Entiset koulukiusatut, mihin kiusaaminen on jättänyt "jälkensä"?

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 13:08"]

35 vielä. Ja tämä on se Suomen kuuluisa koululaitos, jota tullaan ihastelemaan ympäri maailman! Omalla lapsellani on ollut tosi kivoja, jämptejä opettajia, eli en näe koulumaailmaa minään helvetin esikartanona - kaikille. Mutta joillekin se sitä on, ja jokainen sellainen tapaus on aivan liikaa. Miten viaton ihmislapsi voidaan tuhota jossain tuollaisessa laitoksessa vain, koska "sellaista sattuu". Onneksi monissa kouluissa opettajat puuttuvat kiusaamiseen tehokkaammin kuin ennen, mutta onhan ihan mieletön ajatus, että kun sullotaan yhteen satoja lapsia ja nuoria, joku vaikkakin kuinka pätevä ja humaani opettaja voisi hoitaa tilanteen. (Puhumattakaan koulumatkoista.)

[/quote]

Terveisiä Saksasta, jossa on koulupakko. Opetusmenetelmät on ainakin meilläpäin aika vanhoillisia ja lapsia saatetaan mm. moittia ja itkettää kaikkein kuullen luokassa. Lapsia myös jätetään luokalle kesken vuoden, ja se onkin lähes ainoa tarjottu tukitoimi jos on vaikeuksia jossain tärkeässä aineessa (saksa, matematiikka). Laskin tuossa, että tyttäreni 1.-3. luokilla on 15% lapsista pudonnut luokalta. Vanhemmat stressaavat lapsiaan parempaan koulumenestykseen ja preppauskurssit ovat jo ala-asteella yleisiä (ja silti 3. luokkalainen ei välttämättä osaa lukea sujuvasti!).

No mutta siis, en tiedä johtuuko tuosta "yhteisestä vihollisesta" mutta lasten kesken ei esiinny juurikaan kilpailua eikä kiusaamista (vaikka syitä tuosta ylläolevasta nimenomaan luulisi löytyvän). Välitunnilla ei monesti ole kukaan pihaa valvomassa vaikka pitäisi, mutta silti eri luokkien ja luokka-asteiden oppilaat ovat kivasti yhdessä pihalla ja isommat auttavat pienempiä. Koulussa on myös erityislapsia, mutta heitäkään ei kiusata. Se on minusta hämmästyttävää. Ja, olen ollut koulussa paljon mukana (tunneilla ja retkillä), joten asia todella on näin.

Voi olla, että meillä on käynyt hyvä tuuri koulun suhteen. Tuossa koulussa on myös joka luokka-asteella projektiviikko vuosittain, jossa sosiaalisia taitoja ja ristiriitojen selvittelyä harjoitellaan.

Vanhempien lasten koulussa (5lk ->) on panostettu kiusaamisen ehkäisyyn projektimuotoisen ohjelman lisäksi myös palkkaamalla 2 kokoaikaista sosiaalityöntekijää ja järjestämällä lapsille sohvia, pelejä ja liikuntamahdollisuuksia (=järkevää tekemistä) hyppytunneiksi. Jos ongelmia tulee, alkaa 15 tapaamiskerran ohjelma, jossa ongelmaan puututaan ja asiat käsitellään työntekijöiden ja oppilasosapuolten kanssa. En ole kuullut, että kiusaaminen olisi jatkunut.

Olen kuunnellut kauhulla, miten ystävän samanikäistä lasta on Suomessa kiusattu eivätkä opettajat puuttuneet asiaan mitenkään ennen kuin lapsi vaihtoi koulua. Toisaalta koululla ei myöskään ole mitään suunniteltua strategiaa kiusaamistilanteita varten, tai sitten sitä ei vain toteuteta. Lapsen vanhemmat olivat ihan voimattomia kun kiusaajan vanhemmat vain nauroivat. Tuli niin paha olo, että meinasin oksentaa. Miten tuo voi olla mahdollista, en ymmärrä.

