Miksi minut jätetään yksin? :(

Tämän täytyy olla vitsi?

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 11:58"]

Kiitos numero 19 pitkästä ja asiallisesta vastauksesta! On vain harmillisesti niin, etten uskalla etenkään tuosta päivähoitoasiasta puhua mitään. Kerran ihmettelin yhdelle äidille tätä virikehoidon yleisyyttä ja sitä, syrjäyttääkö vauva esikoisen, äiti kiusaantui silminnähden ja vaihtoi aihetta. Myöhemmin kuulin muussa yhteydessä että heillä oli tällainen virikehoitojärjestely. Mietin jopa, että onko tämä äiti puhunut minusta pahaa muille äideille kun minua tunnutaan vieroksuvan niin kokonaisvaltaisesti. Tänäänkin palasin lasten kanssa puistosta niin että kotitalomme pihalla tuli itku ja mietinkin, alammeko olla vain siinä pihallamme? Kun kukaan ei tunnu minusta pitävän? Vaikeinta on, että kun minulle tulee tarpeeksi paha ja hämmentynyt olo, alan rankaista itseäni syömättämyydellä ja kovalla treenillä. Ja nyt tuntuu taas siltä, että jo taakse jättämäksi luulemani oireet alkavat taas puskea pintaan. Mitä minä voisin tehdä että minut hyväksyttäisiin? Yritän ja yritän, tsemppaan ja innostan, mutta ei.

Joku kysyi mikä on työ- ja koulutushistoriani. Olen hoitovapaalla keskisuuresta logistiikka-alan yrityksestä, ollut jo vuosia. Koulutukseltani olen ekonomi.

Ja kyllä, minulle on merkitystä, miten lapset pukeutuvat, mitä he syövät, mitä he harrastavat ja missä he aikansa viettävät ja välttävätkö he suurten päiväkotiryhmien stressaavuuden etenkin alle kolmevuotiaana. Onko se väärin? Onko väärin ajatella lastensa parasta? Olen ihan sekaisin tässä jo, yritän parhaani ja saan pelkkiä haukkuja, yliolkaisuutta ja ivaa. Pitäisikö tässä lössähtää sohvalle, mässätä einespullaa ja antaa lasten katsoa Pikku kakkosta tauotta?

[/quote]

Taidat olla ap sosiaalisesti vähän kuin norsu posliinikaupassa. Ihan kuin et ymmärtäisi ollenkaan, ettei ihmisille voi tuosta vaan tokaista ihmettelyjä ilman että vaikuttaa hyökkäävältä ja ylimieliseltä. Esim. tuo että ihmettelet jollekin äidille virikehoidon yleisyyttä ja syrjäyttääkö vauva esikoisen. Varsinkin jos äiti jolle puhuit oli itse tuossa tilanteessa että vanhempi virikehoidossa, se kuulostaa suoralta hyökkäykseltä häntä kohtaan. Muutenkin vähän kuulostaa siltä että onpa tuolla ihmisellä kova halu tuomita muiden valintoja, mikä ei tunnu kauhean kivalta. 

Sanot että mitä voit tehdä että sinut hyväksyttäisiin. Samassa yhteydessä sanot, että tsemppaat ja innostat mutta ei auta. Ehkäpä sinun pitäisi lopettaa se tsemppaaminen ja innostaminen, ja olla vain rauhallisemmin, vähemmän itsestäsi melua pitäen. Tosin jos tietyssä piirissä ihmisillä on jo sinusta tosi huono kuva, on mahdollista ettei näissä piireissä enää oikein onnistu heidän puolelleen voittaminen. 

Ja ap, ei, sun ei tarvi lössähtää toki sohvalle, syödä einespullaa tai tinkiä mistään omista periaatteistasi. Mutta ehkä niistä kannattaisi vähän vähemmän saarnata (puhua) muille. Meilläkin syödään terveellisesti mutta ei mulla ole tapana muita paheksua tai valistaa jos he tekevät toisin. Ymmärrän, että kaikilla ei riitä aikaa eikä energiaa siihen, ja jos lapset voi hyvin niin mitäpä siitä sitten ettei syödä täydellisesti. Joka tapauksessa asia ei kuulu muille pätkääkään. Elä siis ap itse perheinesi kuten haluat, mutta anna muidenkin elää kuten he haluavat.

