Tuli sitten jätettyä avioerohakemus
Sanokaapas kommenttia, onko tämä teistä riittävä syy hakea eroa.
Jos otan esille jonkun keskeisen ongelman, mikä vaikuttaa vaikkapa niinkin keskeiseen asiaan kuin perheemme tuloihin ja yritän saada asiaa ratkaistuksi, saan miehen henkisesti kimppuuni. Tuntuu kuin keskustelisin teini-ikäisen pojan kanssa, joka vaan kuittailee ja on niin mahdollisimman epärakentava kuin olla ja voi. Yritän kovasti pysyä asiassa loukkauksista ja asiattomista syytöksistä huolimatta. Tähän liittyy yleensä nimittelyä yms.
Noh, jossain vaiheessa kärsivällisyyteni usein loppuu. Saatan sanoa, että ei hemmetti näin voi asioita hoitaa, ihan törkeää käytöstä. Ja jos suutun oikein pahasti, silloin voin heittää vaikka lautasen seinään. Siinä vaiheessa olen jo todella raivoissani. Dorkaahan se on, mutta kun on aikansa kiusattu niin minultakin se breaking point -löytyy. Ikävä kyllä.
Tässä vaiheessa mies muuttuukin "asialliseksi" ja "huolestuneeksi aviopuolisoksi", joka on naimisissa aivan hullun naisen kanssa. Eikun ämmän. Hän itse kun on niin kiltti, supportiivinen, uskollinen ja kaikkea vastaavaa. Ja onhan hän sellainen silloin, kun ei ole mitään haastetta elämässä. Tai ainakaan sitä oteta esille, esim. että laskut on jätetty maksamatta ja mites tehtäisiin, että nämä jatkossa menisi ajallaan.
Joo, varmaan on miehellä itsetunto-ongelmaa kun ei voi vaikeista asioista keskustella kypsästi. Tai jotain äiti-syndroomaa suhteessa vaimoon, kun saan tuollaista naurettavaa kiukuttelua osakseni.
Näitä asioita on yritetty työstää, mutta sama vaan toistuu.
En ole mikään jäkättäjä tai kimittäjä, vaan varsin ratkaisukeskeinen ja konkreettinen ihminen. Otan asiat asioina. Myös silloinkin, kun itselläni on syytä katsoa peilin. Pyrin ottamaan opikseni ja jatkamaan reippaasti eteenpäin. En jää muistelemaan menneitä, ellei kyseessä ole ajankohtainen asia.
Mies taas hyvinäkin aikoina hautoo mielessään minun taholtaan kokemiaan vääryyksiä. Kun se hullu akka ihan yhtäkkiä pimahti. Ihan tuosta noin vaan.
Olemme käyneet näitä läpi ihan asiallisesti. Olen yrittänyt olla tukena. Olla avoin ja rehellinen.
Mutta lopulta on selvinnyt, että mieheni on vain sellaista tyyppiä, että ei hän ikinä anna mitään kokemaansa vääryyttä anteeksi. Päreitä on kainalossa. Ja rehellisesti sanottuna, hän muistaa monet asiat kyllä varsin yksipuolisesti. Koskaan ne pimahtamiset eivät ole tulleet tuosta noin vaan, ilman että taustalla olisi ollut pidempääkin painostusta.
Vaikka kaikki muut asiat parisuhteessamme on kunnossa, niin minusta nämä ongelmat tekee suhteestamme ja elämästämme niin epäterveen, että asiaan on pakko löytyä ratkaisu.
Vuosien ja jatkuvan yrittämisen jälkeen en nähnyt muuta, kuin avioero.
Kommentit (38)
Sanon myös että kaikkea hyvää ja onnea matkaan ja älä kuuntele nyt sitten sen pehmittelypuheita. Rauha on kiva asia ja sinkkuna sen saavuttaa aina. Kivempi on koira kuin paskapuhe-äijä, ja henkisestä väkivallasta on viisainta hankkiutua kauas.
Terv kolmen yh,onnellinen nykyisin
Käytkö myös itse töissä vai oletko yhteiskunnan ja hänen rahojensa käyttäjä? Se on iso asia?