35. No aika hurjalta tuntuu saksalainenkin systeemi, jossa opettajat itkettävät ja nolaavat oppilaita, mutta oppilaille järjestetään "ihmissuhdeopetusta"?! Mutta tosi hienoa, jos sitä kiusaamista ei sitten juuri ole. Suomessahan on KiVa-koulusysteemi, mutta en tiedä sen toimimisesta noin laajemmin. Lapseni koulussa se ilmeisesti toimii, sitä esiteltiin vanhempainillassa ja sanottiin, että aika harvoin kiusaaminen sitten uusiutuu. Parasta minusta onkin juuri se, mikä omassa lapsuudessani puuttui, eli kiusaaminen tehdään näkyväksi, tehdään selväksi että kun löit Lassea klo 10 välitunnilla, niin ei voi tehdä, ja asia selvitetään nimenomaan lapsen, ei vanhempien kanssa. Ja selvittäminen tapahtuu yllättäen, siitä ei lähetellä kotiin mitään varoituksia. Omassa lapsuudessani vain hymähdeltiin "lapset ovat lapsia", "nokkimisjärjestystä siinä vain muodostetaan" eikä asioita puhuttu halki poikki pinoon (mitä tapahtui, missä ja milloin) ja tehty asioita rautalangasta vääntämällä selviksi.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 13:40"]

35. No aika hurjalta tuntuu saksalainenkin systeemi, jossa opettajat itkettävät ja nolaavat oppilaita, mutta oppilaille järjestetään "ihmissuhdeopetusta"?! Mutta tosi hienoa, jos sitä kiusaamista ei sitten juuri ole. Suomessahan on KiVa-koulusysteemi, mutta en tiedä sen toimimisesta noin laajemmin. Lapseni koulussa se ilmeisesti toimii, sitä esiteltiin vanhempainillassa ja sanottiin, että aika harvoin kiusaaminen sitten uusiutuu. Parasta minusta onkin juuri se, mikä omassa lapsuudessani puuttui, eli kiusaaminen tehdään näkyväksi, tehdään selväksi että kun löit Lassea klo 10 välitunnilla, niin ei voi tehdä, ja asia selvitetään nimenomaan lapsen, ei vanhempien kanssa. Ja selvittäminen tapahtuu yllättäen, siitä ei lähetellä kotiin mitään varoituksia. Omassa lapsuudessani vain hymähdeltiin "lapset ovat lapsia", "nokkimisjärjestystä siinä vain muodostetaan" eikä asioita puhuttu halki poikki pinoon (mitä tapahtui, missä ja milloin) ja tehty asioita rautalangasta vääntämällä selviksi.

[/quote]

Todella, osa opettajista voisi myös itse ottaa opista onkeensa.

Eräskin opettaja kirjoitti taululle niiden lasten nimet, joilla on "pahoja vaikeuksia" äidinkielessä. Kirjoitti vahingossa yhden nimen väärin, johan lapset nauroivat hänelle selän takana. Mutta mentaliteetti on tosiaan sellainen, että opettaja saattaa vanhempainillassa haukkua lapset vanhemmille, että kertotaulu osataan liian hitaasti ja hänellä ei ole aikaa opettaa sitä enempää, joten harjoitelkaa kotona. Asetelma on siis ihan päinvastainen kuin Suomessa, vanhemmat eivät uskalla hyppiä silmille edes silloin kun ehkä hieman pitäisi. 

Välillä tuollainen hirvittää mutta koska lapsi menee mielellään kouluun kavereiden kanssa, lienee tilanne ihan ok. Vanhempien kesken myös viesti kulkee myös onneksi hyvin.

Tuo KiVa-systeemi kuulostaa samalta kuin täällä, ilmeisesti se siis toimii hyvin. 

Minut eristettin muista ala-asteelta lähtien. Oli ensin kaikkea pientä kiusaa kuten ulkopuolelle jättämistä ja lavastamista syylliseksi esim. kynien varastamiseen. Sitten se paheni pikku hiljaa niin, että minulla ei enää ollut yhtään kaveria, enkä kelvannut minnekään. Olin liikkatunnilla viimeinen, joka valittiin joukkueeseen ja se ainoa, kellä ei ollut koskaan paria. Minusta puhuttiin kaikkea, mm. että antaisin naapurin pojille viinapulloa vastaan. Kerran minut hakattiin ja muistan ikuisesti sen, miten sanottiin että lyö lisää, eihän siitä tuu edes verta. (Alkoi nytkin itkettää, kun kirjoitin tuon ja olen jo 30v).

