Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten kaikesta epävarma ihminen voi todeta, että kumppani on oikea?
05.03.2013 |
Minulla on tällainen ongelma. Olen luonteeltani sellainen, että vatvon asioita vaikka maailman tappiin saakka, ja olen myös lähtökohtaisesti negatiivinen. Nämä eivät ole hyviä piirteitä, mutta tällainen olen aina ollut, ja ilmeisesti minussa on jotain hyvääkin, sillä minulla on rakastava kumppani jo kolmatta vuotta (olen siis 27-vuotias).
Aiheutan kuitenkin harmaita hiuksia itselleni. En pysty edelleenkään rauhoittumaan ja toteamaan, että minulla on hyvä mies ja olen onnellinen. Mieheni ei ole täydellinen (tiedän että kukaan ei ole), ja siitä riittää loputtomasti vatvomista ja pähkäilyä tyyliin "kestänkö tätä ja tätä vikaa lopun ikäni", ja "naapurin maijan poikaystävä on niin paljon parempi tässä ja tässä asiassa".
Olisiko kenelläkään antaa mitään fiksuja neuvoja? En tietenkään ole ilmaissut näitä ajatuksia miehelleni, sillä vaikka joskus päätyisin eroamaan hänestä, en silti haluaisi hänen tietävän että olen ajatellut niin paljon hänen vikojaan. Mietin vain, että onko tämä jahkaaminen nyt merkki siitä että mies ei ole oikea minulle, vai olenko vain oma normaali itseni ja kovaa kyytiä pilaamassa elämäni ensimmäisen oikean parisuhteen.
Onko kenelläkään samanlaista ongelmaa?
Kommentit (21)
Mulla on varmasti tuo sama ongelma. Olen 24-vuotias ja seurustelemaan asti en ole vielä ikinä päässyt. Viime syksynä pääsin ekaa kertaa edes treffailemaan ketään, tapailin kahtakin eri miestä. Lopetin kuitenkin tapailemiset molempien kohdalla muutamaan kertaan, koska koko ajan tuntui, että en halua sitoutua kumpaankaan, vaan haluan vielä katsella ja tapailla muitakin miehiä. En halunnut herättää mitään turhia toiveita tai huomata kohta seurustelevani jomman kumman kanssa. Ja kummassakaan treffikumppanissa ei ollut mitään vikaa, oikein mukavia tyyppejä molemmat. Silti oli koko ajan sellainen rauhaton ja epävarma olo, että tuhlaanko aikaa heidän näkemiseensä ja tuliskohan tästä ikinä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, riippuu varmaan siitäkin minkä sorttisia ne viat ovat.
Muuttuisiko tilanne oikeasti miestä vaihtamalla? Itse olet kuitenkin sama itsesi myös seuraavassa parisuhteessa, eli omat ongelmasi eivät katoa mihinkään miestä vaihtamalla. Oletko harkinnut jotain kognitiivista terapiaa jossa voisit käsitellä noita pulmiasi?
Toisaalta, kuten mieskään ei ole täydellinen, ei sinultakaan kukaan odota täydellisyyttä. Ei edes sinun tunteiltasi. Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä eteen jaksoja, jolloin tuntuu, ettei kipinää löydy ja rakkauskin on hukassa. Vastaan tulee ihastumisia ulkopuolisiin ja suhteen arkistumista. Näiden ongelmien ratkaiseminen eroamalla ei ole oikeasti mikään ratkaisu vaan ongelman lykkäämistä seuraavaan parisuhteeseen.
[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 23:07"]
Hmm, riippuu varmaan siitäkin minkä sorttisia ne viat ovat.
[/quote]
Ei sellaisia joiden takia tajuaisin itsekin erota, eli esim. juopottelua. Jokaisella varmasti on erilaiset kriteerit miehen valinnassa, mutta minun kriteerini eivät selvästikään ole selvillä, kun en tiedä kelpaako mies minulle vai ei. Voin valottaa niitä vikoja sen verran, että niihin kuuluu mm. haluttomuus puhua vakavista asioista, hyvin erilaiset kiinnostuksen kohteet kuin minulla, tietokoneriippuvuus ja se, että mies on paha työnarkomaani.