Tämä on trolli, uskokaa nyt jo.

Minä ystävystyn helposti ja tietysti etenkin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa koen olevani samalla aaltopituudella. Minä olenkin ihan tavallinen, vikoineni päivineni, jollaisia suurin osa muistakin ihmisistä on. En haluaisi ystävää, jonka kanssa tuntisin aina jääväni kakkoseksi, ja joka olisi aina minua parempi.

Toivottavasti AP on provo! (ensimmäistä kertaa sanon tällä palstalla näin :))

Hyvä ap. Tilitit kohdass 23 omaa epävarmuuttasi siitä, ettet kelpaa kellekään.

Sinulla on tietyt periaatteet ja näkemykset ja ne tuntuvat oleva aika musta-valkoisia, joustamattomia,e hdottomia.

KAIKKI toisenlainen on sinusta huonoa, väärää, lasta vahingoittavaa!

Esim. oma lapseni jäi kotiin 4.-vuotiaana päivähoidosta, koska minä jäin äitiyslomalle. Pitkällisen taistelun jälkeen sain lapsen 5-vuotiaana ns. virikepaikalle, päiväkotiin, osa-aikapaikalle, missä hän tapasi muita lapsia, missä toiminta oli "normaalia" ja lapsi viihtyi - toisin kuin päiväkerhossa. Luultavasti pienen paikkakunnan juorujen mukaan en kyennyt huolehtimaan lapsesta tms. tai tarjoamaan virikkeitä itse tms. mutta totuus oli, että en yrityksistäni huolimatta saanut lapselle mistään yhtäkään kaveria ja yksinäinen, seruaa kaipaava 4-5 v lapsi kärsi tilanteesta selkeästi.

Osasin ja jaksoin hoitaa arjen, mutta en voinut enkä onnistunut samaan lapselle yhtäkään kaveria, en minkään ikäistä. Ja 4 vuotta nuoremman vauvan kanssa ei nyt paljon leikitä, ja vaikka miten olisi värikyniä, leikkipuistoja, mitä tahansa, hän oli aina, aina yksin! Jos se ahdistaa sinua, itkettää, jos sinä mietit, mikä sinussa on vikana kun kukaan ei halua olla kanssasi ja olet yksin - mieti, miltä se tuntuu lapsesta! Silloin lapsen ja koko perheen paras on, että se lapsi on päiväkodissa.

Lapsen paras oli se, että hänellä oli ikäistään kaveria ja sellaista tekemistä, mitä minä yksin pienen 1.-vuotiaan kanssa en pystynyt järjestämään. Ei, häntä ei syrjäytetty eikä hän kokenut niin, päinvastoin! Hän oli vihainen, että syntyi vauva eikä hän enää ollut edes päiväkodissa! vaan kotona ja menetti kaverit, oli yksin. 4 vuotias ei voi leikkiä vauvan kanssa!! vaan tarvitsee ikäisiään leikkikavereita.

Sinun vikasi on, että olet aivan täynnä itseäsi ja omaa erinomaisuuttasi, olet niin hyvä ja näkemyksesi on ainoa oikea ja toisenlainen ei suinkaan ole vain väärä, vaan lapselle tuhoksi.

Et kykene asettumaan toisen asemaan, näkemään että on muunlaisiakin vaihtoehtoja, tapoja elää ja olla - ja silti se ihminen, äiti, nainen, on todella mukava, lapsiaan rakastava ja hyvä vanhempi.

Ei kukaan halua olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina niin täydellisen oikeassa kaikesta eikä kykene näkemään muita näkökantoja, tuomistee aivan kaiken.

Ajattele, jos perhekerhossa on vaikkapa jo parikin parisuhdetta taakseen jättänyt, eronnut ja taas yh???!!! Mikä luuseri! Ethän sinä voi olla yhdenkään sellaisen äidin kaveri, joka on -- rosoinen.