Minä en luota ihmisiin. Samaan aikaan kun minua dissattiin yläasteella, vanhemmat jatkoi samaa kotona. Äidille en ollut mitään. Enkä oikeastaan kenellekään. Niinpä olen jatkanut seinäruusuna olemista. Kuten joku kirjoitti, peittelen hyvää tuuriani joissain asioissa, peittelen raha-asioitani leikkipuistossa kun muut surevat tukien pienuutta pikkulapsiaikana. En kehtaa monestikaan sanoa, että muistan ihan älyttömän turhia juttuja, muistan ulkoa kaikenlaista ja esim en kehtaa sanoa, että muistan sen uuden äidin nimen, lasten nimet, iät, katuosoitteen... 

En vaan kehtaa olla minä. Varsinkaan naisten keskuudessa. Häpeän joskus kulkea yksin, kun muilla on ystäviä mukanaan. Joskus jos joku nauraa jossain, olen varma että minulle nauretaan. Tuntuu, etten koskaan ole tarpeeksi tyylikäs, tarpeeksi kaunis jotta en erottuisi joukosta... ymmärtääköhän kukaan tätä?

Mulla on myös kokemusta tuollaisesta, että dominoiva opettaja ottaa aran lapsen silmätikukseen ja muut lapset auttavat jos voivat. Jotain solidaarisuutta siis luokassa usein löytyy, vaikkei tietenkään noin pitäisi voida käydä että opettaja "kiusaa".

Minua ei varsinaisesti ole kiusattu, jätetty ulkopuolelle kylläkin. Jos oli sijaisopettaja luokassa niin hänen huijaamisessaan oli niin paljon "ohjelmaa", että niinä päivinä sai ikään kuin olla porukassa mukana ja ulkopuolelle jättäminen unohtui. Siis sellaista pientä kuten tv:n kaukosäätimen piilotus tai nimien vaihtaminen, mitä ala-asteikäisillä nyt mieleen tulee. 

Surullista luettavaa tämä ketju... onneksi monella on nyt asiat hyvin, jäljistä huolimatta.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 23:06"]

Aloitan: Minua kiusattiin parin vuoden ajan jättämällä ulkopuoliseksi, haukkumalla, tyttömäisesti piilokavalasti. Nyt aikuisena en ole niin sosiaalinen kuin ehkä joku muu, en luota ihmisiin niin helposti tai ole niin helposti lähestyttävä. En päästä ketään lähelleni heti, vaan katson ensin onko ihminen luottamuksen arvoinen, jos ei ole, he eivät luultavasti saa sellaista kuvaa millainen oikeasti olen. Minun pelastukseni oli ja on edelleen rakastava perhe ja joka on aina tukenut minua kaikessa sekä harrastukset. Olen nykyisin hyvässä ammatissa ja elän hyvää elämää.

[/quote]

Hyvä etten  itke näitä lukiessani. Itse olin koulun hissukka, tylsä nynny joka jäi yleensä yksi. Tyttäreni taas oli 5. - 9. luokkien ajan syrjitty, kiusattu, nimitelty. Koulun vaihtamisen jälkeen tilanne on toinen, mutta edelleen epäilee, että muut vihaa häntä ja pitää outona. Mikä hirveä työ minulla on ollut ja tulee olemaan, että saan hänet vahvistumaan ja itsetunnon kohdilleen. Kesti se itsellänikin vuosikausia, mutta vanhemmiltani en saanut tukea. Omasta itsestä se vahvuus kuitenkin on oivallettava.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 11:17"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 08:24"]

Mun on alkanut usko näihin kiusaamistapauksiin rapistua. Juuri eräässä lehdessä nainen valitti koulukiusaamisesta ja kertoi sankaritarinaa siitä selviämisestä. Aha, niinkö se meni? Kyseinen nainen oli lapsena mahdoton kiusankappale, syytti kyllä kiusaamisesta, mutta oikeasti itse aiheutti muille lapsille ahdistusta. Ei vissiin vieläkään tajua käyttäytymistään lapsena vaan jatkaa keski-iässä uhrileikkiä. Kiusaamista oli siis se, että ko. lapsi ei saanut pomottaa, manipuloida ja eristää toisia vaan toiset ei lähtenyt mukaan.

