Mulle on käynyt näin: liiallinen itsekriittisyys tuhoaa ihmisen sisältä
http://yle.fi/uutiset/liiallinen_itsekriittisyys_tuhoaa_ihmisen_sisaltapain/6543792
"- Vaikka olisit tehnyt kaiken niin hyvin kuin pystyt, niin silti sisällä kalvaa ikävä riittämättömyys ja pakonomainen tarve tehdä enemmän ja enemmän."
"Liiallinen itsekriittisyys estää usein elämästä juuri tätä hetkeä spontaanisti, koska asioita pitää pohtia monelta kannalta. Kuinka pahoin itsekriittisyys syö ihmisen sisintä, riippuu ihmisen kokonaispersoonallisuudesta."
"- Useimmiten tällaisella ihmisellä on kehitystaustassa pienestä pitäen sellainen vaje, ettei häntä ole jaksettu huomioida ja arvostaa niin, että hänelle olisi kehittynyt kyky pitää itseään hyvänä tyyppinä. Ihmiselle jää tarve todistaa ulkoisilla asioilla, että on hyvä."
"Lappeteläinen suosittelee myös tekemään elämän inventaariota eri roolien osalta. Onko minulla työroolin, puolison roolin ja vanhemman roolin ohessa myös yksilön rooli? Miten paljon annan aikaa itselleni, täyttyykö elämä työstä ja vanhemman roolista, onko elämä pelkkää taakkaa?"
"- Asennetta ei ole helppo muuttaa yhtäkkiä, mutta ihmisellä pitäisi olla uskallusta kyseenalaistaa asioita. Elämään tulisi saada kivoja elementtejä, koska ne ovat vastalääkettä sille tuhotyölle, mitä itsekriittisyys tekee meille, Lappeteläinen rohkaisee."
Nuo lainaukset osuvat niin kohdalleen.
Minulla on aina ollut kaikki ihan hyvin, mutta kaikki on aina tuntunut kauhean raskaalta. Elämä on ollut taakka, niin pitkään kuin muistan. Vain ensimmäisen lapsen synnyttyä , äitiyslomalla, elämä tuntui kevyeltä ja iloiselta.
Kaikki tuntuu niin raskaalta, kun koko ajan pitää pinnistellä, että olisi hyvä eikä muut pitäisi minua tyhmänä ja laiskana. En ole kuitenkaan varma, etten olisi oikeasti tyhmä ja laiska. Teen kaiken täydellisyyttä tavoitellen, mutta koskaan en ole tyytyväinen. Jos saan kiitosta, vähättelen, siltä varalta että työstäni myöhemmin paljastuisi virheitä.
Koko ajan enemmän ja enemän tuntuu siltä, että en jaksa enää esittää. Olen koko työurani ajan odottanut, että kokemuksen karttuessa saisin myös varmuutta. En ole vieläkään saanut ja olen tosi väsynyt panostamaan koko ajan täysillä perustellakseni olemassaoloni.
Aina sanotaan, että vika on jossain lapsuudessa. En kyllä pysty sanomaan, mikä lapsuudessani olisi ollut pielessä. Minulla oli hyvät ja rakastavat vanhemmat,ei minua ole laiminlyöty. Voihan siinä olla jotain sellaista, että vanhempani oli itse kasvatettu kehumatta, "etteivät ylpisty".
Surullisinta tässä on se, että aloin harrastaa ryhmässä kuvataiteita, joka on ollut minulle jonkinlainen henkireikä aiemmin. Lasten synnyttyä minulla ei ole ollut omaa aikaa piirtämiseen, niin ajattelin mennä harrastuspiiriin. Nyt koen senkin suorittamiseksi, mietin liikaa ja yritän taas panostaa täysillä. Luovuus on hävinnyt täysin, kaikki tekemiseni tuntuvat surkeilta.
Kommentit (4)
Voi sentään.. Kaikki me olemme epävarmoja, toiset vaan osaavat peittää sen arvostelemalla muita. Se joka pitää itseään täydellisenä on todennäköisesti mielenhäiriössä! Täytyy vaan rakastaa itseään ihan puutteineen kaikkineen eikä verrata itseään muihin.
Tämä oli vuosi sitten hesarissa. Fiksuja ajatuksia!
Totta se on. Pahinta on, että myös ympäristöstä tulee arvostelua ja kaikenlaisia vaatimuksia jatkuvasti.
Varmaan aika yleistä suomalaisilla, täällä kun ei kehuja jaella, edes lapsille.