Vaikeudet vie positiivisuuden elämästä?

Up

Joo löytyy kohtalotoveri.

Mulle käy niin, että kun hetken uskallan uskoa, että joku asia paranisi, niin tulee paskaa niskaan ja opin taas, että ei kannata uskoa mihinkään hyvään.

Mulla on ihan sama asenne. Joka kerta kun on alkanut uskoa, että nyt helpottaa, niin on jotain mennyt ihan uudella tavalla pieleen.

Mutta mua on vähän auttanut se, että en enää väkisin yritä löytää mitään positiivista katsantokantaa koko elämään tai tulevaisuuteen. Sen sijaan yritän löytää iloa, vaikka kuulostaakin tyhmältä, pienistä asioista ja hetkistä. Ja se kaikki negatiivisuus, jota mietin tulevaisuuteen liittyen on sitten vain olemassa kun olen yksin eikä ole mitään tekemistä. Tuo negativiisuus on myös muille ihmisille tosi raskasta kuunneltavaa, joten olen opetellut olemaan valittamatta hirveän paljon ääneen, pyörittelen niitä asioita sitten vain keskenäni päässäni.

Mulla on tainnut myös eron jälkeen käydä noin. Mun mies jätti minut 3 vuotta sitten täysin yllättäen, ja aika karusti kertoen päin naamaa syyt: olen liian vanha ja plösö joten ei enää hänellä tahdo ottaa eteen joten on aika vaihtaa uudempaan vuosimalliin. Jälkeenpäin ajatellen miehellä oli paljon narsistisia piirteitä ja hän tuhosi itsetuntoni täysin ja teki elämästäni arjessa hänen kanssaan helvettiä, joten elämän pitäisi olla lähtenyt nousuun kun se suhde loppi (toki normaalin erosurun jälkeen, onhan sitä nyt kiintynyt ihmiseen jonka kanssa on vuosia elänyt, vaikka hän olisikin itsekäs lyttääjä).

Mutta mulle on käynyt joku täysi lysähdys. En ole jaksanut enää yrittää mitään. TUntuu tosiaan että olen vanha ja lihava ja hyödytön, eikä mulla ole tässä elämässä enää muuta tekemistä kuin odottaa että kuolema tulisi ja lopettaisi tämän tarpeettoman eksistenssin. Olen alkanut suurkuluttaa alkoholia ahdistukseeni mistä on seurannut lisää lihomista (nyt naureskelen sille painolle missä olin kun mies jätti minut syystä että olen epäkiihottavan lihava: painoin silloin 63 kg, 20 kg vähemmän kuin nyt). En jaksa yrittää mitään, töissä vielä käyn mutat sekin rasittaa. Toivon vaan että tulisi joku nopeasti etenevä syöpä joka hoitaisi mut ulos täältä kärsimästä. 

Voi teitä. Löydän iloa puutarhanhoidosta. Näin keväällä se tarkoittaa taimikasvatusta. Oikein odotan milloin voin siirtää kasveja ulos. Talvella nautin huonekasveista ja kesän suunnittelusta.

Pidän myös  liikunnasta, lukemisesta ja vahvistavasta ravinnosta. Tietenkin myös lapsistani ja heidän kanssaan puuhailusta.

Vaikeudet ovat saaneet minut ajattelemaan, että elämä on raskasta ja kuluttavaa. Ihan todella jos ajattelen, ei elämä oikeasti ole elämisen arvoista, koska se ottaa enemmän kuin antaa. 

Mutta koitan yrittää etsiä elämästä pieniä iloja. Vaikkapa siitä kun saan yhden kerran viikossa nukkua pitkään tai on kova ukkonen ja kaikki on niin kaunista. Ja kyllä minä ainakin ihan odotan kuolemaa siinä mielessä, että sitten ainakin vaikeudet, murheet ja väsymys poistuvat.

Minä olen kokenut paljon epäoikeudenmukaisuutta elämässäni. Olen masennuksessa lihonut 15 kg parin vuoden sisällä. Kuitenkin olen nyt voitolla, elämä on alkanut hymyillä enkä välitä paskasta mitä muut levittävät. Uusi elämänalku kasvaa sisälläni. Minulla ei ole varaa katkeroitua. Itse asiassa en ole pitkään aikaan ollut näin onnellinen kuin nyt raskaana. Uusi elämä, uusi alku.