Toinen tapaus oli tässä vuosi sitten, kun eräs pihapiirin lapsi äiteineen alkoi käydä kuumana parin muun äidin kimppuun lapsensa kiusaamisesta. En vieläkään edes sivullisena tajua, miten äiti voi olla niin sokea. Hänen lapsensa on yksi tuon kiusausjengin johtajia ja esimerkiksi kiusannut monesti hiljaista lastani. No, nyt ne lapset, jotka laittoi vastaan (omani ei, koska on niin kiltti) onkin kiusaajia, jotka saa vanhempieneen kuunnella tuon äidin solvauksia. Olen miettinyt, että tajuaisiko se äiti, jos "salakuvaisi" lapsensa toimintaa tuolla ulkona. Luojan kiitos omani on ihan eri porukassa, heillä on vain yhteisiä kavereita.

[/quote]

Jos olet tippaakaan lukenut näitä kirjoituksia, niin tuskin nämä "jälkioireet" ovat ihan tyhjästä syntyneet.

[/quote]

Kyllä tällaiset "jälkioireet" voivat syntyä ihan tyhjästäkin. Itse olen niitä yliherkkiä joita ei ole kiusattu mutta jolla silti on näitä "oireita"...

Kaikkeen. Minulla ei ola itsetuntoa,ollenkaan ajattelen aina mitä muut tekemisistäni ja minusta ajattelevat. En pysty normaaliin kanssa käymiseen muiden ihmisten kanssa,en osaa yksinkertaisesti jutella kenenkään kanssa.Ajattelen vain että mitä muut ajattelee.

Minulla on paha paniikkihäiriö. Olen juuri aloittanut opiskelut ja päivät ovat painajaista kun paniikki on koko ajan päällä.En ole myöskään tutustunut kenenkään muista opiskelijoista,olen aina hiljaa ja vastaan vain jos joku kysyy jotain.

Tässä nyt pientä esimerkkiä niistä ongelmista joita minulla, joista saan kiittää kiusaajiani. Kiitos

Minä olin kiltti, älykäs ja ahkera koululainen, mutta olin hoikka ja sain silmälasit. Jouduin silmätikuksi ja sain kuulla siitä jatkuvasti, kaverit hävisivät kun olin noin 10 vanha, sillä eivät uskaltaneet enää kaveerata. Nimittely, töniminen, potkiminen ja lyöminen jatkuivat 14-vuotiaaksi asti.

Mitä tästä seurasi?

En luota ihmisiin, itsetuntoni tuhottiin täysin enkä uskaltanut liikkua vapaa-aikana kaupungilla pahoinpitelyn pelossa. Tämän takia eristyin ikäisistäni ja sosiaaliset taitoni jäivät onnettomiksi. Olen testien mukaan melko älykäs, mutta sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia tämä ei näkynyt palkassa. Eipä sillä niin väliä enää, olen sairaseläkkeellä, kun voimani loppuivat.

Jouduin terapiaan, joka itse asiassa pahensi oloani huomattavasti, sillä jouduin käymään läpi uudestaan kaikki kauheudet, joita minulle tehtiin. En pysty enää unohtamaan niitä vaan joka mietin joka ikinen päivä, että miksi minä? En halunnut kenellekään pahaa. Kuinka joku voi olla niin julma ja paha?

Itsetuntoni saattaa toisinaan romahtaa hyvin pienestä. Jos joku ihminen katsoo juuri sillä oikealla tavalla kun esimerkiksi astun huoneeseen, saatan hyvinkin kompuroida itseni nurin. En myöskään luota uusiin tuttavuuksiin kovinkaan helposti, epäilen heidän tarkoitusperiään tutustua minuun.

Toisinaan tuntuu, että vanhan haukut kaikuvat edelleen päässäni. Yrittäessäni jotakin saatan lannistua yllättäen muistaen, että minä olen se tyhmä, lapsellinen idiootti, joka ei koskaan tule pärjäämään missään. Onneksi jotenkin pystyn taistelemaan niitä muistoja vastaan yrittäessäni onnistua kulloisessakin haasteessa.

Minun on yhä hankala ymmärtää, että joku voi olla minulle ystävällinen ilman, että se olisi ilkeilyä. En vieläkään aina oikein käsitä, etteivät ihmiset pohjimmiltaan halua satuttaa minua. En aina edes käsitä, etteivät ihmiset huomaa edes minua kävellessäni kadulla tai käydessäni kirjastossa. Miksi he muka minua yrittäisivät satuttaa kun olen heillä vain yksi kulkija muiden joukossa?