Suurkiitos pitkästä viestistäsi 2 & 3. En osannut edes odottaa noin tarkkaa kuvausta.
Kyllähän minä tiedän, että kyse on henkisestä väkivallasta. Miesparka ei tunnu itse käsittävän asiaa. Näkee asiat aivan eri tavalla.
Tänään taas oli kimpussa. Kävimme keskustelua skypessä ja taas tuli raivoamiset, miten olen vaan kiusannut ja piinannut enkä hakenut ongelmia ja ratkaisuja. Kun hän joutuu niin paljon minua kestämään.
Noh, kerrankin aloin itse tavaamaan keskustelun alusta lähtien, miten tilanne oikein meni. Ja se oli tasan tarkkaan niin, että otin asiallisesti esiin ongelman ja yritin hakea ratkaisua. Miten meneteltäisiin. Siinä pystyi oikein kellonajantarkasti katsomaan, kuka oli sanonut mitäkin ja kuinka pitkään. Laitoin miehenkin jopa lukemaan sen ja joutui myöntämään, että niinhän se meni. Että hän vaan jostain syystä tulkitsi sanomiseni aivan toisin mitä sanoin. Koki sen hyökkääväksi.
Huomatessaan virheensä, hän oli vain että aijaa. Ei näyttänyt nolottavan tai olevan pahoillaan. Että vaan uups, tuli pieni virhe tehtyä. Ja sitten taas pian muisti, miten veemäinen akka minä olen ja oli taas hiilenä. Kiva.
Jonkinnäköinen empatiakyvynpuute hänellä näyttäisi olevan olemassa minua kohtaa noissa ongelmatilanteissa. Yhdistettynä siihen heikkoon itsetuntoon, mikä ei kestä asioiden käsittelyä joskus ollenkaan.
Hän reagoi siihen henkisellä väkivallalla. Tietoisesti tai tiedostamattaan yrittää nitistää.
Pultit hän veti siitäkin, että nyt vihdoinkin vein ne eropaperit. Raivosi, miten olen lapsellinen ylireagoija ja miten pitäisi erohakemus perua. Vastasin, että en halua olla suhteessa, missä on näin sairas piirre. En halua olla paha nainen, joka pilaa läheistensä elämän. En halua vetää pultteja. Enkä halua, että emme pysty edes tärkeimpiä asioita käsittelemään asiallisesti. Sanoin, että nyt oikeasti riitelylle löytyy ratkaisu. Lopullisen eron voi hakea puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, mikä alkaa siitä kun mies on ilmoittanut saaneensa erohakemuksen tiedoksi. Jos emme tuohon mennessä saa asiaa korjattua, niin parempi erota, ennen kuin tapahtuu jotain oikeasti vakavaa.
Ehkäpä siksi lähdin tänne kertomaan tarinaa, että saisin vähän ulkopuolista näkemystä.
Nelonen kyseli työssäkäynnistä ja raha-asioista. Olemme yrittäjiä. Jos nyt kehtaan sanoa, niin viimeiset kuukaudet ollaan eletty minun tuloillani ja minun aikaansaamilla kaupoilla. Eikä siinä mitään, tähän statukseen liittyy että toisinaan tulee rahaa paljon ja toisinaan ei ollenkaan.
Järki sanoo, että kyse on jostain miehen henkisestä ongelmasta. Järki myös sanoo, että olen myös liian vastaanottavainen. Minun pitäisi toimia hänen kanssaan kuin lapsen tai kadunmiehen kanssa. Olla tiukkana, kun aukominen alkaa. Suuttua, loukkaantua tai reagoida jotekin aggressivisesti. Kun vastaan asiallisesti, että ei kyse ollut siitä vaan tällaisesta asiasta, niin urvelointi vaan jatkuu.
Kommentoikaa lisää.
