Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Pikkukaupunkiin jumahtaminen oli nuoruuteni suurin virhe
22.03.2019 |
Tätä kadun nyt nelikymppisenä. Työmahdollisuudet oli liian rajoittuneet kun ei ollut suhteita. Työt oli pätkätöitä ja osa-aikaisia, enkä edennyt mihinkään. Ystävät jotka muuttivat Helsinkiin, ovat edenneet nuoruuden huonopalkkaisista töistä vaikka mihin. Itse ajattelin vain että asuminen Helsingissä on kallista, en tajunnut että siinä maksetaan niistä mahdollisuuksista. Ostimme asunnon maakuntakeskuksesta ja kökimme siellä minimipalkoilla ja ajattelimme että ihan hyvin menee. No ei mennyt. Nyt olen nelikymppinen, asunto myyty ilman että siitä jäi mitään käteen, työura samassa tilanteessa kuin parikymppisenä eli ei missään. Pari tuloksetonta alanvaihtoa ja äitiyslomia.
Neuvo teille nuorille. Jos haluatte asua pikku paikoilla, menette ensin töihin muualle, Helsinkiin tai vaikka ulkomaille, palaatte kun työura on hyvässä vauhdissa ja teille tarjotaan erityisen hyvää työtä sieltä pienestä paikasta. Ette aikaisemmin. Älkää yrittäkö potkia uraa käyntiin jossain missä töitä ei edes ole. Se on ihan turhaa ajanhukkaa.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Kaupungeissa hyvinvointierot polarisoituu enemmän kuin maalla. Kaupungeissa on myös paljon huono-osaisuutta.
Samat ihmiset olisivat maalla yhtä huono-osaisia, mutta maalla on mahdollista elää olematta niin tietoinen omasta huono-osaisuudestaan. Kilpailu ei ole yhtä kovaa siellä, joten kilpailussa taka-alalle jääminen ei näy yhtä selvästi. Esim. peräkammarinpojat ovat maalla suht. normaalina pidetty ilmiö, mutta kaupungissa asuva sosiaalisesti heikkotaitoinen aikamiespoika saa kyllä tuntea nahoissaan, ettei kuulu joukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää kirjoituksesta nouseva ajatus että ihmiset valitsisivat nuoruudessaan joko oman paikkakuntansa tai Helsingin, ja lähtevät sen valunnan jälkeen sitten rakentamaan elämäänsä jääräpäisesti siinä valitussa kaupungissa.
Itselleni ja varmasti monelle muullekin tutumpi malli on etsiä elämäänsä monesta eri suunnasta. Nykyään on helppoa etsiä opiskelu- tai uramahdollisuuksia eri puolilta Suomea tai ulkomailta asti. Eikä ole mitään aikarajaa, milloin etsiminen tai mahdollisuudet loppuvat, ja on pakko jämähtää paikalleen. Asuinpaikkaa ja ammattiakin vaihdetaan ihan mahdollisuuksien mukaan.
Olet tainnut ymmärtää tämän valintatilanteen vähän väärin.
Se, joka nuorena valitsee Helsingin, säilyttää mahdollisuuden muuttaa myöhemmin muualle. Kun ensiasunnon ostaa Helsingistä ja sitä makselee pois siellä asuessaan, kerää pesämunan jolla saa jo isommankin kodin sitten mistä tahansa muualta Suomesta.
Se taas, joka jää nuorena pikkukaupunkiin, ei enää myöhemmin välttämättä pysty muuttamaan Helsinkiin vaikka haluaisi. Vuokrat ovat kalliita, asunnot ovat kalliita, ja pikkukaupungissa asunnon myynnistä jää yhä todennäköisemmin käteen velkaa - ei suinkaan ylimääräistä rahaa. Helsinkiin muuttava joutuu aloittamaan nollasta ja ostamaan asunnon ensin jostain periferiasta, jolloin elämästä iso osa kuluu työ- ja harrastusmatkoihin. Tai jos käy hyvä tuuri ja löytyy lopulta kohtuuhintainen vuokra-asunto jostain lähempää, niin omistusasumiseen ei pääse enää kiinni niin että säilyttäisi saman elintason, eli on lukinnut itsensä ikuiseksi vuokralaiseksi.
