Lue keskustelun säännöt.
Mikähän siinä on että jotkut tapaavat kumppaneita, ja toiset eivät koskaan?
12.03.2019 |
Kyse ei edes ole siitä että piilottelisi jossain neljän seinän sisällä. Tämä kumppanin tapaamisdynamiikka on kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan, mutta en ole koskaan päässyt siitä jyvälle. Tuntuu että on olemassa kahden eri kerroksen väkeä - niitä jotka aina vain "sattumalta" törmäävät uusiin kumppaneihin, ja sitten niitä jotka vain eivät koskaan törmää kehenkään. Mikähän siinä oikein on?
Kommentit (24)
Mitä olen seurannut omaa tuttavapiiriä niin sosisiaaliset ekstrovertit, iloiset ja avoimet, löytävät kyllä seuraa, aika pitkälle ulkonäöstä, varakkuudesta tms riippumatta, kun taas me sulkeutuneet, vakavamieliset introvertit emme niinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä olen puhelias, iloinen ja avoin ja alan juttelemaan kaikenlaisten ja kaiken näköisten ihmisten kanssa missä vain, vaikka kaupan hyllyn vieressä tai bussissa (ei siis treffimielessä vaan ihan muuten vain). Silloin tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin, ja osa heistä sitten kiinnostuu tai itse kiinnostun, ja juttu jatkuu. Jos joku vieressä istuva tuntematon mies, jonka kanssa juttelen vaikka bussissa, heittää vitsillä, että lähdetkö kahville, niin minä vastaan kyllä, ja jos ei ole kiire niin voidaan mennä heti. En siinä menetä kuin tunnin aikaani, jos mies on kamala, ei tavata koskaan enää, mutta jos on kiva niin tavataan uudelleen. Kumppaneita on löytynyt aina helposti. Tietenkin olen myös kohdannut paljon epäsopiviakin ihmisiä, mutta sitten vain en tapaa heitä uudelleen.
Sen kun tietäisi. Minua pidetään hyvin hauskana, sanavalmiina ja kilttinä ihmisenä, mutta silti käytännössä kukaan ei halua viettää aikaa minun seurassani. Ehkäpä muut ihmiset ovat vielä hauskempia ja kilttejä?
Kumppanin löytäminen on vielä vaikeampaa kuin kavereiden. Minusta on kiinnostuttu aina vain sänkykumppanina, ei koskaan elämänkumppaniehdokkaana. Aikoinani olisin kelvannut salarakastajattareksi ja salaiseksi matkustelukumppaniksi, mutta vakavasti minua ei haluttu ottaa. Irtoseksi ei kiinnosta, joten sinkkuja ollaan näin yli viisikymppisenäkin. :(
No eiköhän kyse ole useimmiten siitä, että toisille kelpaa kuka tahansa, kunhan ei tarvitse olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen kun tietäisi. Minua pidetään hyvin hauskana, sanavalmiina ja kilttinä ihmisenä, mutta silti käytännössä kukaan ei halua viettää aikaa minun seurassani. Ehkäpä muut ihmiset ovat vielä hauskempia ja kilttejä?
Kumppanin löytäminen on vielä vaikeampaa kuin kavereiden. Minusta on kiinnostuttu aina vain sänkykumppanina, ei koskaan elämänkumppaniehdokkaana. Aikoinani olisin kelvannut salarakastajattareksi ja salaiseksi matkustelukumppaniksi, mutta vakavasti minua ei haluttu ottaa. Irtoseksi ei kiinnosta, joten sinkkuja ollaan näin yli viisikymppisenäkin. :(
Sepäs se, kun ei saa olla liian kiltti. Tai ainakin kaikki minun tapailemat miehet on nähny hyvänä puolena sen, et on vähä luonnetta ja osaa sanoo mielipiteensä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä olen seurannut omaa tuttavapiiriä niin sosisiaaliset ekstrovertit, iloiset ja avoimet, löytävät kyllä seuraa, aika pitkälle ulkonäöstä, varakkuudesta tms riippumatta, kun taas me sulkeutuneet, vakavamieliset introvertit emme niinkään.
