Appivanhemmat haluavat minusta kotiorjan

Olen tuntenut appivanhenpani jo toistakymmentävuotta ennen ensimmäisen lapsemme syntymää. Siihen asti he olivat aika ok, aika vanhanaikaisia parisuhteessaan. Anoppi hoitaa kodin kokonaan ja appi "puuhailee" vajassaan. Ensimmäisen lapsemme syntymä sai heidät onnesta sekaisin ja he kävivät kylässä kerran viikossa. Koti piti aina olla siisti ja servietit pöyhitty. Piti puhua pelkästään positiivisista asioista. Miehenkikin oli hoitovapaalla n. 8 kk ja se sopi meille hyvin. Meillä oli parisuhteessa kaikki aika hyvin. Välillä ärsytti, kun aina "piti" puhua vaan kivoista jutuista tai niitä näitä säästä tms. Kauheeta teatteria. Toinen lapsemme, poika, syntyi 5 kk sitten ja se räjäytti pankin. Anoppi pisti siivoamaan, kun kotiuduin laitokselta 2 pv synnytyksen jälkeen, kun poika joutui jäämään tulehduksen vuoksi. Tiedettiin kuitenkin, että hän tulee parantumaan ja pääsee kotiin n. viikon ikäisenä. Anopin mielestä hänen pojallaan on NIIN raskasta töissä (ihan normi työ ja työaika), että häntä ei voi vaatia siivoamaan. Sain vielä molemmilta appivanhemmilta kunnon ohjeet, että miestä ei voi vaatia siivoamaan raskaan ja pitkän työpäivän jälkeen, mies voi ehkä tehdä jotain, jos kauniisti pyydän (!). Kotihommat kuulemma kuuluvat naiselle, myös sitten kun taas palaan töihin. Mieheni kyllä tekee kotitöitä, tosin minä teen niistä varmaan 3/4. Hieman huomaan, että kotikasvatus on jättänyt kuitenkin jälkensä. Hoidan kyllä lapset ja heidän sotkunsa, mutta passaamaan en miestäni ryhdy. Tästä asiasta appivanhempani ovat aivan toista mieltä. Appiukko jättää esim. ruoka-astiansa ihan aina pöydälle vaimonsa siivottavaksi ja anoppi siivoaa suu hymyssä. Sairasta minusta.

Mieheni kanssa asia on puhuttu ja ok, mutta että voi suipata appivanhemmat. En mielelläni ole enää heidän kanssaan tekemisissä. Nytkin ahistaa, kun pitäisi pääsiäisenä mennä syömään, että näkisivät lapsen lapsiaan. En viitsi ihan välejämme tuhota, koska he ovat ainoat, jotka ottavat esikoista hoitoon (kork. kerran kuussa).