Mikähän siinä on että jotkut tapaavat kumppaneita, ja toiset eivät koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen introvertti, ja löydän näennäisesti jatkuvasti seuraa ja minusta ollaan kiinnostuneita. Vaikka nautin yksinolosta ja inhoan bileitä, pidän esimerkiksi pöytäkeskusteluista tuntemattomien kanssa ja juttelusta netissä. Lisäksi olen hyvän näköinen ja tummaverinen (olen osin romani, yksi isovanhempi adoptoitu, mutta sitä en vuosiin edes tiennyt), mutta lähinnä klassisen kaunis, ilman tekoripsiä ja täyteaineita. Kai musta pokaillaan jotain edustusvaimoa ja statusesinettä. Tai menetettyä nuoruutta.

Mulla on jo mies, joten sinänsä osaltani kumppanien löytäminen on takana, mutta kun olin sinkku, mullakin koko ajan vaani romanssi nurkan takana. Ainoa vain etten itse ollut kiinnostunut seurustelusta tai seksistä vielä silloin, ja nykyään monet näistä tarjokkaista ovatkin onnellisesti löytäneet toisen. Jostakin syystä minusta kaksikymppisestä kiinnostuvat nuorten lisäksi vanhemmat sivistyneet miehet (uskokaa tai älkää, mutta opintoaikanani minua lähestyi kolme tiedekuntani professoria, kaikki saman kaavan kautta: kahviteltiin, koska minua kiinnosti tutkimus ja filosofinen keskustelu, ja pian proffan jutut muuttuivat arveluttaviksi. Eivät olleet irstaassa maineessakaan. Kunnarikierroksena päädyin myös suutelemaan entisen lukio-opettajani kanssa, kun hän auttoi minua taideprojektissani.)

Ai että olet klassisen kaunis ja "jostain syystä" kaikenikäiset miehet ovat kiinnostuneet pääsystä sänkyysi?

Mun on aina ollut helppoa löytää niin kavereita, ystäviä kuin seurustelukumppaneitakin. Jälkimmäiseen vaikuttaa tietysti ulkonäkö, mutta noin muuten uskoisin suurimman syyn olevan, että olen läsnä. Kuuntelen toista enkä ajattele samaan aikaan jotain omia juttujani. Keskityn seurassani olevaan ihmiseen ja ilmeisesti toinen tuntee silloin itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Muistan hyvin jälkeenpäin, mitä mulle on sanottu ja uudelleen kohdatessa moni tuntuu arvostavan sitä, että muistan hänen aiemmin kertomansa asiat. Osaan aika hyvin arvioida toisen tunnetiloja ja huomaan toisen puheesta, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Miehetkin haluavat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä olen seurannut omaa tuttavapiiriä niin sosisiaaliset ekstrovertit, iloiset ja avoimet, löytävät kyllä seuraa, aika pitkälle ulkonäöstä, varakkuudesta tms riippumatta, kun taas me sulkeutuneet, vakavamieliset introvertit emme niinkään. 

Miksei ole introverttien kokoontumisajoja? Voisko ekstrovertit tempaista tämmösen?

Minä en tapaa ketään enkä tutustu keneenkään, koska olen pohjimmiltani introvertti, enkä jotenkin "huomaa" ihmisiä. Minkäänlaiset tutkat eivät ole päällä. En varmaan tajuaisi tilaisuutta, ellei mulle laiteta lappua.

Silti olen suht iloinen ja puhelias, johtavassa asemassa oleva ok-näköinen ja kaikin puolin kunnollinen ja mukava mies, mutta ei se vaan onnistu. Ainoat suhteet ovat tulleet netin kautta, ja nehän ovat semmoista arpapeliä aina. Nykyisin en enää panosta asiaan mitenkään. Tajusin joskus 25 vuotiaana (20v sitten), ettei homma vaan toimi niinkuin muilla. Viihdyn liian hyvin itsekseni, joten ei ole mitään pakkoa yrittää hankkia seuraa. Niin se jää.

Eli introverttiys ja jonkinlainen "kevyt-asperger" ainakin minulla homman vaikeaksi tekee. Ja se, etteivät naiset milloinkaan tee aloitteita, ainakaan niin että tajuaisin. Voisin olla helppokin nakki :)