Olen ujo introvertti, mutta osaan kääntää avoimen , iloisen sosiaalisuuden "päälle". Siihen oppii harjoittelemalla ja poistumalla siltä omalta turvalliselta jurottavalta mukavuusalueelta. Suurin este ihmisiin tutustumiselle on liian suuri itsekritiikki. Mietitään että omat jutut on ihan tyhmiä ja mitähän noinkin minusta ajattelee. Kaikki mokaa joskus, mutta niitä ei kannata jäädä hautomaan. Huumorilla pääsee pitkälle. Halutessani olen aina löytänyt seuraa ja suhteen eikä ystävystyminen ihmisten kanssa ole ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen kun tietäisi. Minua pidetään hyvin hauskana, sanavalmiina ja kilttinä ihmisenä, mutta silti käytännössä kukaan ei halua viettää aikaa minun seurassani. Ehkäpä muut ihmiset ovat vielä hauskempia ja kilttejä?
Kumppanin löytäminen on vielä vaikeampaa kuin kavereiden. Minusta on kiinnostuttu aina vain sänkykumppanina, ei koskaan elämänkumppaniehdokkaana. Aikoinani olisin kelvannut salarakastajattareksi ja salaiseksi matkustelukumppaniksi, mutta vakavasti minua ei haluttu ottaa. Irtoseksi ei kiinnosta, joten sinkkuja ollaan näin yli viisikymppisenäkin. :(
Sepäs se, kun ei saa olla liian kiltti. Tai ainakin kaikki minun tapailemat miehet on nähny hyvänä puolena sen, et on vähä luonnetta ja osaa sanoo mielipiteensä.
Minä olen kiltti sillä tavalla, että en sano pahasti muille ja olen hyvin auttavainen. Mielipiteitä minulta ei puutu ja teräväkin osaan olla, mutta loukkaamatta.
#4
Minulla ei ole ollut kumppaneita ja mulla on useimpien ihmisten kanssa tunne, että kunnon yhteys puuttuu. Voidaan tulla hyvin juttuun, mutta silti jokin ei kohtaa. Porukassa tunnen usein kuulumattomuuden tunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekijöitä on monia eikä kaikkia varmaan tunnetakaan.
Yksi tunnettu tekijä on valmius ottaa riskejä. Jos ei halua ottaa riskiä, että tulee torjutuksi, ei uskalla tutustua toiseen "pariutumismielessä" tai ei uskalla ilmaista haluaan aloittaa suhdetta, vaan kiertelee ja kaartelee, jolloin syntyy väärinkäsityksiä.
Jotkut ovat temperamentiltaan riskinottajia, jotkut taas todella varovaisia ja inhoavat riskejä.
Temperamentista riippumatta joku saattaa pelätä torjutuksi tulemisen kokemusta niin paljon, että hän ei tee aloitteita tai jo alkaneessa tapailusuhteessa pelkää katastrofaalista tyhjän päälle putoamista niin paljon, että käyttäytyminen muuttuu vältteleväksi ja suhde kariutuu sen takia!
Pitäisi olla elämässä jotain tärkeämpää, suurempaa mihin uskoo ja luottaa kuin romanttinen rakkaus ja parisuhde. Torjutuksi tulemisen riski on helpompi ottaa, jos riskin toteutuessa tietää, ettei kuitenkaan putoa tyhjän päälle.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Ei harmainta aavistusta, minä olen introvertti, suorastaan vähän pelkään ihmisiä ja sosiaalista kanssakäymistä ja jotenkin ihmeessä on ollut pari poikaystävää silloin teininä, kihloissa olin monta vuotta ja pari vuotta sitten taisin löytää sen oikean ja perustin perheen. En h*lvetti vieläkään ymmärrä miten. vastapainona iloinen, menevä ja sosiaalinen kaverini löysi ensimmäisen parisuhteensa ollessaan miltei kolmekymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt samaa, toisilla on näemmä parempi onni kuin toisilla. Olen ollut ulospäinsuuntautunut, yritteliäs, iloinen ym mutta en ole löytänyt ketään. Nykyään olen sitten yksinäinen inrovertti sillä en jaksa yrittää enää.
