Millaisia olette "normaalit" syömishäiriöiset

36, juuri noin. Valitettavasti yksi siskoistani kuuluu tuohon ryhmään. Tarkkailee syömisiään jatkuvasti ja käy monissa jumpparyhmissä viikon aikana, juoksee, kahvakuulaa jne.Painoindeksin mukaan alipainoinen (172cm/ 48kg). Mikäpä siinä, jos hoikkuus olisi tuonut onnea. Vielä mitä. Henkisesti hermoraunio ja tyytymätön ulkonäköönsä. Tahtoa kuolla enemmän kuin elää.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 14:23"]

"Olen töissä, jossa tehtäväni liittyy kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kehittämiseen, terveisiin ruokailu- ja liikuntatottumuksiin sekä positiiviseen minäkuvaan. "

Tällaisissa piireissä ne häiriöiset kyllä spottaa helposti, ainakin jos itsellä on yhtään kokemusta syömishäiriöistä. Todella monelle se "hyvinvointi-lifestyle" on vain keino toteuttaa aiempaa anoreksiaa/ortoreksiaa sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla.

[/quote]

Kyllä ne tunnistaa. Varsinkin jos on ollut itse hoikka ja lihaksikas syömishäiriöinen, joka ulospäin näyttää siltä, että syö normaalisti. Mitä nyt välttelee suurimman osan aikaa rasvoja ja sokereita. Ne on ne pienet asiat, mistä tajuaa. Luonteessa ja puheessa, varsinkin jos puhutaan ruoasta ja syömisestä. Ystävälläni on jotain tämän suuntaisia taipumuksia ja seuraa tarkasti minua (entistä syömishäiriöistä), että mitä ratkaisuja minä teen ruoan suhteen. Vaikka en tee niitä enää syömishäiriön takia, vaan terveydellisten ja eettisten.

Tällaiseen kysymykseen vastaavat myönteiseesä sävyssä itseihailijat ja näennäisesti terveen näköiset ihmiset, jotka liikkuvat paljon ja syövät oikein.Millainen nainen voi salata puolisoltaan noin vakavan ongelman. Tai oikeastaan, kuinka välinpitämätön mies pitää olla, ettei huomaa puolisonsa vakava sairautta?

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 14:51"]

Tällaiseen kysymykseen vastaavat myönteiseesä sävyssä itseihailijat ja näennäisesti terveen näköiset ihmiset, jotka liikkuvat paljon ja syövät oikein.Millainen nainen voi salata puolisoltaan noin vakavan ongelman. Tai oikeastaan, kuinka välinpitämätön mies pitää olla, ettei huomaa puolisonsa vakava sairautta?

[/quote]

Minun mieheni ei huomannut mitään, ennen kuin kolmen yhteisen vuoden (ja kuuden sairausvuoden) jälkeen kerroin. Pointti ei ollut että mies olisi tyhmä tai välinpitämätön, minä vain olen yhdessä asiassa hyvä: sairauteni salailussa.

Olen sairastanut tässä 5-6 vuotta, 15-kesäisestä eteenpäin. Ei kukaan tiedä. Epäilen että äiti on saattanut huomata jotain, koska sairastui itse pahaan anoreksiaan sen ikäisenä. Itsellä siis on vähän vaihtelua sen suhteen että mikä on ongelma, kun mulla on vähän kaikki tai ei mitään-suhtautuminen ruokaan (eli joko en syö mitään pitkään aikaan ja kun koitan "parantua", alan ahmimaan ja oksentelemaan). En ole tikkulaiha juuri nyt, bmi ehkä 18,5, mutta tää pomppii aika rajusti sen mukaan mikä kausi on meneillään ja vuodessa saatan pari kertaa laihtua olemattomiin ja sit taas lihoa. En tajua miten kukaan ei muka huomaa. Hampaatkin on ihan paskassa kunnossa, puhun ruuasta koko ajan vaikken syö muiden nähden mitään. Itse kyllä spottaan aika helposti toisen häiriöisen. Ei kyllä siis tosiaan haittaa, parempi näin niin saa olla ja jatkaa rauhassa.

 

Kyllä ne tunnistaa. Varsinkin jos on ollut itse hoikka ja lihaksikas syömishäiriöinen, joka ulospäin näyttää siltä, että syö normaalisti. Mitä nyt välttelee suurimman osan aikaa rasvoja ja sokereita. Ne on ne pienet asiat, mistä tajuaa. Luonteessa ja puheessa, varsinkin jos puhutaan ruoasta ja syömisestä. Ystävälläni on jotain tämän suuntaisia taipumuksia ja seuraa tarkasti minua (entistä syömishäiriöistä), että mitä ratkaisuja minä teen ruoan suhteen. Vaikka en tee niitä enää syömishäiriön takia, vaan terveydellisten ja eettisten.

