Toivotko koskaan, että olisit syntynyt rikkaaseen perheeseen, jonka lapselle kaikki tulisi hopeatarjottimella?
Että olisit saanut osaksesi mammonaa ja siloitellun tien hyviin tuloihin ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan etkä kykenisi edes ymmärtämään, miltä köyhyys tuntuu?
Kommentit (27)
Tietenkin. Voisin ajaa nytkin tuolla ulkona partaisena kolmikymppisenä miehenä isukin rahoilla ostetulla katumaasturilla ja naureskella kun toiset ei vaan osaa menestyä elämässään. Käsipuoleen olisin tietenkin näillä rahoilla ja uhkealla parrallani saanut tyhmän ja nätin blondin jonka kanssa voisin tehdä kasan lapsia ihan vain siksi jotta kaikki pitäisi suunsa kiinni asiasta ja pitäisi minua menestyvänä. Jokaisen vastalauseen ja kritiikin torppaisin sanomalla vain että "etkö oo * saanu".
En toivo. Sellainen elämä olisi todella tylsää ja tyhjää.
Sensijaan toivon, etten olisi saanut tätä kroonista, perinnöllistä sairautta. Tai että se olisi minussa vain piilevänä.
Men lilla vänner!
Minullahan on tuo kaikki.
Hälsningar
Solveig från Eira
Ainakin eräässä "rikkaassa" perheessä oli lastattu kovat vaatimukset lapsiin ja heidän opiskeluunsa ja uraansa kuten heillä itselläkin oli ollut kun mikään tullut ilmaiseksi tuotiin esille.
Kyllä ja en. Haluan etta saan ja voin unelmoida ja haaveksia en aina elää ja kokea todellisuutta. Pahinta olisikin se, että en enää kykenisi tai pystyisi haaveilemaan ja unelmoimaan. Jotenkin paradoksaalista ja täysin järjenvastaista on, että luulen näin saattavan käyvän sekä silloin kun elää äärimmäsisessä yltäkylläisyydessä ("kultaisessa häkissä"), kuin illoin elää toisessa ääripäässä monin tavoin suuressa kurjuudessa ja puutteessa. Minulle on tärkeää, että voin kokea ja tuntea eläväni tarpeeksi oman näkösitäni ja oloistani elämää. Se ei onneksi vaadi, tai ole ainakaan toistaiseksi ole vaatinut valtavia rikkauksia tai sellaisiin pyrkimistä ja tavoittelua.
Tavallaan joo ja tavallaan ei. Olen kiitollinen siitä että osaan arvostaa asioita koska niiden saamiseksi pitää nähdä vaivaa. Se, mistä olen näille hopetarjotin ihmisille kateellinen on suhteet; tuntuu että olen turhaan opiskellut itselleni hyvä arvosanoja ja tehnyt kaikkeni työllistymisen eteen, kun suhteilla on niin iso merkitys. Olisi hienoa jos itselläkin olisi edes joku arvovaltainen tuttu jossain, jonka kautta olisi mahdollista päästä esim. ulkomaille töihin ja sen jälkeen todistaa että ihan oikeasti osaan sen mitä sinne tulin tekemään. Tällä hetkellä näyttää olevan ihan sama mitä CV'ssä seisoo, kun ei ole tarpeeksi nimekkäitä suosittelijoita niin ei ketään kiinnosta palkata.
Ei ole mitään siloteltua tietä. Jos vanhemmat ovat esim. lääkäreitä ja lapsi kauppatieteissä. Mutta sitten on niitä vanhojen yritysten perustajapamppujen jälkeläisiä, jotka pääsevät suoraan jatkamaan sen parissa. En koe että olisi minulta pois.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan joo ja tavallaan ei. Olen kiitollinen siitä että osaan arvostaa asioita koska niiden saamiseksi pitää nähdä vaivaa. Se, mistä olen näille hopetarjotin ihmisille kateellinen on suhteet; tuntuu että olen turhaan opiskellut itselleni hyvä arvosanoja ja tehnyt kaikkeni työllistymisen eteen, kun suhteilla on niin iso merkitys. Olisi hienoa jos itselläkin olisi edes joku arvovaltainen tuttu jossain, jonka kautta olisi mahdollista päästä esim. ulkomaille töihin ja sen jälkeen todistaa että ihan oikeasti osaan sen mitä sinne tulin tekemään. Tällä hetkellä näyttää olevan ihan sama mitä CV'ssä seisoo, kun ei ole tarpeeksi nimekkäitä suosittelijoita niin ei ketään kiinnosta palkata.
Ulkomaille pääsee töihin helpommin kuin Suomeen.
Kyllä jokainen meistä on ainakin joskus toivonut noin. Todellisuudessa hyvin harva haluaisi kuitenkaan elää tuollaista elämää
Ei ole kyllä ikinä tullut edes mieleen ajatella, millaista se olisi, olla rikkaan suvun vesa, tai edes ylipäätään minkään muun perheen kuin jonka jo olen. Mutta nyt kun ajattelen, tytär tuntuu ajattelevan sitä vähän jatkuvasti...
Toisaalta, nyt voi olla tyytyväinen siihen mitä on itse ansainnut. Jotenkin sitä vaan arvostaa enemmän...
Todellakin olen, siitähän ei toki ole mitään takeita, että elämäni olisi ollut onnellista, mutta eipä tuo niin kummoista ole ollut köyhän perheen jälkeläisenäkään.
Herlineillä meno on ollut vielä hullumpaa kuin meillä, joten ei kiitos.
No lylöä minulle kelpaisi, tosin toivoisin, että olisi ajatusmaailma sama, kuin nyt. En näe raatamista mitenkään ihailtavana ja köyhyys on kamalaa
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokainen meistä on ainakin joskus toivonut noin. Todellisuudessa hyvin harva haluaisi kuitenkaan elää tuollaista elämää
En usko tähän. Kyllä jokainen lapsi, nuori ja aikuinen mielummin ajaisi sillä autolla siihen isoon ja lämpimään omaan kotiin, kuin kävelisi räntäsateessa sinne surkeaan lähiöön, kylmään ja vetoisaan vuokrayksiöön tai kaksioon, koska muuhun ei ole varaa. Koko loppuelämän ajan. Koska sellainen se tulevaisuus monella köyhällä on.
Nuo prinsessasadut köyhästä rikkaaksi on niin harvinaisia, joten sitä ei kannata toivoa siksi, että kuvittelee ettei muuten osaa arvostaa hyväosaisuutta.
En ole koskaan vakavissani toivonut. Ja varsinkin jos rikkaaseen perheeseen syntyminen olisi vaikuttanut minuun noin kuin ap. kuvailee, niin en toivo.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
No hullujahan te ootte jos ette toivo että vanhempanne olisi menestyneet myös taloudellisesti. Kyllä mulle olis kelvannut 500 000 perinnön sijasta vaikka kymmenkertainen määrä. Olisin jäänyt eläkkeelle heti ja alkanut tekemään sitä mitä haluan.
Siinä mielessä kyllä, etten ihannoi elämää, jossa raadetaan toimeentulon takia kuolemaan asti. Tai jos se on ainoa kunniallinen elämäntapa, niin ainakin sitten työn pitäisi olla sellaista, joka on raatajalle myös henkisesti palkitsevaa ja mieluisaa.
Enpä juuri mutta haluaisin että joku lahjoittaisi minulle ihanan talon.
En toivo.