Äidilläni on tapana myös halata väkisin, jos näkee että toinen on järkyttynyt. Ei osaa lukea, kaipaako kosketusta vai ei. Kysyy myös vakiona, jos huomaa jonkun olevan huonosti "oletko väsynyt?" Surullinen, suuttunut jne. ei ole vaihtoehto. Vain väsynyt saisi olla, kun sitten voi mennä nukkumaan ja asiat korjaantuu. Ap

Minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että äitisi tekee parhaansa ja tarkoittaa hyvää. Se, ettei hän sinun standardeihisi yllä, ei tee hänestä pahaa tai huonoa ihmistä. Epätäydellisen vain. Ehkä hänen vahvuutensa ovat muualla kuin tunteiden käsittelyssä.

Hyvä, että sinulla on muita ihmisiä, joilta saat mieleistäsi tukea. Ota se heiltä, ja opettele näkemään äitisi sellaisena kuin hän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis oletteko kohdanneet tuon tyylistä lohdutusta?

Kyllä, minullakin on vanhempi jolla on huonot tunnetaidot ja luultavasti paljon narsistisia piirteitä. Tuo kertoo huonosta empatiakyvystä.

Äidilläni on tapana myös halata väkisin, jos näkee että toinen on järkyttynyt. Ei osaa lukea, kaipaako kosketusta vai ei. Kysyy myös vakiona, jos huomaa jonkun olevan huonosti "oletko väsynyt?" Surullinen, suuttunut jne. ei ole vaihtoehto. Vain väsynyt saisi olla, kun sitten voi mennä nukkumaan ja asiat korjaantuu. Ap

Minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että äitisi tekee parhaansa ja tarkoittaa hyvää. Se, ettei hän sinun standardeihisi yllä, ei tee hänestä pahaa tai huonoa ihmistä. Epätäydellisen vain. Ehkä hänen vahvuutensa ovat muualla kuin tunteiden käsittelyssä.

Hyvä, että sinulla on muita ihmisiä, joilta saat mieleistäsi tukea. Ota se heiltä, ja opettele näkemään äitisi sellaisena kuin hän on.

Niin luulen kanssa, voi olla. Siksi teinkin tänne aloituksen, enkä lähettänyt hänelle viestiä jossa haukun hänet. Ap

Miksi juuri äidin pitäisi aina jaksaa kannustaa? Eikö äiti ole ihminen omine tunteineen? Kenelle hän saa itkeä surujaan jos hänen äitinsä on kuollut? Menee terapiaan, kun ei jaksa kantaa kaikkien muiden ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin se on niin surullista, että äitini ei vielä eläkeikäisenäkään ole päässyt mitenkään kosketuksiin tunteidensa kanssa. Ja se, että hän on tuollainen on todiste siitä, että on lapsesta asti ollut henkisesti ihan yksin, kun isästä ei ollut tueksi sitäkään vähää, että olisi edes yrittänyt lohduttaa. Ap

Mutta siis vain äidissäsi on mielestäsi vikaa? Vain äitiä voi moittia?