Onko teillä yhteinen firma, entä lapsia? Olethan varautunut siihen, että jos tällaista yhteiselämää on, ongelma ei poistu vaan kärjistyy ainakin alkuun eron jälkeen, kun pitää vielä yrittää tulla toimeen ja sopia asioista? Ei se tarkoita etteikö kannattaisi erota, vaan että voimia täytyy varata siihen aikaan vielä extrapaljon. Jos ihminen on hankala avioliitossa, niin ei hän muutu yhteistyökykyiseksi erossa ainakaan kun ei ole itse sitä eroa pannut alkuun.
Mutta tuossa oli sinulla jo hyviä juttuja, kirjalliset keskustelut ja niiden kertaaminen jos ne alkaa muuttua miehen päässä. Luulisi että kun tuota jatkat, ja sanoitat sitä mitä mies tekee heti kun sen alun huomaat, niin vaikka se reaktio alkuun olisi uups ja aijaa, ja jatkuisi sitten pian taas, niin se alkaisi kuitenkin jossain vaiheessa vähetä, kun asia pysähtyisi siihen ja siitä tulisi muistutusta muistutuksen perään joka kerta. Jos se suuttuminen ja aggressiivisuus toimii tai et ole sitä käyttänyt aiemmin, niin miksikäs ei sitä kokeilisi, mutta luulisi että vielä parempi taktiikka on se, että tiedät että miehellä on tällainen tapa, mistä lie syystä, mutta tunnistat sen käytöksen ja osoitat sen miehelle joka kerta, eikä hän saa sillä tavalla manipuloitua tilannetta eikä asia etene ennen kuin hän vähintään myöntää sen virheensä siltä erää, jos nyt ei koko ongelma ratkeakaan.
Voi kun joku sanoisi jotakin. Taidatte olla nukkumassa. Minä teen tässä lovea talouteen istumalla keskellä yötä ahdistuneena tietokoneen ääressä.
Niin, tiedän että miehelläni on ongelma. Tiedän, että hänen pitäisi mennä vaikka jonnekin terapiaan käsittelemään asiaa. Mutta se edellyttäisi, että ensin ymmärtäisi ongelman olevan hänessä. Lisäksi tarvittaisiin motivaatiotakin asian korjaamiseen.
Motivaatiota saattaa tuo avioerohakemus tuoda.
En usko, että hän rakastaa minua kun kohtelee noin, mutta kokee vastenmielisenä eron, kun elämä menisi vaikeaksi. Katkerana sätti, että lapsellisuuteni ja äkkipikaisuuteni vuoksi lapsista tulee reppanoita, kun haen eron. Hänen käsityksensä asiasta on, että saatanan ämmä on taas pilaamassa hänen ja lasten elämää.
Olin jopa valmis menemään niin pitkälle, että laitan firman pakettiin ja menen työntekijäksi jollekin toiselle. Silloin ei tarvitsisi olla ärsyttämässä miestä olemassaolollaan. Hän voisi oikeastaan tehdä samoin. Saatasiin sopivasti välimatkaa.
Olen tosin miettinyt sitäkin, että avioliitossahan pitäisi olla tukena myötä ja vastamäessä. Ei tunnu hyvältä jättää ihmistä henkisen sairauden vuoksi. Tai mitä se nyt onkaan, jotain sinne päin. Tosin tähän löytyy heti vastaväite, että jos tilaan liittyy väkivaltaa enkä pysty suojaamaan siltä itseäni, niin silloin on jopa velvollisuus lähteä.
Miehessä on paljon hyviäkin puolia. Hän on hyvä isä lapsille, osallistuu ja hoitaa heitä. Haluaa työskennellä yhteisen hyvän eteen. Tavallisesti hän on mukavaa seuraa ja onhan hän hyvä työkaverinikin.
Ei tässä suhteessa nyt ihan veitsenterällä olla, mutta en hyväksy sitäkään että minua voi kohdella miten rumasti tahansa. Ja sitten peruspsykona kääntää kaiken nurinpäin, että minä olen lapsellinen, kohtuuton, epärakentava jne... En minäkään ole niin kivestä tehty, että kestäisin koko ikääni tuollaista mitä nykyään saan.