 

Yli 25-vuotiailla iho myös kielii heti, onko henkilön ainoat rasvanlähteet pari kalaöljykapselia ja 3ml oliiviöljyä per päivä. Juuri ihosta sen mielestäni näkee selvimmin, onko ihminen aidosti hyvinvoiva ja syökö terveellisesti.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 14:56"]

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 14:51"]

Tällaiseen kysymykseen vastaavat myönteiseesä sävyssä itseihailijat ja näennäisesti terveen näköiset ihmiset, jotka liikkuvat paljon ja syövät oikein.Millainen nainen voi salata puolisoltaan noin vakavan ongelman. Tai oikeastaan, kuinka välinpitämätön mies pitää olla, ettei huomaa puolisonsa vakava sairautta?

[/quote]

Minun mieheni ei huomannut mitään, ennen kuin kolmen yhteisen vuoden (ja kuuden sairausvuoden) jälkeen kerroin. Pointti ei ollut että mies olisi tyhmä tai välinpitämätön, minä vain olen yhdessä asiassa hyvä: sairauteni salailussa.

[/quote]

Sama täällä. Mistä ihmeestä mies sen voisi tietää jos vaikka oksennan töissä?

Up

Up

Minulla on BED ja kyllä se näkyy. Olen nyt käynyt vuoden kolmasti viikossa psykoterapiassa ja käytän lääkitystä. 8 kk aikana painoa on pudonnut 37 kg. Tällä hetkellä en ahmi. En ole ahminut kuuteen viikkoon
Vielä on liikaa painoa mutta tuntuu että ensi kertaa kymmeneen vuoteen voin hyvin. Olen vaimo. Äiti kahdelle ja isoäiti kahdelle.
Tsemppiä.

Toka

Olen entinen sellainen. Onneksi entinen. Kysymys vielä teille kärsiville: eikö se ole silkkaa hulluutta ylläpitää utopiaa, että teidän kroppanne ja ulkonäkönne voisi saada terveellä tavalla? Eikö se ole todella vahingollista yrittää uskotella muillekin sellaista utopiaa? Minä haaveilin täydellisestä kropasta; urheilin joka päivä ja kontrolloin syömisiäni sairaanloisesti, oksensin jos söin mielestäni liikaa tai väärin. En ollut missään vaiheessa tyytyväinen ja tajusin, että minun pitää lopettaa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ja syöminen, liikkua ihan hitosti, jotta saisin ns. "Täydellisen kropan". Tajusin, ettei siinä ollut mitään järkeä, muutuin itsekkääksi, joustamattomaksi ja olin todella onneton. Enää en halua tuhlata ainutlaatuista elämääni täydellisyyden tavoitteluun, ihan kivan kropan saa paljon vähemmällä vaivalla.

Ettekö te muut ole jo lopen väsyneitä tuohon "pelleilyyn" ja harhan ylläpitoon?

Olen sairastanut jonkinlaista syömishäiriötä noin 12-vuotiaasta saakka. Olen siitä lähtien ollut hyvin tarkka syömisistäni ja painostani. Taustalla lienee loputon perfektionismi ja vaativa persoonallisuus, mitään traumaattista lapsuudessa tai nuoruudessa ei ole. Päinvastoin, olen hyvin onnellisesta ja tasapainoisesta perheestä.

Alkuun välttelin ennen kaikkea rasvaa ja jonkin verran sokeria, mutta parikymppisenä kun säännöllisen koulunkäynnin tukiverkko putosi elämästä pois mukaan astui pakonomainen liikunta ja lähes kaiken välttely (liika rasva, sokeri, hiilari, suola...). Tuntui, että syömishäiriö oli ainoa tapa tuoda kontrollia elämään. Koko tämän ajan olen opiskellut (nyt yliopistossa) ja käynyt töissä. Parikymppisenä mukaan astui myös seurustelu, josta olen tosi onnellinen. Syömishäiriö on kuitenkin vaikuttanut parisuhteeseen negatiivisesti, sillä kuten varmaan jokainen syömishäiriöinen tietää, häröily vaikeuttaa normaalia elämää, sillä aina pitää tietää mitä syödään seuraavaksi ja missä voi treenata. Jatkuva nälkä myös väsyttää, kiukuttaa ja tekee alakuloiseksi.