Itse ajattelin nuorena näin, ja onneksi tajusin lähteä pienemmästä kaupungista Helsinkiin. Nyt olen nelikymppinen ja harkitsemme muuttoa New Yorkiin. Valitettavasti tässä toteutuu samantapainen efekti, eli jos olisimme jo nuorena muuttaneet, olisimme päässeet helpommin mukaan sikäläiseen kustannustasoon. Ajan myötä kun se kustannustaso on kasvanut, ja me olemme asuneet omistusasunnossa Helsingissä, jonka arvo on kehittynyt jonkun verran hitaammin. Eli olemme keränneet pienemmän pesämunan verrattuna siihen, että samoilla pelimerkeillä olisimme aloittaneet suoraan New Yorkissa. Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan ihan mahdoton, ja pystymme halutessamme edelleen tämän haaveen toteuttamaan.
Tässä jää huomioimatta se, että siinä missä moni Helsingistä ensiasunnon ostava saa tarvittavan oman rahan osuuden kasaan ja lainaa siihen ensimmäiseen luukkuun usein vasta lähempänä 35 vuoden ikää, siinä vaiheessa se maalle jämähtänyt on maksanut talostaan jo puolet, ellei kokonaan. Vaikka tuossa vaiheessa möisi talonsa ja jäisikin tappiolle itse aikoinaan maksamastaan kauppasummasta, niin aika harvalla on se tilanne, että velkaa jäisi, eikä penniäkään pesämunaa. Ellei sitten ole tehnyt jonkun aivan järjettömän peliliikkeen ja maksanut aivan posketonta ylihintaa aikoinaan talosta.
Itse lähdin 39v pikku kaupungista pois. Toki se tarkoittaa sitä että asuntovelkaa maksan varmaan siihen asti kunnes pääsen eläkkeelle. Mutta, en ole katunut ratkaisuani!
Nelikymppisellä on liki 30v työaikaa jäljellä, joten anna mennä AP!
Niin, tai sitten se ujo poika olisi kaupungissa opiskellut jotain lähistöllä ja hankkinut yksiön samasta kerrostalosta. Maalla joutuu enemmän elämään tietyn muotin mukaan pärjätäkseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää kirjoituksesta nouseva ajatus että ihmiset valitsisivat nuoruudessaan joko oman paikkakuntansa tai Helsingin, ja lähtevät sen valunnan jälkeen sitten rakentamaan elämäänsä jääräpäisesti siinä valitussa kaupungissa.
Itselleni ja varmasti monelle muullekin tutumpi malli on etsiä elämäänsä monesta eri suunnasta. Nykyään on helppoa etsiä opiskelu- tai uramahdollisuuksia eri puolilta Suomea tai ulkomailta asti. Eikä ole mitään aikarajaa, milloin etsiminen tai mahdollisuudet loppuvat, ja on pakko jämähtää paikalleen. Asuinpaikkaa ja ammattiakin vaihdetaan ihan mahdollisuuksien mukaan.
Olet tainnut ymmärtää tämän valintatilanteen vähän väärin.
Se, joka nuorena valitsee Helsingin, säilyttää mahdollisuuden muuttaa myöhemmin muualle. Kun ensiasunnon ostaa Helsingistä ja sitä makselee pois siellä asuessaan, kerää pesämunan jolla saa jo isommankin kodin sitten mistä tahansa muualta Suomesta.
Se taas, joka jää nuorena pikkukaupunkiin, ei enää myöhemmin välttämättä pysty muuttamaan Helsinkiin vaikka haluaisi. Vuokrat ovat kalliita, asunnot ovat kalliita, ja pikkukaupungissa asunnon myynnistä jää yhä todennäköisemmin käteen velkaa - ei suinkaan ylimääräistä rahaa. Helsinkiin muuttava joutuu aloittamaan nollasta ja ostamaan asunnon ensin jostain periferiasta, jolloin elämästä iso osa kuluu työ- ja harrastusmatkoihin. Tai jos käy hyvä tuuri ja löytyy lopulta kohtuuhintainen vuokra-asunto jostain lähempää, niin omistusasumiseen ei pääse enää kiinni niin että säilyttäisi saman elintason, eli on lukinnut itsensä ikuiseksi vuokralaiseksi.