Ap
Mä oon mieletön jahkailija, mutta jotenkin silti uskon, että kyllä parisuhdeasioissa vaan tietää jotenkin, kuka on se oikea. Oikeaa työpaikkaa, opiskelualaa, asuinpaikkaa, tyyliä ja harrastuksia, vain muutamia mainitakseni, oon jahkannut jahkaamasta päästyäni päätymättä mihinkään kunnon tulokseen (tai no vuosi vuodelta tiedän paremmin, mikä EI ole mun juttu...). Mutta en mä silti esim. ystävien kanssa ole ikinä jahkannut, että pidänköhän nyt oikeasti tästä ihmisestä tai synkkaakohan meillä nyt oikeasti niin hyvin, että kannattaa kaveerata. Kyllä sen nyt vaan tietää ja tuntee ilman mitään kelailuja, onko toisen seurassa hyvä olla ja kaipaako aidosti toisen seuraa, tuleeko toisen soittaessa tai kysyessä kylään spontaanisti semmoinen olo että jee, eikä että plääh. Luotan, että niin tuntisin parisuhteessakin.
Tällä hetkellä tosin oon sinkku, koska kukaan mies ei sitten kuitenkaan ole tuntunut tarpeeksi oikealta. Toisaalta en mä niiden ei-oikeantuntuistenkaan kanssa olisi osannut elää, tuntui sekä itsen että toisen huijaamiselta. En tiedä tuleeko musta ikuinen vanhapiika kun odotan, että seuraavaan suhteeseen mennessä mulla olis joku varmuus, että tässä se nyt on, mut en mä kestä enää semmoista suhdettakaan, jossa en pysty oikeasti itse uskomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 23:13"]
Mä oon mieletön jahkailija, mutta jotenkin silti uskon, että kyllä parisuhdeasioissa vaan tietää jotenkin, kuka on se oikea. Oikeaa työpaikkaa, opiskelualaa, asuinpaikkaa, tyyliä ja harrastuksia, vain muutamia mainitakseni, oon jahkannut jahkaamasta päästyäni päätymättä mihinkään kunnon tulokseen (tai no vuosi vuodelta tiedän paremmin, mikä EI ole mun juttu...). Mutta en mä silti esim. ystävien kanssa ole ikinä jahkannut, että pidänköhän nyt oikeasti tästä ihmisestä tai synkkaakohan meillä nyt oikeasti niin hyvin, että kannattaa kaveerata. Kyllä sen nyt vaan tietää ja tuntee ilman mitään kelailuja, onko toisen seurassa hyvä olla ja kaipaako aidosti toisen seuraa, tuleeko toisen soittaessa tai kysyessä kylään spontaanisti semmoinen olo että jee, eikä että plääh. Luotan, että niin tuntisin parisuhteessakin.
Tällä hetkellä tosin oon sinkku, koska kukaan mies ei sitten kuitenkaan ole tuntunut tarpeeksi oikealta. Toisaalta en mä niiden ei-oikeantuntuistenkaan kanssa olisi osannut elää, tuntui sekä itsen että toisen huijaamiselta. En tiedä tuleeko musta ikuinen vanhapiika kun odotan, että seuraavaan suhteeseen mennessä mulla olis joku varmuus, että tässä se nyt on, mut en mä kestä enää semmoista suhdettakaan, jossa en pysty oikeasti itse uskomaan.
[/quote]
Mulla kyllä on mieheni kanssa turvallinen ja varma olo useimmiten, mutta joskus tulee niitä plääh-hetkiä kun toinen nököttää tietokoneella kuuntelematta mitään mitä sanon, tai valvoo kolmeen yöllä töitä tehden. Tai kun huomaan, että hän ei edes kuuntele kun kerron jostain opiskeluun, töihin tai harrastuksiin liittyvää, koska häntä kyseiset aiheet eivät kiinnosta.
Ap
suhdeasioista ei voi sanoa varmuutta vaikka olisi ollut pitkään suhteessa. Vatvominen ja kaiken epäily kuuluu ikään. Joskus kannattaa yrittää lopettaa kaiken analysointi ja mennä tunteella ja katsoa mitä eteen tulee. Elämästä ei ikinä tiedä mitä se eteen tuo myös muissa kuin parisuhdeasioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin että tuota voi kyllä vatvoa siinä kuin mitä tahansa muutakin. Ei se ole välttämättä mikään "sitten kyllä tiedät" asia. Itse vatvoin ja vatvoin. Neljä vuotta vatvoin, sitten erosin, sitten vatvoin taas vähän ja palasin yhteen ja ollaan oltu sen jälkeen naimisissa jo vuosia ja saatu pari lasta (ja ennen naimisiin menoa lopetin sen vatvomisen). Se erossa olo sen parhaiten näyttää mikä sen homman nimi on. Siinä se pää selviää ja se että haluaako sen toisen elämäänsä. Hyvällä tuurilla saa miehen vielä takaisin sen jälkeen.