Nyt lähes kolmekymppisenä yritin hakea apua asiaan, mutta en ole tarpeeksi sairas päästäkseni hoitoon syömishäiriön takia. BMI:ni on vähän alle 18 luokkaa, eli en ole mitenkään "kuolemaisillani" kuten lääkäri totesi. Menkat ovat puuttuneet lähes viisi vuotta, eikä niitä saada käyntiin edes hormoneilla. Ulospäin näytän hullussa tikissä olevalta terveysintoilijalta, jolle olennaista on mahdollisimman täydellinen opiskelu-, työ- ja treenisuoritus päivästä ja kerrasta toiseen. Loppuunpalamisen rajoilla mennään koko ajan, mutta en tiedä, mitä pitäisi tehdä.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 14:41"]

Olen entinen sellainen. Onneksi entinen. Kysymys vielä teille kärsiville: eikö se ole silkkaa hulluutta ylläpitää utopiaa, että teidän kroppanne ja ulkonäkönne voisi saada terveellä tavalla? Eikö se ole todella vahingollista yrittää uskotella muillekin sellaista utopiaa? Minä haaveilin täydellisestä kropasta; urheilin joka päivä ja kontrolloin syömisiäni sairaanloisesti, oksensin jos söin mielestäni liikaa tai väärin. En ollut missään vaiheessa tyytyväinen ja tajusin, että minun pitää lopettaa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ja syöminen, liikkua ihan hitosti, jotta saisin ns. "Täydellisen kropan". Tajusin, ettei siinä ollut mitään järkeä, muutuin itsekkääksi, joustamattomaksi ja olin todella onneton. Enää en halua tuhlata ainutlaatuista elämääni täydellisyyden tavoitteluun, ihan kivan kropan saa paljon vähemmällä vaivalla. Ettekö te muut ole jo lopen väsyneitä tuohon "pelleilyyn" ja harhan ylläpitoon?

[/quote]

Totta hemmetissä olen väsynyt tähän "pelleilyyn". Ongelma vain on se, että jos otan yhtään painoa lisää ahdistun pahasti enkä kehtaa liikkua julkisilla paikoilla, koska olen mielestäni lösähtänyt ja epäonnistunut. Olen nuoresta asti ollut tosi huono sietämään sitä, jos kropassani on jotain, mitä ei voi kontrolloida, ts. rasvaa. Se tuntuu inhottavalta, ylimääräiseltä, joltain mikä ei ole osa minua.

T: 52

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 14:46"][quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 14:41"]

Olen entinen sellainen. Onneksi entinen. Kysymys vielä teille kärsiville: eikö se ole silkkaa hulluutta ylläpitää utopiaa, että teidän kroppanne ja ulkonäkönne voisi saada terveellä tavalla? Eikö se ole todella vahingollista yrittää uskotella muillekin sellaista utopiaa? Minä haaveilin täydellisestä kropasta; urheilin joka päivä ja kontrolloin syömisiäni sairaanloisesti, oksensin jos söin mielestäni liikaa tai väärin. En ollut missään vaiheessa tyytyväinen ja tajusin, että minun pitää lopettaa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ja syöminen, liikkua ihan hitosti, jotta saisin ns. "Täydellisen kropan". Tajusin, ettei siinä ollut mitään järkeä, muutuin itsekkääksi, joustamattomaksi ja olin todella onneton. Enää en halua tuhlata ainutlaatuista elämääni täydellisyyden tavoitteluun, ihan kivan kropan saa paljon vähemmällä vaivalla. Ettekö te muut ole jo lopen väsyneitä tuohon "pelleilyyn" ja harhan ylläpitoon?

[/quote]

Totta hemmetissä olen väsynyt tähän "pelleilyyn". Ongelma vain on se, että jos otan yhtään painoa lisää ahdistun pahasti enkä kehtaa liikkua julkisilla paikoilla, koska olen mielestäni lösähtänyt ja epäonnistunut. Olen nuoresta asti ollut tosi huono sietämään sitä, jos kropassani on jotain, mitä ei voi kontrolloida, ts. rasvaa. Se tuntuu inhottavalta, ylimääräiseltä, joltain mikä ei ole osa minua.