Argh, taas käytetään väärin sanaa introvertti. Introverttius on kognitiivinen, ei käyttäymyksellinen piirre. Ei introvertti tarkoita, etteikö voi pitää seurasta tai olla sosiaalisesti taitava. Vielä vähemmän introverttius tarkoittaa sitä, että ei löytäisi partneria, tai että ei voisi olla iloinen (iloisuutta tunnutaan täällä käyttävän oikein ekstroverttiuden tunnusmerkkinä)! Kyllä se tarkoittaa vaan sitä, että muiden ihmisten seura syö energiavarastoja, jotka jossain kohtaa pitää tankata, kun taas ekstrovertille muiden seura on energiaa ylläpitävää.
Olen itse ihan selvä introvertti, mutta pidän muiden seurasta ja sosiaalisista tilanteista. Tarvitsen tasaisin väliajoin yksinoloa ja väsyn suht nopeasti varsinkin itselleni uusien ihmisten kanssa olemisesta. Minulle on aina tullut vastaan paljon potentiaalisia kumppaneita. Opiskeluaikana varsinkin, opintojen ja osa-aikaisen työn kautta, harrastuksesta, järjestötyöstä. Eli sosiaalisuus lienee tärkeä helpottava tekijä, mutta introvertitkin voi olla sosiaalisia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon ihmetellyt tätä. Olen yli 40v nainen ja minulla on ollut aina lähes ylitarjontaa miehistä. Sinkkuna en ole ehtinyt olemaan, enkä myöskään ole heti ensimmäistä valinnut vaan sitä valinnanvaraa on ollut useammastakin ehdokkaasta jotka myös keskenään varsin erilaisia. Mutta itseänikin hämmästyttää miksi!? En ole kouluttautunut, en sosiaalinen. En edes harrasta mitään mainittavaa. Kirjoja luen ja lenkkeilen joskus. Pari lasta on siunaantunut.
Kroppa on lievään ylipainoon taipuvainen ja kasvoiltani olen aina ollut ihan ok-näköinen mutta en mikään varsinainen kaunotar. En laittaudu paljon, kevyt meikki.
Nettideittaile en, ei sellaiseen ole jäänyt edes aikaa tai tullut koskaan tarvetta. Baareissa käyn satunnaisesti.
Nyt varsinkin jo vanhempana tätä olen miettinyt vähän itsekin että mitähän hittoa :D Miksi. Joskus seurantuputtajia on ihan vaivaksi asti. Mainittavaa myös että enpä montaakaan ole koskaan huolinut edes yhdeksi yöksi, suhteeni ovat pitkiä seurustelusuhteita olleet aina.
Joidenkin kohdalla se on varsin ilmiselvää, ovat juuri iloisia, sosiaalisia ja hyvännäköisiä, mutta sitten on niitä tapauksia, jotka eivät itse ota ikinä minkäänlaista kontaktia, ovat ihan taviksen näköisiä, eikä heissä ole mitään sellaista minkä voisi kuvitella herättävän erityistä mielenkiintoa ja silti vientiä on vaikka kuinka. Nuo jälkimmäiset tapaukset on todellinen mysteeri.
Vierailija kirjoitti:
Argh, taas käytetään väärin sanaa introvertti. Introverttius on kognitiivinen, ei käyttäymyksellinen piirre. Ei introvertti tarkoita, etteikö voi pitää seurasta tai olla sosiaalisesti taitava. Vielä vähemmän introverttius tarkoittaa sitä, että ei löytäisi partneria, tai että ei voisi olla iloinen (iloisuutta tunnutaan täällä käyttävän oikein ekstroverttiuden tunnusmerkkinä)! Kyllä se tarkoittaa vaan sitä, että muiden ihmisten seura syö energiavarastoja, jotka jossain kohtaa pitää tankata, kun taas ekstrovertille muiden seura on energiaa ylläpitävää.