Kannattaisiko laittaa vaikkapa tänne kaveripuolelle ystävänhaku. Muista määritellä mitä haet, ettei kukaan joudu sinun taholtasi mitätöidyksi. Se ei tunnu kivalta luuseristakaan, itkethän itsekin sitä, ettet täydellisenä kelpaa kellekään.

Sä olet ap vaan kertakaikkiaan ihan liian "reipas". Muut eivät osaa olla rennosti kanssasi vaan pitää koko ajan pingottaa. Relaa hyvä nainen.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 11:58"]

Yritän ja yritän, tsemppaan ja innostan, mutta ei.

Ja kyllä, minulle on merkitystä, miten lapset pukeutuvat, mitä he syövät, mitä he harrastavat ja missä he aikansa viettävät ja välttävätkö he suurten päiväkotiryhmien stressaavuuden etenkin alle kolmevuotiaana.

[/quote]

Tässä tuli nyt jo joitain asioita joissa sinun pitää tehdä muutos. Et saa tsempata ja kannustaa muita äitejä PYYTÄMÄTTÄ. Eli älä mainosta terveellistä elämäntapaasi tai hoputa muita lenkille jos he eivät itse pyydä sinulta apua tai neuvoja! Se on ärsyttävää. Monelle äidille oma elämäntapa on aivan hyvä ja riittävä, he kokevat että arvostelet heitä jos yrität tuputtaa omia tapojasi. Miltä itsestäsi tuntuisi jos puistossa kohtaisit vaikka Jehovan todistaja-äidin, joka sinut nähdessään vain kärttäisi sinua kokouksiin, kyselisi vakaumuksestasi ja ehdottelisi yhteisiä ovelta ovelle-reissuja? Varmaan ahdistuisit ja alkaisit kartella kys. äitiä.

Ja tuohon toiseen lainaukseen: Nuo asiat saavat olla tärkeitä SINULLE. Sinulla on oikeus kasvattaa lapsesi arvojesi mukaan, mutta älä edelleenkään tuputa arvojasi toisille. Äläkä liikaa mainosta omiasi.

Ikävä kyllä voi olla että olet jo menettänyt nuo puiston tutut, vaikka muuttaisit tyyliäsi, sinun kannattaisi nyt ottaa saamistasi viesteistä opiksesi ja etsiä sitten seuraa muualta. Menkään vähän kauemmas puistoon tai etsi netin kautta äitiystäviä. Onko työkavereistasi kukaan kotona tällä hetkellä?

Kerrompas itsestäni esimerkin, olen vähän samalla tapaa fanaattinen poliittisissa mielipiteissäni kuin sinä noissa terveysasioissa, mutta huomasin aika nopeasti että nämä mielipiteeni minun kannattaa todellakin pitää omana tietonani. Joskus haistan ihmisestä että hänellä on samoja ajatuksia kanssani (esim. maahanmuuttopolitiikasta) niin silloin uskallan kertoa omista ajatuksistani, muuten pysyn hiljaa. Politiikasta ei halua kukaan alkaa väittelemään, en itse asiassa minäkään, enkä halua oikeistofanaatikon leimaa otsaani.

Yleensäkin ihmiset eivät pidä neuvomisesta, eivätkä oman erinomaisuuden korostamisesta. Esim. joku pyöreämpi äiti voi kokea todella loukkaavana jos hänelle alat hehkuttamaan kuinka vähän tänäänkin söit ja kuinka et koske perunaan pitkällä tikullakaan.

Tulee myös hieman mieleen että puuttuuko sinulta sosiaalinen intuitio? Porukassa yleensä aika äkkiä "haistaa" mikä on ilmapiiri ja tunnelma ja sen mukaan keskustellaan. Jos porukka menee vaivautuneen näköiseksi, silloin olet mennyt jo liian pitkälle.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 09:55"]

Kuulostat aika ärsyttävältä kyllä.

[/quote]

Mun korvaan/silmään kuulosti TODELLA ärsyttävältä...