Itselläni on ollut tuota, mutta olen oppinut positiivista suhtautumista eräältä erittäin positiiviselta ystävältäni. Hänelle tuli ero raskaana ollessa, vanhemman lapsen ollessa myöskin vasta vauva. Vasta alkanut avioliitto päättyi miehen sivusuhteeseen, uusi talo meni myyntiin, lapsista riideltiin oikeudessa asti. Silti hän vain aina porskuttaa. Varmasti osittain siinä on sitäkin, että ei kaada omia murheitaan toisten niskaan vaan toisinaan näyttelee iloisempaa kuin on, mutta on siinä oikeastikkin todella paljon myös asennetta. Hän tippuu aina jaloilleen. Mikään ei häntä pysäytä. Aina ottaa niskalenkin elämästä ja keskittyy niihin iloisiin asioihin, eikä katkeroidu. Oma elämäni on vähintään 150 % helpompaa ja synkistelen silti paljon enemmän. Nykyään jos tuntuu että on raskasta, mietin miten hänkin pärjää niin hienosti kahden pienen lapsen kanssa.

Eli se neuvo; ole paljon tekemisissä iloisten ihmisten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 11:22"]

Vaikeudet ovat saaneet minut ajattelemaan, että elämä on raskasta ja kuluttavaa. Ihan todella jos ajattelen, ei elämä oikeasti ole elämisen arvoista, koska se ottaa enemmän kuin antaa. 

Mutta koitan yrittää etsiä elämästä pieniä iloja. Vaikkapa siitä kun saan yhden kerran viikossa nukkua pitkään tai on kova ukkonen ja kaikki on niin kaunista. Ja kyllä minä ainakin ihan odotan kuolemaa siinä mielessä, että sitten ainakin vaikeudet, murheet ja väsymys poistuvat.

[/quote]

Hyvin kirjoitettu.

Itse kyllä pystyn iloitsemaan pienistä asioista elämässä, nimenomaan todella pienistä. Mutta sellainen positiivinen asenne tulevaisuuteen ja elämän isompiin asioihin ja kokonaisuuksiin on poissa.

Joku mainitsi puutarhanhoidon. Saatan keväällä haravoida ja olla siitä iloinen. Lapsestani tulen iloiseksi. Mutta vaikeuksien jälkeen jokin realismi on lyönyt niin vasten kasvoja, että sellainen turvallinen ote ja asenne elämään on lähtenyt.

Joskus joku sanoo tai kirjoittaa, että odottaa inolla mitä elämällä on tarjottavana. En ikimaailmassa voisi enää ajatella näin.

Helpottava huomata  että mulla on kohtalotovereita!

Itse en kerta kaikkiaan kestä sellaisten ihmisten seuraa pidemmän päälle, joilla on kaikki(?) hyvin eivätkä ole koskaan kokeneet suurempia vastoinkäymisiä elämässään. Suurin murhe on lapsen flunssa tai valittaminen siitä, kun ei ole omaa aikaa eikä pääse jumppaan.

Tiedän senkin, että jokaisella on ongelmansa omissa mittaluokissaan, mutta niiden ystävieni kanssa, jotka ovat käyneet aika pohjalla elämässään, minun on paljon helpompi olla.  Olenkin vähemmän nykyään tekemisissä heidän kanssaan, jotka eivät todellisia ongelmia ole kohdanneet.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 11:49"]

Itse en kerta kaikkiaan kestä sellaisten ihmisten seuraa pidemmän päälle, joilla on kaikki(?) hyvin eivätkä ole koskaan kokeneet suurempia vastoinkäymisiä elämässään. Suurin murhe on lapsen flunssa tai valittaminen siitä, kun ei ole omaa aikaa eikä pääse jumppaan.

Tiedän senkin, että jokaisella on ongelmansa omissa mittaluokissaan, mutta niiden ystävieni kanssa, jotka ovat käyneet aika pohjalla elämässään, minun on paljon helpompi olla.  Olenkin vähemmän nykyään tekemisissä heidän kanssaan, jotka eivät todellisia ongelmia ole kohdanneet.

[/quote] näin voisi toivoa, mutta minun kokemukseni eivät vahvista tätä. sellaiset ihmiset jotka ovat jossain mielessä käyneet pohjalla saattavat vaatia muilta ymmärtämystä itselleen mutta eivät välttämättä ole tippaakaan avarakatseisempia kuin ennenkään muita ihmisiä kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 11:55"]

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 11:49"]

Itse en kerta kaikkiaan kestä sellaisten ihmisten seuraa pidemmän päälle, joilla on kaikki(?) hyvin eivätkä ole koskaan kokeneet suurempia vastoinkäymisiä elämässään. Suurin murhe on lapsen flunssa tai valittaminen siitä, kun ei ole omaa aikaa eikä pääse jumppaan.

Tiedän senkin, että jokaisella on ongelmansa omissa mittaluokissaan, mutta niiden ystävieni kanssa, jotka ovat käyneet aika pohjalla elämässään, minun on paljon helpompi olla.  Olenkin vähemmän nykyään tekemisissä heidän kanssaan, jotka eivät todellisia ongelmia ole kohdanneet.