Olen itse ihan selvä introvertti, mutta pidän muiden seurasta ja sosiaalisista tilanteista. Tarvitsen tasaisin väliajoin yksinoloa ja väsyn suht nopeasti varsinkin itselleni uusien ihmisten kanssa olemisesta. Minulle on aina tullut vastaan paljon potentiaalisia kumppaneita. Opiskeluaikana varsinkin, opintojen ja osa-aikaisen työn kautta, harrastuksesta, järjestötyöstä. Eli sosiaalisuus lienee tärkeä helpottava tekijä, mutta introvertitkin voi olla sosiaalisia!
Mistähän tämä introverttien ja ekstroverttien raaka jako on peräisin? Tiedän, että monen mielestä luokitteleminen on kivaa, mutta ei silti tarvitsisi ottaa kaikkea mustavalkoisena. No, käsittääkseni myös "mikä vamppi/koira/satuhahmo/poliitikonpuoliso olet" -tyyppiset nettitestit ovat hyvin suosittuja.
Minä: 40+, vähän ylipainoinen (olen ollut myös paljon ylipainoinen), ihan nätti mutta en mikään kaunotar, huolehdin kyllä ulkonäöstäni (kosmetologi, kampaaja, kynnet, pukeutuminen, asusteet).
16-vuotiaasta asti ollut koko ajan ihmissuhteissa aina kun olen halunnut (välissä ollut muutaman kuukauden sinkkukausia, jotka olen tietoisesti valinnut ja joista myös nauttinut).
Jokainen mun kanssa seurustellut on maininnut kolme asiaa (ja tässä järjestyksessä):
1) Mun silmät. Niissä tuikkii kuulemma jotain persoonallista ja ilkikurista.
2) Älykkyys. Mun kanssa ei kuulemma tule tylsää, kun olen niin sanavalmis ja keskustelutaitoinen missä tahansa ympäristössä.
3) Seksi. Olen ilmeisesti täysin estoton sängyssä. :D
Näillä on menty ja mennään edelleen.
Biologian näkökulmasta ei ole olemassa nisäkäslajia, jossa edes läheskään lajin kaikki yksilöt löytäisivät kumppanin. Tämä on osa evoluutiota.
Mä olen introvertti, ja löydän näennäisesti jatkuvasti seuraa ja minusta ollaan kiinnostuneita. Vaikka nautin yksinolosta ja inhoan bileitä, pidän esimerkiksi pöytäkeskusteluista tuntemattomien kanssa ja juttelusta netissä. Lisäksi olen hyvän näköinen ja tummaverinen (olen osin romani, yksi isovanhempi adoptoitu, mutta sitä en vuosiin edes tiennyt), mutta lähinnä klassisen kaunis, ilman tekoripsiä ja täyteaineita. Kai musta pokaillaan jotain edustusvaimoa ja statusesinettä. Tai menetettyä nuoruutta.
Mulla on jo mies, joten sinänsä osaltani kumppanien löytäminen on takana, mutta kun olin sinkku, mullakin koko ajan vaani romanssi nurkan takana. Ainoa vain etten itse ollut kiinnostunut seurustelusta tai seksistä vielä silloin, ja nykyään monet näistä tarjokkaista ovatkin onnellisesti löytäneet toisen. Jostakin syystä minusta kaksikymppisestä kiinnostuvat nuorten lisäksi vanhemmat sivistyneet miehet (uskokaa tai älkää, mutta opintoaikanani minua lähestyi kolme tiedekuntani professoria, kaikki saman kaavan kautta: kahviteltiin, koska minua kiinnosti tutkimus ja filosofinen keskustelu, ja pian proffan jutut muuttuivat arveluttaviksi. Eivät olleet irstaassa maineessakaan. Kunnarikierroksena päädyin myös suutelemaan entisen lukio-opettajani kanssa, kun hän auttoi minua taideprojektissani.)
Toiset ovat sosiaalisempia ja ottavat itse enemmän kontaktia ihmisiin - ei pelkästään parisuhdeajatuksin vaan muutenkin. Minun on aina ollut helppoa löytää itselleni seuraa, vieläkin on vaikka olen yli 40v, kahden lapsen yh ja hiukan ylipainoinen. Eikä edes mitään yhden illan juttuja vaan ihan oikeaa seuraa.