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 11:05"]

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 10:15"]

Jos löytäisit samankaltaisen äidin kaveriksi, homma sujuisi varmasti hyvin. Mutta... tekstisi perusteella kuulostat tosiaan ihmiseltä, joka on aina täydellisesti laitettu, täydellinen käytökseltään, jolla on mahtava elämä ilman yhtään säröä ja joka mielellään ohjeistaa muita pääsemään samaan. Eli kuulostaa siltä, että olet tavallaan muiden yläpuolella ja annat sieltä ohjeita muille "alemmille". Yleensä porukkaan pääsee parhaiten kun näyttää itsestään vähän muutakin kuin sen siloitellun kuvan.

[/quote]

Olisikin kivaa löytää tällainen äiti ja sitähän juuri yritänkin etsiä! Mutta ilmeisesti meidänlaisia ei sitten oikein ole... myös lapsilukuni tuntuu herättävän ihmettelyä, kysellään usein että miten jaksan kotihoitaa kolmea lasta. Meille se on rikkaus ja ilo ja ihmettelen kyllä joskus, miten yhden tai kahden lapsen äidit viitsivät valittaa rankkuudesta. On kyllä totta, jos rehellisiä ollaan, että saatan usein ainakin mielessäni kritisoida äitejä, jotka omasta näkökulmastani menevät aina ja kaikessa siitä mistä aita on matalin, esim purkkiruuan kanssa, virikehoidattamalla lapsiaan tai mussuttamalla pullaa ja tunkemalla sitä lapsilleenkin. Ja rehellisesti sanoen ylipainoisten raskauskiloja ikuisesti vaalivien kotimammojen näkeminen inhottaa, mutta yritän käsitellä inhoani rakentavasti tsemppaamalla heitä terveempiin elämäntapoihin. ja en minä tätä ärtymystäni ääneen esiin tuo, kunhan mietiskelen.

Kaipaisin tosi kovasti äitiseuraa. Tiedän kyllä, että vaikutan ärsyttävältä superäidiltä. Mutta kai minullakin on oikeus olla tällainen? Kai minullakin on oikeus tunteisiini? Ja kai minullakin on oikeus olla tyytyväinen saavutuksiini? Itsekuri ja syömisen tarkkailu ei todellakaan ole aina helppoa kun lapset valvottavat ja sairastelevat. Liikunnalle pitää löytää aikaa joskus jopa yöllä kun mies on jatkuvasti poissa. Haluaisin vaan, että minut hyväksyttäisi tällaisena :(

[/quote]

Totta kai sinulla on oikeus olla tuollainen kuin olet. Mutta silloin sinun tarvitsee myös hyväksyä se, että sinua pidetään kestämättömänä seuralaisena. En todellakaan itsekään jaksaisi kuunnella ja katsella kaltaistasi.

Joten siinäpä sinulle valinnan paikka: joko laskeudut tänne ihmisten pariin elämään ihmisenä ihmisten keskellä, tai sitten jatkat tuota suorittamistasi siellä pilvilinnoissasi ihan keskenäsi.

Vaikutat muuten kivalta ja pirteältä kotiäidiltä, mutta älä nyt vaan missään nimessä "tsemppaa muita terveellisiin elämäntapoihin"!!! Se tuppaa helposti kuullostamaan kritiikiltä ja arvostelulta Jos arvostelet mielessäsi muiden pullanmussutusta niin se näkyy helposti ilmeinä tai eleinä läpi. Kyllä jokainen tietää ne terveelliset elämäntavat mutta kyllä nautintojakin pitää elämässä olla!

Mä olen myös kahden lapsen kanssa kotona, mutta hieman löysemmin rantein. Mun mies on myös paljon töissä, joten arkena hoitovastuu on pitkälti minulla, viikonloppuina sitten miehelläkin. Virikkeitä lapsilla on kivasti, mutta kotia en jaksa pitää aina ihan tip top-kunnossa. Minulla on muitakin intohimoja, harrastan mm. käsitöitä, ja ruoanlaitto ja kodinhoito on minulle puuduttavaa ja epäkiitollista touhua, sitä kun saa tehdä jatkuvalla syötöllä eikä kädenjälkeä edes huomaa. Liikuntaa harrastan lähinnä rattaita työntämällä ja kevään tullen taas lenkkeilemällä.... Olen hoikka, mutten silti todellakaan nipota vaan syön perhekerhossa pullapalani hyvällä omalla tunnolla ja nauttien! Lapsetkin saavat syödä kerhossa keksiä tai pullaa, kotona kun niitä ei ole tarjolla.