[/quote] näin voisi toivoa, mutta minun kokemukseni eivät vahvista tätä. sellaiset ihmiset jotka ovat jossain mielessä käyneet pohjalla saattavat vaatia muilta ymmärtämystä itselleen mutta eivät välttämättä ole tippaakaan avarakatseisempia kuin ennenkään muita ihmisiä kohtaan.

[/quote]

Itsellä ainakin kävi niin, että läheiseni sairastui. Itse en vielä silloin ollut kokenut elämässäni mitään sen suurempaa murhetta. Nyt sitten omien vaikeuksieni jälkeen pystyn ja osaan tukea häntä. Ymmärrän häntä niin paljon paremmin!

Ja sama pätee muidenkin murheisiin. En enää aliarvioi kenenkään murheita. (Ja nyt ei puhuta siitä flunssasta).

ap

Aikoinaan kun kävin avioeroa läpi, huomasin, että kovia kokeneet ystävät kysyivät kuulumisia ja kuuntelivat mua.

Mutta kummasti ne ystävät vaikenivat eivätkä kuulumisia kyselleet, joilla oli kaikki hyvin. Eivät varmaan jaksaneet kuunnella murheitani eivätkä pilata omaa hyvää elämäänsä kuuntelemalla muiden murheita.

Oletteko muut huomanneet samaa?

Olen syntynyt mielenterveysongelmaiselle äidille ja alkoholisti-isälle, jotka molemmat menetin aivan liian nuorena. Olen joutunut kasvamaan sijaisperheessä jossa minua kohdeltiin kuin kasaa paskaa, mm. elintasoni oli reilusti heikompi kuin muilla, biologisilla lapsilla. Minut on yritetty raiskata. Koulukiusattu eskarista yläasteen loppuun.

Kun pääsin vihdoin omilleni tästä kaikesta, sairastuin henkisesti, pahasti. Sain kolme diagnoosia, joista yksi oli persoonallisuushäiriö (joka tulee siitä, kun lapsen psyyke ei pääse kehittymään normaalisti). Vuosia yritin saada kunnon apua, aina se evättiin ikäni takia. Lopulta olin oikean ikäinen, mutta niin sairas ettei terapiaani kustannettu enää. Eläkkeelle en päässyt, jäin roikkumaan pitkäaikaistyöttömäksi. Yritin silti parhaani ja kävin työharjoitteluissa sekä kursseilla. Käteen niistä ei jäänyt mitään; ei kukaan palkannut tai pitänyt yhteyttä, ketään ei kiinnostanut. Sairastuin syömishäiriöön.

Tätä jatkui joitakin vuosia, kunnes aloin täysin välinpitämättömäksi vähän kaiken suhteen. En jaksanut enää miettiä, mistä saan rahaa; ei hävettänyt mennä Kelaan tai sossuun. Lakkasin yrittämästä ja annoin itseni olla rauhassa, fiilistellä. Silloin aloin paranemaan pikkuhiljaa ja tutustumaan itseeni. Muutaman vuoden päästä en täyttänyt enää tuon pers.häiriön kriteerejä; masennukseni katosi. Minulla oli yhtäkkiä omia työkaluja selvitä kriiseistä enkä stressannut itseäni puolikuoliaaksi enää mistään. Olin pitkästä aikaa onnellinen.

Jossain vaiheessa tapasin ihanan miehen ja perustimme vuosien saatossa perheenkin. Vaikka raskaus sujui hyvin, sekä minä että lapsi meinasimme kuolla synnytyksessä. Myöhemmin kävi ilmi että lapsemme on ns. erityislapsi, joka sairastaa mm. autismikirjon häiriötä ja myös keskushermostossa oli ongelmia. Aloimme käymään sairaalassa, myöhemmin neurologilla, sitten psykiatrilla. Lapsi kasvoi mutta ei kehittynyt ikätasoisesti, lisäksi hän oli väkivaltainen emmekä ymmärtäneet häntä kunnolla. Hänellä oli useampi tukitoimi käytössään, mutta niin vain sekin päivä koitti kun päiväkodista tuli puhelu jossa sanottiin että "meiltä on keinot loppu lapsenne kanssa". Itkin loppupäivän.

Mieheni jäi juuri työttömäksi ja minä en enää jaksa välittää juuri mistään. Arki jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, raha on tiukilla enkä minä vieläkään päässyt töihin tai opiskelemaan. Lapsi on edelleen väkivaltainen eikä kukaan osaa auttaa häntä tarpeeksi. Sijoituksesta on keskusteltu. Oloni on kuin zombiella, kaikki ilo elämästäni on kadonnut johonkin. Tätäkö tämä elämä on? Pelkkää rämpimistä päivästä ja viikosta toiseen, vuodesta vuosikymmeneen..? Voisiko jokin asia joskus edes onnistua tai sujua kivuttomasti..? Minä en ole sortunut päihteisiin tai käyttäytynyt väärin muita kohtaan. Olen aina yrittänyt parhaani, myös silloin kun lojuin mieli mustana Auroran päivystyksessä. Vaan mitäpä se on hyödyttänyt?