Itse ajattelin nuorena näin, ja onneksi tajusin lähteä pienemmästä kaupungista Helsinkiin. Nyt olen nelikymppinen ja harkitsemme muuttoa New Yorkiin. Valitettavasti tässä toteutuu samantapainen efekti, eli jos olisimme jo nuorena muuttaneet, olisimme päässeet helpommin mukaan sikäläiseen kustannustasoon. Ajan myötä kun se kustannustaso on kasvanut, ja me olemme asuneet omistusasunnossa Helsingissä, jonka arvo on kehittynyt jonkun verran hitaammin. Eli olemme keränneet pienemmän pesämunan verrattuna siihen, että samoilla pelimerkeillä olisimme aloittaneet suoraan New Yorkissa. Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan ihan mahdoton, ja pystymme halutessamme edelleen tämän haaveen toteuttamaan.
Tässä jää huomioimatta se, että siinä missä moni Helsingistä ensiasunnon ostava saa tarvittavan oman rahan osuuden kasaan ja lainaa siihen ensimmäiseen luukkuun usein vasta lähempänä 35 vuoden ikää, siinä vaiheessa se maalle jämähtänyt on maksanut talostaan jo puolet, ellei kokonaan. Vaikka tuossa vaiheessa möisi talonsa ja jäisikin tappiolle itse aikoinaan maksamastaan kauppasummasta, niin aika harvalla on se tilanne, että velkaa jäisi, eikä penniäkään pesämunaa. Ellei sitten ole tehnyt jonkun aivan järjettömän peliliikkeen ja maksanut aivan posketonta ylihintaa aikoinaan talosta.
Tilanne on vasta vähän aikaa ollut tällainen kuin nyt, että ensiasunnon lainaa on kohtalaisen vaikea saada. Omarahoitusta ei edelleenkään tarvitse olla enempää kuin 5%, jos on kyse ensiasunnosta. Itse sain aikanaan ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijana 100% lainan. Minulla oli suunnitelma siltä varalta että olisi kuitenkin pitänyt säästää omarahoitusosuus. Siinä tapauksessa olisin asunut opiskelijasolussa vuokralla suunniteltua kauemmin ja säästänyt kaiken liikenevän (kävin osa-aikatöissä opintojen ohella), kunnes se 5% on koossa. Se solu oli ihan kammottava ja kaukana kaikesta, mutaisen pellon takana periferiassa. Mutta se oli todella halpa.
Suosittelen Helsinkiin tuleville nuorille lyhyen ajan kärvistelyä mahdollisimman vaatimattomissa oloissa että pääsee omistusasuntoon kiinni. Jos se ensimmäinen omistusasunto onkin vielä kaukana omista toiveista, sitä jonkin aikaa maksamalla saa jo vaihdettua sen selvästi parempaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hienoa ap, tätähän ei saisi sanoa ääneen. Suurin osa työttömistä on oikeasti laiskoja ja muutoshaluttomia. Fakta on että kaikki Suomen työpaikat ja samalla koko maan tulevaisuus on akselilla PK-seutu-Turku-Tampere.
Työttömiä on absoluuttisesti eniten ja miltei suhteellisestikin kasvukeskuksissa. Ainakin sillä volyymilla, että on vain järkevä odottaa heidän työllistyvän ensiksi. Kansantaloudellisesti järkevintä. Reservin reserviä on sitten vielä muualla.
Ketjun keskustelu ei ole kovin mielekästä, koska ihmiset puhuvat täysin eri asioista. Ap:n mielestä maakuntakeskuksessa asuminen (esim. Turku, Jyväskylä, Oulu) pilaa ihmisen uramahdollisuudet ja hän yrittää varoittaa lapsiaan jämähtämästä tuollaisiin paikkoihin ja pyrkivän Helsinkiin. Osa porukasta tulee komppaamaan ja jauhaa joistain keskelle metsää homeisiin torppiin jääneistä peräkamarinpojista ja täysin arvottomista isolla lainalla korpeen rakennetuista taloista, siitä kuinka ihmiset alkoholisoituvat ja passivoituvat kun ei ole koulutusmahdollisuuksia ym. Aika harva viesti käsittelee aloittajan alkuperäistä aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No maakuntakeskuksiakin on monen kokoisia ja erilaisilla mahdollisuuksilla. Esim. Seinäjoki ja Oulu on ihan eri kaupunkeja.