En todellakaan katsoisi muita äitejä edes salaa arvostellen  jos on vaikka ylipainoa kertynyt. Ei koskaan voi tietää toisen elämää ja syitä lihomiseen tai mihinvain "epäkohtaan". Yritä nyt vähän kasvattaa myötätuntoa ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan, niin lapsesikin oppivat sitä.

Lähtisin mielelläni lenkkiseuraksesi, paitsi jos sekin on sinulle suorittamista ja vertailua...mua ei todellakaan häiritse jos olet äydellinen kodinhengetär, kunhan et vaan ala arvostelemaan minun elämäntyyliäni.

Ei sinussa välttämättä ole mitään "vikaa", mutta voi olla että ihmisillä on vain niin vähän ylimääräistä aikaa, ettei jaksa tavata enää kerhojen tai puistojen ulkopuolella. 

Inhoisin sinua, kun tuputat omia juttujasi. Suosittelet, neuvot. Voi yöks!

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 11:58"]

Kiitos numero 19 pitkästä ja asiallisesta vastauksesta! On vain harmillisesti niin, etten uskalla etenkään tuosta päivähoitoasiasta puhua mitään. Kerran ihmettelin yhdelle äidille tätä virikehoidon yleisyyttä ja sitä, syrjäyttääkö vauva esikoisen, äiti kiusaantui silminnähden ja vaihtoi aihetta. Myöhemmin kuulin muussa yhteydessä että heillä oli tällainen virikehoitojärjestely. Mietin jopa, että onko tämä äiti puhunut minusta pahaa muille äideille kun minua tunnutaan vieroksuvan niin kokonaisvaltaisesti. Tänäänkin palasin lasten kanssa puistosta niin että kotitalomme pihalla tuli itku ja mietinkin, alammeko olla vain siinä pihallamme? Kun kukaan ei tunnu minusta pitävän? Vaikeinta on, että kun minulle tulee tarpeeksi paha ja hämmentynyt olo, alan rankaista itseäni syömättämyydellä ja kovalla treenillä. Ja nyt tuntuu taas siltä, että jo taakse jättämäksi luulemani oireet alkavat taas puskea pintaan. Mitä minä voisin tehdä että minut hyväksyttäisiin? Yritän ja yritän, tsemppaan ja innostan, mutta ei.

Joku kysyi mikä on työ- ja koulutushistoriani. Olen hoitovapaalla keskisuuresta logistiikka-alan yrityksestä, ollut jo vuosia. Koulutukseltani olen ekonomi.

Ja kyllä, minulle on merkitystä, miten lapset pukeutuvat, mitä he syövät, mitä he harrastavat ja missä he aikansa viettävät ja välttävätkö he suurten päiväkotiryhmien stressaavuuden etenkin alle kolmevuotiaana. Onko se väärin? Onko väärin ajatella lastensa parasta? Olen ihan sekaisin tässä jo, yritän parhaani ja saan pelkkiä haukkuja, yliolkaisuutta ja ivaa. Pitäisikö tässä lössähtää sohvalle, mässätä einespullaa ja antaa lasten katsoa Pikku kakkosta tauotta?

[/quote]

Oltko ex-anorektikko?
Pakkomieleteinen suhtautuminen kaikkeen hyödylliseksi pitämääsi kohtaan todennäköisesti loistaa läpi; ja sen myötä paheksumisesi niitä kohtaan jotka eivät jaa intohimoasi niissä asioissa jotka sinä määrittelet tärkeiksi.

Katsos, ystävyys on kaksisuuntaista. Muillakin voi olla prioriteetteja ja ykkösasioita. Sinun pitää hyväksyä se.
Näet vain oman tapasi, ja tuomitset kaikki muut pullan mössöttämiseksi ja velttoiluksi tv:n edessä.
Älä missään nimessä opeta samaa suhtautumistapaa lapsillesi!

Uskon, että jos saisit oman kuuppasi kuntoon, olisit toisenlainen ihmisenä, sellainen, josta muutkin pitäisivät.

