Masennun aina, kun mut jätetään

Tätä on sanoinkuvailemattoman hankala selittää, tätä tunnetta.. Kai minulla on aina ollut elämää kohtaan jonkinlainen masennus (vähän vaihtelevaa) ettei mikään tunnu miltään jnejne..

Jotenkin tarraudun ihmisiin ihan kaksin käsin. En aloita suhdetta kaikkien kanssa, en todellakaan. Mutta ihastun todella harvoin, mutta sitten kun ihastun niin takerrun ihmiseen. En näytä sitä kumppanilleni, en ole takertuneena häneen fyysisesti jatkuvasti tai juokse perässä. Mutta tiedän päässäni sen, kuinka paljon henkisesti olen takertunut ja miten löydän elämääni mielihyvää vain tämän toisen puoliskon kautta. TÄMÄ ON KAMALAA. Silti olen oppinut mielestäni olemaan yksin (mutta mikään ei tunnu miltään yksin?!), teen juttuja, mutta silti päällimmäisenä on sellainen plaah olo..

Olen 26-vuotias ja olen ollut elämässäni paljon myös yksin. Selkeästi myös olen parisuhde ihminen, mutta sellaistahan ei väkisin löydy mistään.

Elämässäni on muuten kaikki hyvin. Ystäviä, työ, harrastuksia jne. En vaan kestä tätä paskaa mitäänsanomattomuuden tunnetta.. Minut jätettiin pari vuotta sitten yhtäkkiä yllättäen, se oli kova paikka minulle. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että niin sen piti mennä. Nyt minulla oli juttua erään miehen kanssa 3kk ja minut jätettiin taas, koska seurustelu ei ollut miehelle tässä elämäntilanteessa ajankohtainen.

Miten ihmeessä tästä selviää???? Miksi aina minä olen kaikille se yhdentekevä paska, joka ollaan valmis heittämään pois, kun itse olen niin kiintynyt ihmiseen, että tekisin mitä vain, että suhde toimisi.

En jaksa enää yrittää, jotenkin tosi turta olo, aina minua satutetaan, minulle ei ole elämässä ketään. PRKL. En kestä näitä mun tunteita.