Siitä on noin 25 vuotta aikaa kun äitini hävitti

Jotkut on pitkävihaisia. Mun isän äiti lahjoitti isäni lp-levyjä pois kun isäni oli toisessa kaupungissa opiskelemassa... Sen koommin ei ole musiikkia kuunnellut. Ja tästä on aikaa 50 vuotta. Isäni on täysin omaa luokkaansa näissä vihanpidoissaan ja loukkaantumisissaan, minusta ei ole mitään tolkkua enää moisessa. 

Suhde äitiin ei aina ole ihan järkevä.

Mua harmittaa vieläkin, kun äitini antoi lähes 30 vuotta sitten pikkuveljeni Duplot pois.

N. 40 vuotta sitten mun isä heitti kaatopaikalle mun lempinallen, kun se oli rikki ja hänen mielestään tarpeeton. Salaa heitti. Mä oon siitä vieläkin pikkasen katkera, se olis vieläkin tosi tärkee muisto =(

Peukut tolle  isälle, joka jaksaa pitää vihaa noin kauan;D

Mitä tästä opimme: älkää hyvät mammat heittäkö pois lastenne tärkeitä tavaroita.

Ihana tälläinen palsta, jossa voi sanoa anonyyminä tälläisiä asioita <3 ehkä se helpottaa. Oikeasti asiat saa ihan eri mittakaavan, jos joudut oikeasti kokemaan nälkää, pelkoa ym.

Kasi: Olen kokenut myös mm. nälkää ja pelkoa ja silti ne Duplot harmittaa.

Kaksi asiaa, jotka tuli mieleen mistä olen lapsena vanhemmille katkeroitunut ei liity mihinkään tavaran hävitykseen, mutta kerrotaan nyt kuitenkin.

Oon yhä katkera, kun toinen meidän kissoista, joka oli mulle ehdottoman rakas oli viety lopetettavaksi kertomatta mulle mitään etukäteen.

Ja sitten kerran, kun äiti oli kipeänä olin askarrellut äidille kortin. Olin viemässä korttia äidille joka makasi sohvalla, ja pomppasin siinä varmaan sitten sohvan nojalle ja olin aikeissa ojentaa kortin. Isä tuli ja luuli, että olen vain kiusaamassa ja antoi sitten tukkapöllyn. Tämä on porautunut harvinaisen hyvin mieleen. Melko katkera olo oli, kun kilttinä ja ajattelevaisena oli askarrellut kortin ja aikoi vain toista ilahduttaa.