[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 23:30"]
Sanoisin että tuota voi kyllä vatvoa siinä kuin mitä tahansa muutakin. Ei se ole välttämättä mikään "sitten kyllä tiedät" asia. Itse vatvoin ja vatvoin. Neljä vuotta vatvoin, sitten erosin, sitten vatvoin taas vähän ja palasin yhteen ja ollaan oltu sen jälkeen naimisissa jo vuosia ja saatu pari lasta (ja ennen naimisiin menoa lopetin sen vatvomisen). Se erossa olo sen parhaiten näyttää mikä sen homman nimi on. Siinä se pää selviää ja se että haluaako sen toisen elämäänsä. Hyvällä tuurilla saa miehen vielä takaisin sen jälkeen.
[/quote]
Ja täytyy kyllä sanoa että kyllä minä olen vatvonut noita kavereitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ensimmäisessä parisuhteessasi, näinhän sanoit? Sinulla ei siis ole mihin verrata. Et voi todeta, että tämän kanssa minun on parempi tai huonompi olla kuin sen ja sen. Sanoit myös etteivät "vaatimuksesi" ole sinulle selvät. Tuo on itsetuntemuksen puutetta. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa tilanteeseesi mitään ratkaisevaa, mutta sen voi kyllä sanoa, ettei kirjoittamasi hyvältä kuulosta. Esim. tuo, että koet kaverilla olevan parempi poikaystävä. Ei ole hyvä pohja elämänkumppanuudelle tuollainen tunnetila.
Minusta ei pitäisi elää elämäänsä niin, että on ensikertalaisena liikkeellä enää sinun iässäsi. Siis jos haluaa perheen ja lapsia ja elämänkumppanin, nämä yleisimmät kuviot. Sitten tietysti jos ei niistä ole niin väliksi, mikäpä siinä; voihan sen itseensä tutustumisen parisuhdesaralla aloittaa vaikka miten myöhään.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta itse olen juurikin tuollainen kuin ap. Siinä syy varmaankin myös ikisinkkuuteeni, ennen 30 ikävuotta olin seurustellut vain lyhyitä pätkitä enkä esim. asunut kenenkään kanssa. Sitten tapasin miehen jonka erotti aiemmista tapailemistani eniten se, että hän halusi olla minun kanssani ja myös osoitti sen selvästi. Aiemmat suhteenalut kun kaatuivat siis osittain varmaankin myös vastapuolen jahkailuun.
Tässäkin suhteessa alussa vatvoin juuri tuollaisia suhteellisen pieneltä tuntuvia asioita, olemme erilaiset luonteeltamme (minä rauhallinen, hän temperamenttisempi) ja minun oli aluksi vaikea ymmärtää hänen reaktioitaan joihinkin asioihin. Siitäkin tuli taas miettimistä että miksi se nyt sanoi noin eikä näin. Sitten vähitellen totuin näihin hänen "huonoihin" puoliinsa, nyt olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta ja vieläkin joskus, hyvin etäisenä ja pienenä tunteena, voi tulla sellainen pieni "epäilys" jossain tilanteessa, mutta se menee todella nopeasti ohi ja on aivan eri luokkaa kuin silloin alussa. 99% ajasta minulla on tosi hyvä ja varma olo hänen seurassaan, joten eiköhän tuo viimeinenkin prosentti jossain vaiheessa häivy.
Eli itselleni tuo olisi ihan normaalia. Toki on vaikea tunnistaa johtuvatko jahkailut siitä että itse on hankala vai siitä että kumppani on väärä. Itse harkitsin tuota terapiaa myös, mutta suhde lähti sitten sujumaan ilman sitäkin. Ehkä tunnusomaista itselleni oli se että suhteen alussa, kun moni asia mietitytti ja ahdisti, kohteet vaihtelivat koko ajan (joista osa omassa päässä kehittelemääni) eli yhtenä päivänä olin täysin varma että suhteemme olisi täydellinen jos mieheni ei aina liioittelisi niin paljon puheissaan (miksi liioittelee -> en voi luottaa mihinkään mitä sanoo) ja toisena sitten sillä asialla ei ollut merkitystä mutta toivoin kovasti että hän tykkäisi samanlaisesta kuivasta huumorista kuin minä (miksi emme naura samoissa kohdissa elokuvissa -> kertoo siitä että muutenkin ymmärrämme toisiamme huonosti). Eli ahdistus pysyi, kohde (osin keksitty) vaihtui. Siitä tunnistin että vika on enemmän minussa kuin toisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hm, tulee kyllä viesteistäsi tunne että vatvoisit samaa ihan kenen tahansa kanssa. Ts. kumppania vaihtamalla vatvomisesi ei lopu, koska jokaisesta ihmisestä löytyy niitä vikoja.