Olisi kiva tietää miten ap:lla menee jatkossa. Löytyikö se unelmaduuni, mitkä asiat on paremmin helsingissä, mitä kaipaat pikkukaupungista jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No maakuntakeskuksiakin on monen kokoisia ja erilaisilla mahdollisuuksilla. Esim. Seinäjoki ja Oulu on ihan eri kaupunkeja.
todellakin. kyllä muuallakin kuin helsingissä löytyy kouluttautumismahdollisuuksia ja työpaikkoja.
Mulla vähän samanlainen tilanne, mitä ap:lla paitsi ehkä vielä pahempana. Olen myös 40-vuotias ja kotoisin alle 1000 ihmisen pikkukylästä. Lukion jälkeen en uskaltanut lähteä "maailmalle", joten valitsin opiskelupaikan lähinnä sijainnin (ammattikorkea, kotoa ajomatka 40 km) kuin oman kiinnostukseni perusteella. Koko opiskeluajan (vajaa 4 vuotta) asuin vanhempieni omakotitalossa ja se oli tosi tuttua ja turvallista aikaa. Paras kaverikin teki saman tempun opintojen ja asumisten suhteen. Yksi kavereista muutti yli 600km päähän yksin Helsinkiin ja aloitti yliopistossa. Muistan, miten säälin ja kauhistelin tuota ystävää ja olin niin onnellinen, ettei minun tarvinnut tehdä samanlaista ratkaisua.
Nyt 4-kymppisenä asun edelleen samalla pikkupaikkakunnalla (noin 10000 asukasta), nyt tosin miehen ja lasten kanssa keskustan tuntumassa. Hyvää täällä on se, että asunnot on halpoja ja vanhempani, sisarukset ja paras ystävä ja muitakin ystäviä asuu myös täällä tai lähialueilla. Huonoa on, että täällä ei ole juurikaan harrastusmahdollisuuksia ja jumitan 2200 e/kk työssä (sisältäen ikälisät, eli uran huipulla ollaan). Lisäksi nyt viime vuosina kun rohkeutta ja elämänkokemusta on tullut lisää, on samalla tullut myös ajatus ja tunne siitä, että olisiko ehkä sittenkin pitänyt nuorena kokeilla jotain muuta ja muuttaa vaikka Helsinkiin opiskelemaan alaa, joka olisi aidosti kiinnostanut. Nuorempana en myöskään kaivannut mitään harrastuksia kun vietin aikaa lähinnä kavereiden kanssa ja sekin on alkanut nyt harmittaa.
Huomaan myös, että olen alkanut tuntea vähän katkeruutta vanhempiani kohtaan: miksi he eivät rohkaisseet minua abivuotena miettimään aidosti erilaisia vaihtoehtoja ja kannustaneet minua muuttamaan pois kotoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse häivyin pikkukaupungista heti täysikäistyttyäni ja valmistuttuani yliopistosta päädyin Etelä-Suomeen töihin. Sieltä muutin vielä hetkeksi ulkomaille töihin. Palasin kuitenkin takaisin Suomeen toiseksi suurimpaan kasvukeskukseen ja nyt olen ollut nelikymppisenä lähes vuoden työttömänä ensinmäisen kerran elämässäni. Otin tietoisen riskin, kun muutin Suomeen ilman että uusi työ oli tiedossa...
Tampere?
Ei kannata. Täälläkin (hyviä) töitä riittää vain harvoille ja valituille. Työmahikset erittäin rajalliset, ja oppilaitokset puskee kokoajan ulos nuoria ja koulutettuja. Sumpussa ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samanlainen tilanne, mitä ap:lla paitsi ehkä vielä pahempana. Olen myös 40-vuotias ja kotoisin alle 1000 ihmisen pikkukylästä. Lukion jälkeen en uskaltanut lähteä "maailmalle", joten valitsin opiskelupaikan lähinnä sijainnin (ammattikorkea, kotoa ajomatka 40 km) kuin oman kiinnostukseni perusteella. Koko opiskeluajan (vajaa 4 vuotta) asuin vanhempieni omakotitalossa ja se oli tosi tuttua ja turvallista aikaa. Paras kaverikin teki saman tempun opintojen ja asumisten suhteen. Yksi kavereista muutti yli 600km päähän yksin Helsinkiin ja aloitti yliopistossa. Muistan, miten säälin ja kauhistelin tuota ystävää ja olin niin onnellinen, ettei minun tarvinnut tehdä samanlaista ratkaisua.