Inhoan muuten sitä, että kun hän solvaa ja syyttelee aiheetta päin naamaa, niin se on hänelle sen verran peruskauraa, ettei edes ymmärrä mitä tekee. Hänen mielestään puhuu ihan normaalisti, minä hulluakka vaan aina yhtäkkiä kilahtelen.
ap
Voi kiitos kun kirjoitit! On meillä lapsia. Ja tiedän, että eron haettua tarvitaan erityisesti voimia! Uusi tilanne tuo turvattomuutta, yksinäisyyttä ja ahdistusta. Samaan aikaan saan takuuvarmasti kohdata syytöksiä ja aggressioita. Jopa pahempia kuin aiemmin. Miten kestää romahtamatta? Miten kestää, etten lankea samaan? Miten lapset jaksavat erotilanteen? Tiedän jo valmiiksi, että he eivät todellakaan sitä halua. Samoin tiedän sen, että mies saattaa ryhtyä niin ikäväksi että todennäköisesti suostun mihin tahansa kunhan vaan ei tarvitse miestä enää kohdata. Mitä se tarkoittaa lasten suhteen, en tiedä.
Olen purkanut näitä asioita paljon. Tiedän tuon kuvion, mutta tiedän myös itseni. En halua ryhtyä äidiksi miehelleni. En jaksa kotioloissa olla aggressiivinen vaan edellytän, että parisuhteessa asiat pystytään käsittelemään asioina ilman, että minun pitäisi alkaa pitää koirakoulua miehelleni.
Jos johonkin ihmiseen täytyy suhtautua niin, niin silloin se ihminen ei ole aviomieheni.
ap
[quote author="Vierailija" time="15.02.2013 klo 01:40"]
Onko teillä yhteinen firma, entä lapsia? Olethan varautunut siihen, että jos tällaista yhteiselämää on, ongelma ei poistu vaan kärjistyy ainakin alkuun eron jälkeen, kun pitää vielä yrittää tulla toimeen ja sopia asioista? Ei se tarkoita etteikö kannattaisi erota, vaan että voimia täytyy varata siihen aikaan vielä extrapaljon. Jos ihminen on hankala avioliitossa, niin ei hän muutu yhteistyökykyiseksi erossa ainakaan kun ei ole itse sitä eroa pannut alkuun.
Mutta tuossa oli sinulla jo hyviä juttuja, kirjalliset keskustelut ja niiden kertaaminen jos ne alkaa muuttua miehen päässä. Luulisi että kun tuota jatkat, ja sanoitat sitä mitä mies tekee heti kun sen alun huomaat, niin vaikka se reaktio alkuun olisi uups ja aijaa, ja jatkuisi sitten pian taas, niin se alkaisi kuitenkin jossain vaiheessa vähetä, kun asia pysähtyisi siihen ja siitä tulisi muistutusta muistutuksen perään joka kerta. Jos se suuttuminen ja aggressiivisuus toimii tai et ole sitä käyttänyt aiemmin, niin miksikäs ei sitä kokeilisi, mutta luulisi että vielä parempi taktiikka on se, että tiedät että miehellä on tällainen tapa, mistä lie syystä, mutta tunnistat sen käytöksen ja osoitat sen miehelle joka kerta, eikä hän saa sillä tavalla manipuloitua tilannetta eikä asia etene ennen kuin hän vähintään myöntää sen virheensä siltä erää, jos nyt ei koko ongelma ratkeakaan.
[/quote]
Niin ja firmat ovat molemmilla omat, vaikka paljon yhdessä työskennelläänkin. Toki tiedän, että avioero heikentää taloutta merkittävästi. Ei ole kiva juttu, mutta ei myöskään ole kivaa, että mieheni repii minut suhteessa hengiltä.
Täällä myös harkitaan eroa ja vakavasti. Mies on jopa fyysisesti käynyt päälle ja olen ollut idiootti kun en jo siinä vaiheessa pakannut tavaroita ja lähtenyt. Toki sen pahimman jälkeen on käynyt kerran kiinni ja siitäkin jo yli puoli vuotta. Sen jälkeen onkin sitten tullut muut "ongelmat". Mitä nyt melkein joka viikonloppu kun mies ottaa olutta (ja ties mitä muuta) kavereidensa kanssa ja saa epilepsiakohtauksia kerta toisensa jälkeen.