Mun mielestä sun ongelma on toi superpirteys. Tuot itseäsi liikaa esille ja omia ajatuksiasi. Muita alkaa pelottaa tungettelevuutesi (esim. heidän ulkonäköönsä, päivähoitovalintoihin, retkille lähtöön). Olet koulutukseltasi ekonomi niin sekin kertoo, että itse pyrit täydellisyyteen. Silloin on vaikea hyväksyä muiden epätäydellisyyttä. Minulla on itsellä ollut kova tie hyväksyä töissä työkaverit, jotka ei pyri täydellisyyteen. Olen hiljalleen oppinut armahtamaan niin itseäni kuin muitakin täydellisyyteen pyrkimisessä, sillä olin burn outissa (lääkärin sairaslomatodistuksessa oli joku koodi asiasta). Muut kokevat ärsyttävänä ja pelottavana reippautesi, etteivät tarvittaessa pääse eroon, jos sattuvat liian tutuiksi kanssasi.

Menepä eri asenteella johonkin uuteen perhekerhoon, jossa ei kukaan tunne sinua. Ole siellä hiljainen ja rauhallinen. KUUNTELE muita. YMMÄRRÄ muita. Kerro samanlaisia kokemuksia omista lapsistasi "joo meilläkin vaikea saada lapsi nukahtamaan omaan sänkyyn". Toi oli hyvä idea, että pistät tupakaksi. Voisit valittaa ja haukkua lapsiasi ja miestäsi. Niin saat paremmin juttuseuraa kuin onnellisuudella ja täydellisyydellä.

Mäkin oon aika yksinäinen, toivoisin enempi kavereita. Mutta kaikilla tuntuu jo olevan omat piirinsä. Kyllä mäkin tietenkin viihdyn toisten seurassa enemmän kuin toisten. Mut silti tuntuu pahalta, jos mua ei kutsuta joka paikkaan. Onneksi on yksi hyvä ystävä, jonka kanssa olla. :)

Onko sulla kilpirauhasen liikatoiminta, ku oot noin superpirtee?

"Vaikeinta on, että kun minulle tulee tarpeeksi paha ja hämmentynyt olo, alan rankaista itseäni syömättämyydellä ja kovalla treenillä."

Ongelma on omassa päässäsi. Et hyväksy itseäsi, joten miten voisit hyväksyä muita ihmisiä?

Tiedät itsekin että mitä nyt on tehtävä: opettele hyväksymään itsesi sellaisena kuin todella olet. Opettele hyväksymään kielteiset tunteesi sen sijaan että rankaisisit itseäsi niistä.

Yrität peittää sairautesi kuoren taakse ja ihmiset taitavat vaistota sen, että olet teennäinen.

Supermarjohan siinä aapeenä kirjoittelee...

Joko tämä on tosi hyvä trolli/provo jolla joku viihdyttää kuivaa työpäiväänsä tai sitten jos olet ihan oikea ihminen, ap, niin suosittelen hyvää psykoterapeuttia. Ystävyys on vastavuoroista ja se syntyy kun ihminen on kiinnostunut toisesta ihmisestä ja hänen elämästään, ei siitä kuinka erinomainen ihminen on itse.

Kerronpa yhden tarinan (joka on muuten totta); ystäväni (joka ei onneksi lue tätä palstaa, muuten en kirjoittaisi) on neljän lapsen äiti, käy töissä, on töissään hyvä ja menestyvä, harrastaa nikkarointia, puutarhaviljelyä, ratsastusta, kuskaa lapsiaan harrastuksiin, lapset ovat suloisia ja hyvinvoivia ja urheilullisia, on naimisissa ja parisuhde voi hyvin, ja tekee vielä siinä sivussa väitöskirjaa. Ystävälläni on aivan mielettömän laaja ystävä/tuttavapiiri joka jokainen on tullut hänen elämänsä jonkun osa-alueen kautta mutta ei ystäväni hehkuta paskaisissa tallikuteissaan ihmisille kuinka väitöskirjan teko sujuu tai lasten harrastuspiireissä, että kuinka panostaa luomuviljeltyyn ruokaan. Hän on aidosti lähestyttävä ihminen joka on aidosti kiinnostunut muista ihmisistä - oli ne sitten eineksenpurijasukuun kuuluvia ylipainoisia virikihoitomammoja.