Nyt 4-kymppisenä asun edelleen samalla pikkupaikkakunnalla (noin 10000 asukasta), nyt tosin miehen ja lasten kanssa keskustan tuntumassa. Hyvää täällä on se, että asunnot on halpoja ja vanhempani, sisarukset ja paras ystävä ja muitakin ystäviä asuu myös täällä tai lähialueilla. Huonoa on, että täällä ei ole juurikaan harrastusmahdollisuuksia ja jumitan 2200 e/kk työssä (sisältäen ikälisät, eli uran huipulla ollaan). Lisäksi nyt viime vuosina kun rohkeutta ja elämänkokemusta on tullut lisää, on samalla tullut myös ajatus ja tunne siitä, että olisiko ehkä sittenkin pitänyt nuorena kokeilla jotain muuta ja muuttaa vaikka Helsinkiin opiskelemaan alaa, joka olisi aidosti kiinnostanut. Nuorempana en myöskään kaivannut mitään harrastuksia kun vietin aikaa lähinnä kavereiden kanssa ja sekin on alkanut nyt harmittaa.
Huomaan myös, että olen alkanut tuntea vähän katkeruutta vanhempiani kohtaan: miksi he eivät rohkaisseet minua abivuotena miettimään aidosti erilaisia vaihtoehtoja ja kannustaneet minua muuttamaan pois kotoa?
No mutta, jos vanhempasi on viihtyneet hyvin pikkupaikkakunnalla, miksi he olisivat kannustaneet sinua muutamaan, varmaankin pitivät tuota pikkupaikkakuntaa onnelana myös sinulle? Ja toisaalta, onhan se heille kätevämpää, että lapsensa asuu samoilla kulmilla, kun he vanhenevat ja tarvitsevat kaikenlaista käytännön apua, ja voivat tietenkin puolestaan auttaa lastenhoidossa jne? Älä nyt vanhempiasi syytä omista valinnoistasi.
Itse asuin nuoruuteni pikkukaupungissa, mutta minulle oli selvää jo nuoresta lähtien, että häivyn sieltä heti kun pääsen. Muutinkin Helsinkiin opiskelemaan, asuin myöhemmin myös ulkomailla parissa eri paikassa ja nyt jo muutaman vuoden Espoossa. Kun saamme lapset isoiksi, muutamme miehen kanssa takaisin Helsinkiin, johonkin merenrantakaupunginosaan kulttuurin ja viihdetarjonnan äärelle. Mitä enemmän olen eri paikkoja nähnyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että Helsinki on paras paikka ihmiselle. Moni ystävistäni kuitenkin "jämähti" kotipaikkakunnalleni, ja ihan onnellisilta hekin vaikuttavat, vaikka elämämme tuntuvatkin melko erilaisilta nykyään. Tai samaa "lapsiperhehelvettiähän" tässä pyöritetään, mutta arvomaailma ja elämänkokemus tuntuvat aika erilaisilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo varmaan pätee tosiaan siinä tapauksessa, että haluaa sen uran rakentaa, että pelkkä työ ei riitä. Mä siis käsitän uran ja työn eri asioina. Ura on minusta sellainen nousujohteinen, jota rakennetaan ylennyksillä tai ehkä vaihtamalla parempaan (siis enemmän palkkaa ja vastuuta) työpaikkaan. Mä olen tyytyväinen elämääni mun kotikaupungissa, joka on melko pieni kaupunki eteläisessä Suomessa. Kävin isommassa kaupungissa opiskelemassa ja tajusin, että en halua mitään uraa rakentaa. Haluan tehdä jotain mahdollisimman simppeliä perusduunia, joka ei rasita liikaa enkä halua ylennyksiä, koska en halua kovin paljoa vastuuta. Arvostan enemmän vapaa-aikaa ja stressitöntä elämää. Rahallisesti mulle riittää, että voin maksaa asumisen ja ruuan ja ehkä pari kertaa vuodessa tehdä jonkun pienen reissun. Tykkään tämmöisestä aika simppelistä elämästä. Lapsia en halua, joten siihen ei mene rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää kirjoituksesta nouseva ajatus että ihmiset valitsisivat nuoruudessaan joko oman paikkakuntansa tai Helsingin, ja lähtevät sen valunnan jälkeen sitten rakentamaan elämäänsä jääräpäisesti siinä valitussa kaupungissa.