Minä hyvää hyvyyttäni soitan joka kerralla ambulanssin kun olen ollut kuskina. Ambulanssin tullessa hän ei haluakkaan lähteä vaan otamme yhteen siinä sitten kaikkien nähden kun tämä jääräpää sanoo että ei lähde vaikka on aikaisemmin jopa itse pyytänyt apua soittamaan ja minä siinä sitten korotan ääntäni ja sanon että sinä et muuten meidän autoon istu!! Tänään juuri näin kävi.
Ehkä tein väärin kun hän soitti hetken päästä ambulanssista ja pyysi hakemaan, no minä taas kilttinä ja hyväsydämisenä ajoin sairaalalle (20km) ja hain hänet.
Toki laitoin viestiä ja sanoinkin että jossain se minunkin rajani menee ja se menee tässä. Olen niin hiton loppu jo tähän kaikkeen "muka avioliittoelämään".
Mutta tosiaan, nyt sen päätöksen tein, onhan se siis jo pidemmän aikaa muhinut mielessä kun luottamuspulaakin tässä on ilmaantunut ja tyhjiä lauseita kaikenlaisesta. Kunhan eropaperit jostain saisin niin heti laitan vetämään ja siihen ei sitten enää mikään auta. Piste.
Kiitos tästä! Olen harkinnut eroa, täysin samasta syystä! Ja kirjoituksesi kannusti minua sitä hakemaan. En jaksa olla enää se syypää kaikkeen ja päästään vialla oleva kusipää!
Yhdyn edelliseen! Minullakin samanlainen tilanne ja olen aivan lopussa siitä, että olen ollut syypäänä ihan kaikkeen... ja olen edelleen. Siihenkin, että jos mies sanoo minulle pahasti, niin olen itse sen aiheuttanut! Nyt printtasin avioerohakemuksen ja laitan sen menemään jo tänään...
Kuulostaa hyvin tutulle tarinalle. Mulla ex-mies otti tasan kerran vuodessa laskupinon ja alkoi käymään sitä lävitse, samalla valittaen laskujen määrän suuruutta ihan kuin olisi itse sen keksinyt siinä hetkessä. Valitettavan monesta laskusta vaan löytyi nimenomaan hänen nimensä, oli tiede-lehden tilaus, kun siitä sai niin kivan kaupanpäällisen, oli (helvetti sentään) leivontaohjeiden kk-tilaus, siitä sai blenderin kaupan päälle jne jne. Lista oli loputon.
Olin puhunut noista laskuista hänelle, järjestellyt sen minkä pystyin. Kaikkia en voinut koska en ollut tilaaja tai minulla ei ollut valtakirjaa, ja mies ei tehnyt asioiden eteen yhtään mitään. Tai anteeksi; tilaili lisää.
Ulosottomies lähestyi kun mies oli käynyt vanhempiensa ja meidän esikoisen kanssa lomareissulla, jonka miehen vanhemmat maksoivat, mutta mies oli hassannut melkein kolmen kuukauden palkkaansa vastaavan rahasumman ja mä olin tuolloin äitiyslomalla. Soitti lomareissultaan ja mä sanoin vielä siinä ettei nyt ostelis niin paljon kaikkea, olin jo nähnyt osan luottokorttimenoista, ja muistutin että talolainaa on edelleen maksettavana jne. Mutta minähän olin vain jäkättävä akka joka ei anna ihmisen rentoutua.
Sit tuli se vaihe kun mä olin jo töissä ja mies tuli omastaan ennen mua kotiin, otti postin ja piilotti laskut. Ainoa mitä mä vähän ihmettelin että ei oo laskua tullut, oli päivähoito, mutta aattelin että kaupunki on taas kerran vaihtanut jotain laskutussysteemiään ja laskut tulevat sitten parilta kuukaudelta kerralla. Tuli päivä kun olin lapsen kanssa saikulla kotona ja menin postilaatikolle ennen miestä; oli maksumuistutusta, karhukirjettä perintätoimistoilta ja kaupungilta.