Vapaa-ajalla ei mitenkään, mutta opiskelu- ja työympyröissä joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni, että menen asioihin yhtä lailla mukaan kuin muutkin, etten jää sivulliseksi ja siitä äkkiä myös hyljeksityksi ja kiusatuksi.

9 vuotta henkistä kiusaamista, eristämistä ja syrjimistä takanapäin, tällä hetkellä elän tasapainoista ja onnellista elämää. Kiusaajien kanssa on asiat selvitetty, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toivon heille hyvää. 

Sanotaan, että ne 9 vuotta selvisin zombiena. Olin innokas ekaluokkalainen, joka lopulta totesi vuoden, parin päästä että jokin mättää kun ei ole kavereita, saa kävellä yksin kotiin ja olla kaikin puolin yksin, saa kestää pilkkaamista ja huomata, että tavaroita varastellaan. Muistan olleeni alun alkaen ihan sosiaalinen ja mieluusti tutustuin muihin, ihan kiltinpuoleinen. Ala-asteen loppupuolella olin lannistunut, hiljainen ja arka, itkuinen. Aina kuitenkin jaksoin odottaa parempaa. "Ehkä sitten yläasteella menee paremmin". 

Yläasteella olin entistä yksinäisempi, entistä eristetympi, lisänä tietenkin ihan uusienkin ihmisten "läski" kommentit sun muut. Kiusaaminen kärjistyi seitsemännen-kahdeksannen luokan paikkeilla, ja tilanne hoidettiin opettajan kanssa. Mutta yksin jäin: olin ruokatunnit yksin, välitunnit yksin, ryhmätyöt yksin (paitsi jos opettaja ei antanut, se oli kamalinta). Ja kieltämättä vetäydyin itsekin sitä mukaa kun totesin, ettei minua kuitenkaan minnekään kaivata. Jätin monet tapahtumat luokkaretkistä lähtien osallistumatta. Tuntui paremmalta istua yksin itkuisena kotona kuin istua yksin itkuisena täpötäydessä bussissa kuunnellen muiden hauskanpitoa. Saati sitten myöhemmin illanistujaisissa, risteilyllä, tanssiaisissa... 
Kävin terveydenhoitajalla valittamassa miltei joka päivä päänsärkyä, että saisin edes yhden tunnin olla piilossa. Piilottelin joskus vessassa, ja jotkut tunnit - myöhemmin myös ehdottomat lempituntini, jotka olivat minulle henkireikiä - vetäydyin opon pikku luokkaan tekemään tehtäviä yksin. Kävin psykologilla. 
Ja jos kotona illalla olin vähän yskäinen, yskin tahallani kurkkuni niin kipeäksi, ettei varmasti tarvitsisi mennä kouluun. Siis koko yön, lähestulkoon ilman unta. 

Yksinäisyys kulkeutui mukanani, vaikken enää peruskoulun jälkeen ollut varsinaisesti "kiusattu". Minulla itselläni oli melko heikot "sosiaaliset taidot" (no, enpä ollut päässyt niitä juuri harjoittamaankaan koskaan), lisäksi sain valtavasti paniikkikohtauksia, yöt menivät ilman unta itkiessä hiljaa ettei kukaan kuule, lisäksi sairastuin masennukseen. Se oli pahinta: minulla meni ulkoisesti ihan hyvin, mutta sisältä olin aivan rikki. Minun olisi pitänyt murtua koulukiusaamisen aikana, mutta minä murruin sen jälkeen kun kaikki meni hyvin. Koulunkäynti heikkeni kun iso pala oppitunneista meni vessassa miettien, koska uskallan tulla ulos, paniikkikohtausten kourissa. Ihmissuhteeni kärsivät, koska en pystynyt tarjoamaan sitä oikeaa Minua masennuksen vuoksi. 

Masennuksen aikana ajatukseni olivat... miten sen sanoisi. Selkeät, nykypäivänä ajatellen aivan hullut. Olin ihan itse pilannut elämäni, ihan itse syypää että minua kiusattiin. Minun täytyisi tästedes hyvittää joka ikiselle ihmiselle... tekoni? Olemassaoloni? ... unohtaa omat tarpeeni ja täyttää vain toisten tarpeet. Ja kun minua ei tarvittaisi, minä vain nukkuisin. Ja en pystynyt nukkumaan juuri yhtään kun ajatukset pyöri ja itketti. 
Lisäksi muistutin itseäni joka ikinen hetki siitä, että minun täytyisi hyväksyä, ettei tämä olo koskaan tule parantumaan. Minun täytyisi hyväksyä nämä kortit mitkä minulle jaettiin, oltava kiitollinen edes pienistä hyvistä hetkistä ja hyväksyä kaikki huonot. Kämpillä yksin asuessani makasin tunnista toiseen nurkassa, lattialla, suihkussa, sängyssä ja ajattelin että minun pitäisi kyllä nousta, ei kukaan tule nostamaan täältä. Nousin ehkä vähän syömään, ja yritin jatkaa unetonta unta. 