Itselleni ja varmasti monelle muullekin tutumpi malli on etsiä elämäänsä monesta eri suunnasta. Nykyään on helppoa etsiä opiskelu- tai uramahdollisuuksia eri puolilta Suomea tai ulkomailta asti. Eikä ole mitään aikarajaa, milloin etsiminen tai mahdollisuudet loppuvat, ja on pakko jämähtää paikalleen. Asuinpaikkaa ja ammattiakin vaihdetaan ihan mahdollisuuksien mukaan.
Olet tainnut ymmärtää tämän valintatilanteen vähän väärin.
Se, joka nuorena valitsee Helsingin, säilyttää mahdollisuuden muuttaa myöhemmin muualle. Kun ensiasunnon ostaa Helsingistä ja sitä makselee pois siellä asuessaan, kerää pesämunan jolla saa jo isommankin kodin sitten mistä tahansa muualta Suomesta.
Se taas, joka jää nuorena pikkukaupunkiin, ei enää myöhemmin välttämättä pysty muuttamaan Helsinkiin vaikka haluaisi. Vuokrat ovat kalliita, asunnot ovat kalliita, ja pikkukaupungissa asunnon myynnistä jää yhä todennäköisemmin käteen velkaa - ei suinkaan ylimääräistä rahaa. Helsinkiin muuttava joutuu aloittamaan nollasta ja ostamaan asunnon ensin jostain periferiasta, jolloin elämästä iso osa kuluu työ- ja harrastusmatkoihin. Tai jos käy hyvä tuuri ja löytyy lopulta kohtuuhintainen vuokra-asunto jostain lähempää, niin omistusasumiseen ei pääse enää kiinni niin että säilyttäisi saman elintason, eli on lukinnut itsensä ikuiseksi vuokralaiseksi.
Itse ajattelin nuorena näin, ja onneksi tajusin lähteä pienemmästä kaupungista Helsinkiin. Nyt olen nelikymppinen ja harkitsemme muuttoa New Yorkiin. Valitettavasti tässä toteutuu samantapainen efekti, eli jos olisimme jo nuorena muuttaneet, olisimme päässeet helpommin mukaan sikäläiseen kustannustasoon. Ajan myötä kun se kustannustaso on kasvanut, ja me olemme asuneet omistusasunnossa Helsingissä, jonka arvo on kehittynyt jonkun verran hitaammin. Eli olemme keränneet pienemmän pesämunan verrattuna siihen, että samoilla pelimerkeillä olisimme aloittaneet suoraan New Yorkissa. Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan ihan mahdoton, ja pystymme halutessamme edelleen tämän haaveen toteuttamaan.
Täsmälleen näin. Lapsemme on edelleen alakouluikäisiä, mutta päätimme siis nyt kuitenkin muuttaa vielä Helsinkiin. Koska Helsingin hintoihin verrattuna asuntomme maakunnassa oli mitättömän arvoinen, aloitamme lähes nollasta. Meillä ei ole varaa ostaa tarvitsemaamme perheasuntoa järkevällä sijainnilla, vaan asumme vuokralla ainakin muutaman vuoden.
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samanlainen tilanne, mitä ap:lla paitsi ehkä vielä pahempana. Olen myös 40-vuotias ja kotoisin alle 1000 ihmisen pikkukylästä. Lukion jälkeen en uskaltanut lähteä "maailmalle", joten valitsin opiskelupaikan lähinnä sijainnin (ammattikorkea, kotoa ajomatka 40 km) kuin oman kiinnostukseni perusteella. Koko opiskeluajan (vajaa 4 vuotta) asuin vanhempieni omakotitalossa ja se oli tosi tuttua ja turvallista aikaa. Paras kaverikin teki saman tempun opintojen ja asumisten suhteen. Yksi kavereista muutti yli 600km päähän yksin Helsinkiin ja aloitti yliopistossa. Muistan, miten säälin ja kauhistelin tuota ystävää ja olin niin onnellinen, ettei minun tarvinnut tehdä samanlaista ratkaisua.