Mä vatvoin neljä vuotta, sitten mentiin naimisiin ja siihen lopetin vatvomisen. Naimisiinmeno ei kuitenkaan johtunut siitä että mulle olisi yhtäkkiä lopulta putkahtanut se varma olo, että tämä se on. Ei, päätin vaan että nyt loppuu ja joku päätös on tehtävä. Tämä oli 16 vuotta sitten. No, nyt olen taas vähän alkanut vatvoa...
[quote author="Vierailija" time="06.03.2013 klo 10:14"]
Ihmiset ovat erilaisia, mutta itse olen juurikin tuollainen kuin ap. Siinä syy varmaankin myös ikisinkkuuteeni, ennen 30 ikävuotta olin seurustellut vain lyhyitä pätkitä enkä esim. asunut kenenkään kanssa. Sitten tapasin miehen jonka erotti aiemmista tapailemistani eniten se, että hän halusi olla minun kanssani ja myös osoitti sen selvästi. Aiemmat suhteenalut kun kaatuivat siis osittain varmaankin myös vastapuolen jahkailuun.
Tässäkin suhteessa alussa vatvoin juuri tuollaisia suhteellisen pieneltä tuntuvia asioita, olemme erilaiset luonteeltamme (minä rauhallinen, hän temperamenttisempi) ja minun oli aluksi vaikea ymmärtää hänen reaktioitaan joihinkin asioihin. Siitäkin tuli taas miettimistä että miksi se nyt sanoi noin eikä näin. Sitten vähitellen totuin näihin hänen "huonoihin" puoliinsa, nyt olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta ja vieläkin joskus, hyvin etäisenä ja pienenä tunteena, voi tulla sellainen pieni "epäilys" jossain tilanteessa, mutta se menee todella nopeasti ohi ja on aivan eri luokkaa kuin silloin alussa. 99% ajasta minulla on tosi hyvä ja varma olo hänen seurassaan, joten eiköhän tuo viimeinenkin prosentti jossain vaiheessa häivy.
Eli itselleni tuo olisi ihan normaalia. Toki on vaikea tunnistaa johtuvatko jahkailut siitä että itse on hankala vai siitä että kumppani on väärä. Itse harkitsin tuota terapiaa myös, mutta suhde lähti sitten sujumaan ilman sitäkin. Ehkä tunnusomaista itselleni oli se että suhteen alussa, kun moni asia mietitytti ja ahdisti, kohteet vaihtelivat koko ajan (joista osa omassa päässä kehittelemääni) eli yhtenä päivänä olin täysin varma että suhteemme olisi täydellinen jos mieheni ei aina liioittelisi niin paljon puheissaan (miksi liioittelee -> en voi luottaa mihinkään mitä sanoo) ja toisena sitten sillä asialla ei ollut merkitystä mutta toivoin kovasti että hän tykkäisi samanlaisesta kuivasta huumorista kuin minä (miksi emme naura samoissa kohdissa elokuvissa -> kertoo siitä että muutenkin ymmärrämme toisiamme huonosti). Eli ahdistus pysyi, kohde (osin keksitty) vaihtui. Siitä tunnistin että vika on enemmän minussa kuin toisessa.
[/quote]
Kiitos että kirjoitit, minä olen nimittäin tehnyt tuota aivan samaa, eli masentunut elokuvateatterissa kun mies ei ymmärrä samoja vitsejä kuin minä :D Miehelläni on lapsellisempi huumorintaju kuin minulla, ja minä nauran enemmän älykkäille ja fiksuille vitseille. Siitä sitten lähtee ajatuskulku: "Emme naura samoille asioille, olemme siis liian erilaisia perusluonteiltamme. Ja sitä paitsi sehän nauraa ihan typerille jutuille, ihmeen lapsellinen tyyppi. Mahtaakohan se edes tajuta noita järkevämpiä vitsejä, ei varmaan, ehkä se on jollain lailla vähän tyhmäkin..." Ja niin edespäin, kunnes olen ihan varma että meitä ei todellakaan ole luotu toisillemme. Tiedän, kuulostaa naurettavalta. Mutta niin pienestä se voi lähteä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen ollut samanlainen, ja omalla kohdalla olisi pitänyt aikanaan erota. Ei siksi, että miehessä olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi, että minun olisi silloin pitänyt pysähtyä ja opetella tuntemaan itseni. Parisuhteessa se ei onnistu, koska parisuhde on täynnä kompromisseja ja on todella vaikeata selvittää, mitä itse oikeasti haluaa, kun samaan aikaan vaakakupissa on se toisen käsitys asioista.