Tiedä häntä miksen tehnyt itselleni mitään. En kai vain uskaltanut, ja vastuu kuitenkin painoi. Vähän niin kuin "olen jo aiheuttanut tarpeeksi pahaa, itsemurha tästä vielä puuttuisikin!". Toivoin kyllä että olisin kuollut nukkuessani, tai sairastunut ja kuollut hiljaa pois. Ettei olisi tarvinnut tehdä itselleni mitään. 

Ihmissuhteideni mennessä entistä enemmän solmuun lopulta uskaltauduin lääkäriin, palasin entiselle psykologilleni ja sain lääkityksen. Ja - herranjumala, kuinka ihana olo se oli! - sain vihdoinkin nukkua. Pikkuhiljaa paniikkikohtaukset vähenivät, itku alkoi loppua. Nykyään pidän itseäni ihan normaalina, onnellisena nuorena naisena, ja elämä hymyilee. Ehkä ainoat jäljelle jääneet asiat ovat itsensä tahatonkin vähättely opittuna tapana, uusien tilanteiden pelko, epäluuloisuus itseä muutama vuosi nuorempii ihmisiin ja epävarmuus ilmaista omaa mielipidettään. Suhtaudun vastoinkäymisiin ihan niin kuin muutkin. Lisänä ne hyvät puolet, mitkä minulla olisivat ehkä olleet koko ajan ilman kiusaamista, loistavat nyt täydellä terällään. 
Mutta lääkitystä en lopeta, en ole vielä pystynyt. Enkä kiirehdi asialla. Jos edes jotenkin pystyn elämään ihan normaalin ihmisen elämää vaikka keinotekoisesti, sen teen. En halua palata vanhaan minääni, en enää ikinä.

... Ja en koe, että koin kiusaamisista pahinta. Kukaan ei koskaan lyönyt minua, eikä minua kohtaan julistettu kansanlaajuista sotaa. Ja silti se söi minut näin. Ehkä siksi kirjoitinkin tämän, vaikka vaikealta tuntuu: kiusaamiseen ON puututtava vakavana asiana, eikä ohittaa sitä nuorten kähinöinä. 
Ja kiusatuille, että jaksavat edes vielä sen yhden, pari päivää. Vaikka tuntuukin että maailma romahtaa, se onnellisempi päivä ihan varmasti odottaa. 

Älkää tehkö kärpäsestä härkästä te kiusatut vaan jatkakaa elämäänne. Mennyt on mennyttä. Sen sijaan voisitte miettiä millaisia syyllisyyden tunteita aiheutatte näille "kiusaajillenne" kun puhutte heistä kuin hirviöistä ja keksitte juttuja siitä kuinka hirveää elämänne on muka heidän ansiostaan. Miettikääpä oletteko itse yhtään parempia ihmisiä kuin nämä ns. kiusaajat.

Minua kiusattiin 11-vuotiaasta lukion ensimmäiselle luokalle. Nykyään minulla on laaja ystäväpiiri ja olen saanut ympärilleni sydämellisiä ja ihania ihmisiä. Olen ehkä jotenkin semmoinen hieman huomionhakuinen, että olen paljon äänessä ja heitän kaikesta vähän liikaakin läppää. Osaan myös olla kuitenkin vakava. Pahoitan todella pahasti mieleni myös, jos tunnen jääväni ulkopuoliseksi. Saatan alkaa jopa itkemään, vaikka olen aikuinen ihminen.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:11"]

Älkää tehkö kärpäsestä härkästä te kiusatut vaan jatkakaa elämäänne. Mennyt on mennyttä. Sen sijaan voisitte miettiä millaisia syyllisyyden tunteita aiheutatte näille "kiusaajillenne" kun puhutte heistä kuin hirviöistä ja keksitte juttuja siitä kuinka hirveää elämänne on muka heidän ansiostaan. Miettikääpä oletteko itse yhtään parempia ihmisiä kuin nämä ns. kiusaajat.