Nyt 4-kymppisenä asun edelleen samalla pikkupaikkakunnalla (noin 10000 asukasta), nyt tosin miehen ja lasten kanssa keskustan tuntumassa. Hyvää täällä on se, että asunnot on halpoja ja vanhempani, sisarukset ja paras ystävä ja muitakin ystäviä asuu myös täällä tai lähialueilla. Huonoa on, että täällä ei ole juurikaan harrastusmahdollisuuksia ja jumitan 2200 e/kk työssä (sisältäen ikälisät, eli uran huipulla ollaan). Lisäksi nyt viime vuosina kun rohkeutta ja elämänkokemusta on tullut lisää, on samalla tullut myös ajatus ja tunne siitä, että olisiko ehkä sittenkin pitänyt nuorena kokeilla jotain muuta ja muuttaa vaikka Helsinkiin opiskelemaan alaa, joka olisi aidosti kiinnostanut. Nuorempana en myöskään kaivannut mitään harrastuksia kun vietin aikaa lähinnä kavereiden kanssa ja sekin on alkanut nyt harmittaa.
Huomaan myös, että olen alkanut tuntea vähän katkeruutta vanhempiani kohtaan: miksi he eivät rohkaisseet minua abivuotena miettimään aidosti erilaisia vaihtoehtoja ja kannustaneet minua muuttamaan pois kotoa?
mitä olisit sitten halunnut opiskella ja millaisessa työssä olisit millaisella palkalla, jos olisit valinnut toisin?
Luulen itse, että matkustelu lapsena vaikuttaa aika paljon siihen, miten mailman kokee. jos ei ole käynyt missään (kuten mina) niin ison mailman kokee pelottavana, kun taas monet tuntuu sopeutuvan paljon helpommin. itse en niinkään haaveile isopalkkaisesta työstä ja helsingissä asumisesta, mutta ajattelen, että jos vanhempani olisivat olleet enemmän ulospäinsuuntautuneita niin olisin kouluttautunut esim. sairaanhoitajaksi ja lähtenyt ulkomaille hetkeksi töihin. itse olen niin kotiseuturakas että olisin kuitenkin tod näk palannut kotiseudulle muutaman vuoden päästä. mutta ehkä ne poissa vietetyt vuodet myös auttaa näkemään lähelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää kirjoituksesta nouseva ajatus että ihmiset valitsisivat nuoruudessaan joko oman paikkakuntansa tai Helsingin, ja lähtevät sen valunnan jälkeen sitten rakentamaan elämäänsä jääräpäisesti siinä valitussa kaupungissa.
Itselleni ja varmasti monelle muullekin tutumpi malli on etsiä elämäänsä monesta eri suunnasta. Nykyään on helppoa etsiä opiskelu- tai uramahdollisuuksia eri puolilta Suomea tai ulkomailta asti. Eikä ole mitään aikarajaa, milloin etsiminen tai mahdollisuudet loppuvat, ja on pakko jämähtää paikalleen. Asuinpaikkaa ja ammattiakin vaihdetaan ihan mahdollisuuksien mukaan.
Olet tainnut ymmärtää tämän valintatilanteen vähän väärin.
Se, joka nuorena valitsee Helsingin, säilyttää mahdollisuuden muuttaa myöhemmin muualle. Kun ensiasunnon ostaa Helsingistä ja sitä makselee pois siellä asuessaan, kerää pesämunan jolla saa jo isommankin kodin sitten mistä tahansa muualta Suomesta.
Se taas, joka jää nuorena pikkukaupunkiin, ei enää myöhemmin välttämättä pysty muuttamaan Helsinkiin vaikka haluaisi. Vuokrat ovat kalliita, asunnot ovat kalliita, ja pikkukaupungissa asunnon myynnistä jää yhä todennäköisemmin käteen velkaa - ei suinkaan ylimääräistä rahaa. Helsinkiin muuttava joutuu aloittamaan nollasta ja ostamaan asunnon ensin jostain periferiasta, jolloin elämästä iso osa kuluu työ- ja harrastusmatkoihin. Tai jos käy hyvä tuuri ja löytyy lopulta kohtuuhintainen vuokra-asunto jostain lähempää, niin omistusasumiseen ei pääse enää kiinni niin että säilyttäisi saman elintason, eli on lukinnut itsensä ikuiseksi vuokralaiseksi.