Kun sitten vanhempana opin pikkuhiljaa kriisien kautta tuntemaan itseni, kaikki se epävarmuus onkin tiessään. Sitä ymmärtää, että toisen ei tarvitsekaan olla täydellinen, kun minäkään en ole, ja sitä toista voi rakastaa vikoineen päivineen, eikä edes vioista huolimatta, vaan myös niiden takia. Mutta sitä ymmärtää myös sen, että on asioita, joissa ei pidä tehdä kompromisseja, ei pidä myydä itseään, siis muuttaa sitä omaa sisintään, parisuhteen(kaan) hyväksi.
Tsemppiä sinulle elämäntaipaleellesi! Toivottavasti löydät itsellesi sopivat ratkaisut ongelmaasi.
Hei ap. Tuo on pelkkä päätös. Päätät että mies on sinulle oikea. Ei ole olemassa mitään salaista merkkiä, joka sinulle näytetään. Sinä päätät onko mies oikea.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2013 klo 15:43"]
Hei ap. Tuo on pelkkä päätös. Päätät että mies on sinulle oikea. Ei ole olemassa mitään salaista merkkiä, joka sinulle näytetään. Sinä päätät onko mies oikea.
[/quote]
Ihanan yksinkertaista! Olisipa elämäkin... Tai en ehkä toivokaan sitä, elämä kaikkine vivahteinen ja monimutkaisuuksineen on kuitenkin parasta.
Tuo päättämällä päättäminen... voi kai silläkin tavalla ihan hyvä elämä tulla, kyllä varmasti voi, mutta siinä on se riski että sitten kun on paketti nätisti kasassa jollain lailla, niin myöhemmin tapaakin sattumalta sellaisen kenen kanssa ei tarvitse yhtään miettiä tai päättämällä päättää mitään, eli miettiä onko tässä nyt jotain erityistä. Eli vetovoima ja halu olla toisen kanssa on sen verran mieletöntä ettei sille voi lopulta sanoa ei, mikäli haluaa olla onnellinen. Voi tietenkin silloinkin päättää että ei, ja edelleenkin elää sellaista elämää minkä joku muu(?) ulkoapäin odotuksineen viitoittaisi edelleenkin, tai sitten voi kuunnella itseään. Enkä mä nyt tarkoita mitään halpoja pikasuhteita vaikkapa työpaikan juhlista hakien tai muuta sellaista osastoa, vaan sitä kun jossain kolahtaa kunnolla ilman että tietoisesti etsi mitään, tai ilman että ihminen olisi pettäjäluonteinen yleisesti ottaen.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2013 klo 15:43"]
Minäkin olen ollut samanlainen, ja omalla kohdalla olisi pitänyt aikanaan erota. Ei siksi, että miehessä olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi, että minun olisi silloin pitänyt pysähtyä ja opetella tuntemaan itseni. Parisuhteessa se ei onnistu, koska parisuhde on täynnä kompromisseja ja on todella vaikeata selvittää, mitä itse oikeasti haluaa, kun samaan aikaan vaakakupissa on se toisen käsitys asioista.
Kun sitten vanhempana opin pikkuhiljaa kriisien kautta tuntemaan itseni, kaikki se epävarmuus onkin tiessään. Sitä ymmärtää, että toisen ei tarvitsekaan olla täydellinen, kun minäkään en ole, ja sitä toista voi rakastaa vikoineen päivineen, eikä edes vioista huolimatta, vaan myös niiden takia. Mutta sitä ymmärtää myös sen, että on asioita, joissa ei pidä tehdä kompromisseja, ei pidä myydä itseään, siis muuttaa sitä omaa sisintään, parisuhteen(kaan) hyväksi.
Tsemppiä sinulle elämäntaipaleellesi! Toivottavasti löydät itsellesi sopivat ratkaisut ongelmaasi.
[/quote]
Tämä on fiksuinta mitä olen näistä vastauksista lukenut. Oikeesti, tässä on se totuus.
Alue: Aihe vapaa
Ei oikein kuulosta "oikealta" parisuhteelta. Et ole pilaamassa mitään, ei ole sun vika jos ei kemiat kohtaa. Miehes saattaa olla tylsä, hiljainen tai itsekäs. Eli laittaako se sut ensimmäiseksi sen elämässä, ja kuinka paljon se olisi valmis tekeen asioita sun iloksi/hyväksi? Miten se ilahduttaa sua, saatko siltä seksuaalisesti kaiken mitä tarvitset? ONko sen kanssa olo mitenkään "sähköistä"?