Hei Ap.

Kiitos, että kirjoitit ajatuksiasi. Sait suuren kiven putoamaan sydämeltani. On lohduttavaa, että "kaltaisiamme" on muitakin. Toivon, että löydät vielä ystävän, kaltaisesi ihanan ja itsestään ja perheestään huolehtivan ihmisen :) Jos rivieni välistä osaat lukea, niin minullakin on sama ongelma eli saman henkisten tosi ystävien puute. En vain anna asian enää vaivata. Elän omaa elämääni oman perheeni kanssa ja yritän nauttia heidän seurastaan ja asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Naapurit ja hyvänpäiväntutut saavat olla ihan omissa oloissaan, enää en heitä viitsi hätyytellä. Toivon, että tosi ystäväni sattuu vielä jonain päivänä kohdalleni ja me molemmat olisimme yhtä onnellisia tästä ystävyydestä.

Kaikkea hyvää sinulle ja ihanaa kevään odotusta :)

Minä olen ap:n kaltainen monessa mielessä: liikun paljon kävellen ja kannustan kahta lastani olemaan aktiivisia liikunnan suhteen. Pesen joka aamu kasvoni ja hampaani ja laitan hiukset vaikka letille tai nutturalle tai jotenkin kivasti. Laitan joka aamu korvikset ja kaulakorun ja joskus meikkaan vähän, vaikka tiedossa olisi vain leikkipuisto-koti-päivä. Katson aina, että kotivaatteemmekin ovat puhtaita ja sointuvat toisiinsa, en tosin tee tätä mitenkään tietoisesti edes vaan se on minun tapani pukea itseni ja lapseni. Käyn kampaajalla säännöllisesti, mutta en kuitenkaan kosmetologilla. Kynnet huollan säännöllisesti itse. Vaihtelen ulkovaatteitakin niin, etten joka päivä olisi samoissa puistossa roikkomassa. 

Harrastan pilatesta ja uintia, olen mukana Punaisen ristin toiminnassa ja kuuluun erääseen puolueeseen. Luen paljon, pohdin paljon. Pidän blogia. Lapsia viemme mieheni kanssa niin eri puistoihin kuin Hoploppiinkin, ravintoloihin syömään, isompaa teatteriin ja leffaan. 

En pidä ap:ta inhottavana enkä besserwisserinä, mutta meissä on yksi iso ero: minä en koskaan tyrkytä liikuntaa muille, enkä ole jatkuvasti keksimässä muille tekemistä. Olen huomannut että tulen toimeen niiden kotiäitien kanssa, leikkipuistossa ja kerhoissa, joilla on samanlainen hyvä itseluottamus kuin minulla ja taito nauraa ikävillekin asioille ja itselle. Sinun itseluottamuksesi on ehkä liiankin rautainen. Ei siinä, se ei missään nimessä ole paha asia, mutta uskon kyllä että moni äideistä kokee sen pahana koska heillä itsellään ei sellaista joko ole, tai eivät (kuten minä) halua tuoda sitä tuolla tavoin esille. Kyllähän minun reippailuni ja aktiivisuuteni tulee minusta esille tavalla ja toisellakin, mutta en tuo sitä esille.

Olen saanut ystäviä muista äideistä, mutta se on vaatinut minulta sellaista panssareiden riisumista ja sen näyttämistä, että en ole täydellinen, minullakin on huonot puoleni, pelkoni ja huonot päiväni. Ehkä sinun pitäisi ap tulla alas jalustalta jonka olet itsellesi luonut (se näkyy rivien välillä, tunnistan siitä entisen itseni), ja anna muiden päästä lähelle.

Tietysti äitien klikkautumiseen tarvitaan oikeanlaiset kemiat kaikilta, ja aina ne ei vain kohtaa. Se on harmi, mutta pitää sitten osata etsiä seuraa muualta eikä tyrkyttää itseään heille, jotka eivät sinusta pidä.