[/quote]

 Jos ihminen rikotaan, niin korjaaminen ei ole mikään asennoitumiskysymys.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:22"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:11"]

Älkää tehkö kärpäsestä härkästä te kiusatut vaan jatkakaa elämäänne. Mennyt on mennyttä. Sen sijaan voisitte miettiä millaisia syyllisyyden tunteita aiheutatte näille "kiusaajillenne" kun puhutte heistä kuin hirviöistä ja keksitte juttuja siitä kuinka hirveää elämänne on muka heidän ansiostaan. Miettikääpä oletteko itse yhtään parempia ihmisiä kuin nämä ns. kiusaajat.

[/quote]

 Jos ihminen rikotaan, niin korjaaminen ei ole mikään asennoitumiskysymys.

[/quote]

Miettikääpä miksi teitä "kiusattiin". Olisiko vika voinut löytyä peilistä?

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:27"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:22"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:11"]

Älkää tehkö kärpäsestä härkästä te kiusatut vaan jatkakaa elämäänne. Mennyt on mennyttä. Sen sijaan voisitte miettiä millaisia syyllisyyden tunteita aiheutatte näille "kiusaajillenne" kun puhutte heistä kuin hirviöistä ja keksitte juttuja siitä kuinka hirveää elämänne on muka heidän ansiostaan. Miettikääpä oletteko itse yhtään parempia ihmisiä kuin nämä ns. kiusaajat.

[/quote]

 Jos ihminen rikotaan, niin korjaaminen ei ole mikään asennoitumiskysymys.

[/quote]

Miettikääpä miksi teitä "kiusattiin". Olisiko vika voinut löytyä peilistä?

[/quote]

Ihanasti provoiltu. Idiootti.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:27"]

Miettikääpä miksi teitä "kiusattiin". Olisiko vika voinut löytyä peilistä?

[/quote]

Olen kyllä yrittänyt etsiä syytä, mutta en ole vielä löytänyt sitä, joka oikeutti potkaisemaan jalkoväliin, lyömään nyrkillä naamaan ennen tunnin alkua tai lyömään sählymailalla reiteen niin kovaa kuin pystyy.

Puukolla uhkaamisen koulubussissa ymmärrän sillä minullahan oli silmälasit enkä sanonut koskaan vastaan tai kertonut opettajille.

Kirjoittaja 53 ja 56 (todennäköisesti sama hlö) käyttävät kuuluisaa oma vika -puolustusta. Tähän vedotaan yleisesti myös esimerkiksi raiskaustapauksissa. Raiskatuksi tuleminen oli uhrin oma vika johtuen juopumustilasta, vaatteista, käytöksestä ja milloin mistäkin. Vaikka provo onkin, pohjoismaita lukuun ottamatta uhrin syyllistämismentaliteetti ei ole missään näin voimissaan.

Tämä on jo vähän vanha keskustelu, mutta oli lohduttavaa lukea muiden kokemuksia, jotka yllättäen ovat hyvin samankaltaisia kuin omani. Koen olleeni kiusattu (syrjitty ja alistettu) sekä kotona että koulussa, ja myöhemmin olen joutunut kokemaan todella törkeää syrjimistä aivan muista syistä johtuen, itsenikin ulkopuolisista syistä, mutta olin silti syrjinnän kohteena.

Olen ollut aika ajon hyvin masentunut ja epätoivoinen elämää ja tulevaisuutta kohtaan. Omat kokemukseni ovat myös heijastuneet hyväksynnän hakemiseen, mikä johti jossain vaiheessa mm. vilkkaaseen seksielämään, mistä joku muukin kirjoitti. Eli käytännössä pitäisi siis puhua heikosta itsetunnosta, jota olen saanut kuitenkin omien kasvatusalan opintojen ansiosta paljon käsiteltyä. En ole kuitenkaan saanut vielä kasattua itseäni täysin, enkä tiedä onko se edes mahdollista. Se kipu tulee olemaan osa minua lopun elämää, mutta voin ommella sitä haavaa kiinni. Jos jotain hyvää niin on tämä kokemus kasvattanut minua: minua on usein sanottu hyväksi ihmiseksi, ja lisäksi olen herkkä aistimaan muiden ihmisten käytöstä ja sen merkityksiä.