Minulla on ollut kaksi asiaa, joiden ansiosta olen vieläkin täällä: musiikki sekä taide. Kummassakaan en ole lahjakas; hienomotoriikkani on puutteellista enkä osaa laulaa + minulla on refluksitauti, jonka vuoksi äänihuuleni eivät edes kestä säännöllistä harjoittelua. Huonoina hetkinä tuntuu, että minut on luotu tänne kärsimään, kun en saa nauttia edes itselleni tärkeistä asioista.

Omat vaikeudet ovat ainakin tehneet minusta paljon empaattisemman ja ymmärtäväisemmän. Tarkastelen elämää paljon syvemmin. Toisaalta olen paljon realistisempi. Olen myös joutunut oppia elämään sen totuuden kanssa, että elämä on raadollinen. Elämä ei ole aina hyvää tai ihanaa, mutta siinä sen kauneus piileekin. Minua koskettaa nykyisin myös ihmisen inhimillisyys. En voi tai halua vaatia muilta loputonta jaksamista ja iloista naamaa kun en siihen ole aina pystynyt itsekään.  

[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 12:04"]

Aikoinaan kun kävin avioeroa läpi, huomasin, että kovia kokeneet ystävät kysyivät kuulumisia ja kuuntelivat mua.

Mutta kummasti ne ystävät vaikenivat eivätkä kuulumisia kyselleet, joilla oli kaikki hyvin. Eivät varmaan jaksaneet kuunnella murheitani eivätkä pilata omaa hyvää elämäänsä kuuntelemalla muiden murheita.

Oletteko muut huomanneet samaa?

[/quote]

Tässä voi olla ihan sitäkin, että on sen verran empaattinen, ettei kehtaa ruveta kaivelemaan tavatessa toisen suruja ilman että se toinen ne itse ottaisi esille. Tuttujemme vauva kuoli, ja koin etten tavatessamme jonkin ajan kuluttua iloisissa juhlissa kehdannut alkaa kyselemään vauvan kuolemasta. Kysyin toki, että miten menee.

Itselläni on jatkuva stressi työttömyyden vuoksi ja tuntuu, että sairastun jatkuvasti johonkin kun edellisestä vaivasta pääsen. Kaipaan todellakin sitä 20-vuotiaan minäni elämänintoa ja positiivisuutta - silloin ei  mikään este ollut liian iso. Elämä oli ihanaa ja sillä oli jännyyksiä odotettavissa. Nyt olen elämän katkeroittama ja väsynyt, pettynyt ihminen. Yritän löytää jotakin positiivista etten pilaa tätä osaa elämästäni, mutta silti olen ollut turhautunut, vihainen ja katkera kolmikymppinen.

14 ja muutkin, pakko antaa virtuaalihalaus! Mummoni sanoi aikanaan, että jokaiselle annetaan sen verran kannettavaa kuin jaksaa kantaa.

Olenkin päätynyt ajattelemaan, että taidan olla vähän helvatun vahva tyyppi, kun kaikki vaikeudet on niskaani kaadettu. Mikään ei ole sujunut helposti. Enää en edes jaksa ajatella, että joku asia hoituisi ilman mutkia, sillä uskon kerjääväni sillä vain lisää vaikeuksia.

Koitetaan jaksaa, ehkä meillekin on luvassa helpotusta joskus.

Minäkin olen siinä pisteessä, että pelkään kyynistyväni ja katkeroituvani. On tapahtunut aivan liikaa kaikenlaista, jollaista en olisi koskaan kuvitellut kohtaavani. On suorastaan uskomatonta, että sillä lapsuudella joudun vielä nämä asiat kohtaamaan aikuisuudessa ja ilman omaa syytäni. Helposti tulee tunne, että mitä tässä yrittää, kun seuraava negatiivinen asia tulee kohta kulmn takaa.

Mutta ei. Koska tajuan tämän orastavan katkeruuden, niin koitan kaikella voimalla taistella sitä vastaan. Olen kuitenkin pohjimmiltani positiivinen ja uskon, että paremmat ajat koittavat vielä.

Kyllä minustakin on näiden kaikkien vaikeuksien keskellä tullut ymmärtäväisempi, kärsivällisempi ja empaattisempi. Jokainen kohtaa vaikeudet omasta perspektiivistään. Jonkun pieneltä kuulostava ongelma saattaa katkaista kamelin selän ja hänellä saattaa olla taustalla paljon isompia asioita. Minulle se vain näyttäytyy kynnen katkeamisella. Ei minustakaan kukaan puolituttu uskoisi mitä olen käynyt läpi.