Itse ajattelin nuorena näin, ja onneksi tajusin lähteä pienemmästä kaupungista Helsinkiin. Nyt olen nelikymppinen ja harkitsemme muuttoa New Yorkiin. Valitettavasti tässä toteutuu samantapainen efekti, eli jos olisimme jo nuorena muuttaneet, olisimme päässeet helpommin mukaan sikäläiseen kustannustasoon. Ajan myötä kun se kustannustaso on kasvanut, ja me olemme asuneet omistusasunnossa Helsingissä, jonka arvo on kehittynyt jonkun verran hitaammin. Eli olemme keränneet pienemmän pesämunan verrattuna siihen, että samoilla pelimerkeillä olisimme aloittaneet suoraan New Yorkissa. Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan ihan mahdoton, ja pystymme halutessamme edelleen tämän haaveen toteuttamaan.
Täsmälleen näin. Lapsemme on edelleen alakouluikäisiä, mutta päätimme siis nyt kuitenkin muuttaa vielä Helsinkiin. Koska Helsingin hintoihin verrattuna asuntomme maakunnassa oli mitättömän arvoinen, aloitamme lähes nollasta. Meillä ei ole varaa ostaa tarvitsemaamme perheasuntoa järkevällä sijainnilla, vaan asumme vuokralla ainakin muutaman vuoden.
Tämä siis ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää kirjoituksesta nouseva ajatus että ihmiset valitsisivat nuoruudessaan joko oman paikkakuntansa tai Helsingin, ja lähtevät sen valunnan jälkeen sitten rakentamaan elämäänsä jääräpäisesti siinä valitussa kaupungissa.
Itselleni ja varmasti monelle muullekin tutumpi malli on etsiä elämäänsä monesta eri suunnasta. Nykyään on helppoa etsiä opiskelu- tai uramahdollisuuksia eri puolilta Suomea tai ulkomailta asti. Eikä ole mitään aikarajaa, milloin etsiminen tai mahdollisuudet loppuvat, ja on pakko jämähtää paikalleen. Asuinpaikkaa ja ammattiakin vaihdetaan ihan mahdollisuuksien mukaan.
Tämä!
Kotipaikkakunnalle ei kannata jämähtää. Tämä koskee tiettyyn rajaan asti mielestäni myös PK-seudun asukkaita. Kaverini oli kotoisin Hgin kantakaupungista, mutta sai opiskelupaikan kaukaa maakuntayliopistosta. Viihtyi aivan loistavasti. Sai oppilaitoksesta hyvät eväät uralleen, jota tekee tällä hetkellä ulkomailla.
Kotipaikkakunnan sijainnista huolimatta vaihtoehtoja on vaikka kuinka. Tekee hyvää muuttaa opiskelemaan ja tekemään töitä muualle. Mitä laajemmat verkostot omaa myös maantieteellisesti, sitä parempi.
Vierailija kirjoitti:
Tuo varmaan pätee tosiaan siinä tapauksessa, että haluaa sen uran rakentaa, että pelkkä työ ei riitä. Mä siis käsitän uran ja työn eri asioina. Ura on minusta sellainen nousujohteinen, jota rakennetaan ylennyksillä tai ehkä vaihtamalla parempaan (siis enemmän palkkaa ja vastuuta) työpaikkaan. Mä olen tyytyväinen elämääni mun kotikaupungissa, joka on melko pieni kaupunki eteläisessä Suomessa. Kävin isommassa kaupungissa opiskelemassa ja tajusin, että en halua mitään uraa rakentaa. Haluan tehdä jotain mahdollisimman simppeliä perusduunia, joka ei rasita liikaa enkä halua ylennyksiä, koska en halua kovin paljoa vastuuta. Arvostan enemmän vapaa-aikaa ja stressitöntä elämää. Rahallisesti mulle riittää, että voin maksaa asumisen ja ruuan ja ehkä pari kertaa vuodessa tehdä jonkun pienen reissun. Tykkään tämmöisestä aika simppelistä elämästä. Lapsia en halua, joten siihen ei mene rahaa.
Matalapalkka-aloilla on etu asua jossain muualla kuin pk-seudulla asuinkustannusten takia. Toki myös perusduuneja on helsingissä enemmän, joten jos joutuu työttömäksi, niin voi joutua punnitsemaan asioita uudestaan.
Alue: Aihe vapaa
Nuo "sihteeritason hommat" on monille parempaa kuin mitään mitä olisi jossain pikkukaupungissa. Kaikesta muusta olen kanssasi samaa mieltä :)