T: 52
[/quote]

Tuo on kyllä perseestä, ettei saa apua. Minä sain pysäytettyä sairauden läheisten avulla, en sairastanut kuin joitakin vuosia, joten oma tautini ei ollut vielä kroonistunut. Toki siihen meni vuosia ja vieläkin pitää olla tarkka, ettei tilanne lipsahda pahempaan suuntaan. Minuakaan ei otettu todesta, kun kerroin sairaudestani ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten terveydenhoitajalle. En ollut missään vaiheessa tarpeeksi sairas, kun en joutunut letkuruokintaan yms. Jotenkin sairasta, että syömishäiriön pitää mennä niin pitkälle, että sinut otetaan tosissaan! Vaikka sairastuin syömishäiriön takia refluksitautiin ja palleatyrään...olen pahoillani puolestasi ja toivon kovasti, että saisit jostain apua. Sillä elämä on paljon ihanampaa ilman syömishäiriötä ja jatkuvaa syyllisyyttä syömisestä ja liikkumisesta. Paha tästä on parantua itse ilman apua, jos on sairastanut jo vuosia. Halauksia sinulle!

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 15:12"]Olen sairastanut tässä 5-6 vuotta, 15-kesäisestä eteenpäin. Ei kukaan tiedä. Epäilen että äiti on saattanut huomata jotain, koska sairastui itse pahaan anoreksiaan sen ikäisenä. Itsellä siis on vähän vaihtelua sen suhteen että mikä on ongelma, kun mulla on vähän kaikki tai ei mitään-suhtautuminen ruokaan (eli joko en syö mitään pitkään aikaan ja kun koitan "parantua", alan ahmimaan ja oksentelemaan). En ole tikkulaiha juuri nyt, bmi ehkä 18,5, mutta tää pomppii aika rajusti sen mukaan mikä kausi on meneillään ja vuodessa saatan pari kertaa laihtua olemattomiin ja sit taas lihoa. En tajua miten kukaan ei muka huomaa. Hampaatkin on ihan paskassa kunnossa, puhun ruuasta koko ajan vaikken syö muiden nähden mitään. Itse kyllä spottaan aika helposti toisen häiriöisen. Ei kyllä siis tosiaan haittaa, parempi näin niin saa olla ja jatkaa rauhassa.
[/quote]

Kyllä ne huomaa, muttei viitsi/uskalla/jaksa puuttua. Ihan itse saat haluta alkaa parantua tai sitten ei, muiden väliintuloa on turha odottaa.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 14:56"][quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 15:12"]Olen sairastanut tässä 5-6 vuotta, 15-kesäisestä eteenpäin. Ei kukaan tiedä. Epäilen että äiti on saattanut huomata jotain, koska sairastui itse pahaan anoreksiaan sen ikäisenä. Itsellä siis on vähän vaihtelua sen suhteen että mikä on ongelma, kun mulla on vähän kaikki tai ei mitään-suhtautuminen ruokaan (eli joko en syö mitään pitkään aikaan ja kun koitan "parantua", alan ahmimaan ja oksentelemaan). En ole tikkulaiha juuri nyt, bmi ehkä 18,5, mutta tää pomppii aika rajusti sen mukaan mikä kausi on meneillään ja vuodessa saatan pari kertaa laihtua olemattomiin ja sit taas lihoa. En tajua miten kukaan ei muka huomaa. Hampaatkin on ihan paskassa kunnossa, puhun ruuasta koko ajan vaikken syö muiden nähden mitään. Itse kyllä spottaan aika helposti toisen häiriöisen. Ei kyllä siis tosiaan haittaa, parempi näin niin saa olla ja jatkaa rauhassa.
[/quote]

Kyllä ne huomaa, muttei viitsi/uskalla/jaksa puuttua. Ihan itse saat haluta alkaa parantua tai sitten ei, muiden väliintuloa on turha odottaa.
[/quote]

Miksi alapeukku? Ihan samahan tämä sh on kuin alkoholismi; jos ei ole omaa halua parantua, ei kukaan muu voi sinua parantaa.

http://lohtusyoppo.blogspot.fi

Voisko näidenketjujen nostelun lopettaa ja nostelija mennä hoitoon?

En tajua koko keskustelua.

Puhutaan "normaalista" syömishäiriöstä?! Olen rivien välistä kuulevinani jotain ihannointia sairautta kohtaan.

Oma käsitykseni on värittynyt tyttäreni kokemuksista. Vietti vuosia sairaalassa ja oli kaksi kertaa lähellä kuolemaa. Kolme anorektikkoa kuoli tyttäreni sairauden aikana.

Ei silloin sairautta peitellä, ei käydä koulussa/töissä. Kroppa ei ole hoikka ja lihaksikas.