Olin todella ihmeissäni ja aloin käymään kaikkia kaappeja lävitse; joka ainoaan paikkaan jota en päivittäin käyttänyt, mies oli tunkenut laskuja avaamattomina. Niin mun kuin omiaankin. Niitä oli paperinkeräyskorissa, nippelilaatikon takana, kaapissa jossa oli kaikenlaisia lasten piirustuksia ja synttärikortteja jne jne.
Ja kun otin asian puheeksi kun mies oli viimein saapunut kotiin, syy oli minun. Hän viaton raukka oli joutunut mun kurjan vallankäytön kohteeksi ja siksi piilottanut myös ne laskut jotka oli mun nimelläni. Mutta siis vain koska minä olin niin ikävä ihminen.
Oi voi. Tuo oli yksi isommista syistä siihen miksi halusin siitä miehestä eroon. Hän oli jo kuitenkin nelikymppinen eikä mitään vastuuntuntoa talousasioissa.
Voi näitä yh, naisia ja "äitejä, heti oollaan vaan omaan tuoliin katsomassa ja ei anneta ukolle, siitä se vain johtuu ja mies hakee viihdettä muualta,eikä puhu noista kovinkaan helposti Halloota,eikö ukkosi ollutkaan se Don Juan vaan oli laskuja ja itkevät lapset välissä, missä ymmärys on nykyään,pääsette helpolla, tuntuu että, ette tiedä oikeasta rakkaudesta yhtään mitään,tuhoatte perheet ja muutkin ympärillä kirjoituksilanne, menkäähän ekana itseenne ja antakaa anteeksi, pyytäkää anteeksi, missäs se on nykyään, oikeaa vastuuta toisesta hieman enemmän, lapset jättävät teidät kun aika tulee, mutta mies ei jätä helposti, ainoa syy erota on jos toinen hakkaa ja on kova pettäjä silloin on mielestäni jo oikeus erota. Kestäkää nyt sitten elämää paljon vaikeammin p.s kokemusta sairaudesta ja alkoholismista lähtien on, 6- lasta ja eronnut mies
[quote author="Vierailija" time="01.07.2013 klo 20:08"]
Voi näitä yh, naisia ja "äitejä, heti oollaan vaan omaan tuoliin katsomassa ja ei anneta ukolle, siitä se vain johtuu ja mies hakee viihdettä muualta,eikä puhu noista kovinkaan helposti Halloota,eikö ukkosi ollutkaan se Don Juan vaan oli laskuja ja itkevät lapset välissä, missä ymmärys on nykyään,pääsette helpolla, tuntuu että, ette tiedä oikeasta rakkaudesta yhtään mitään,tuhoatte perheet ja muutkin ympärillä kirjoituksilanne, menkäähän ekana itseenne ja antakaa anteeksi, pyytäkää anteeksi, missäs se on nykyään, oikeaa vastuuta toisesta hieman enemmän, lapset jättävät teidät kun aika tulee, mutta mies ei jätä helposti, ainoa syy erota on jos toinen hakkaa ja on kova pettäjä silloin on mielestäni jo oikeus erota. Kestäkää nyt sitten elämää paljon vaikeammin p.s kokemusta sairaudesta ja alkoholismista lähtien on, 6- lasta ja eronnut mies
[/quote]
- ja alkoholismi kaikesta päätellen vaikuttaa kuvioissa vieläkin.
Itse miehenä olen alkuperäisen aiheen suhteen avioeron kannalla. Mutta mites kun tilanne onkin toisin päin , minä miehenä voin pahoin suhteessa / aviossa joka on kohta kestänyt 20 vuotta. Rahaa tuon enemmän taloon mutta talousasiat ovat yhteisiä eivätkä ole se syy tässä kummallakaan osapuolella vaan se miten 4 lastamme kasvatamme. Vanhin jo 18 ja nuorin 13 , kaikki poikia. Jos minä yritän antaa/pitää kiinni kaikille yhtenäisiä säännöistä ja ohjeista , jotka mielestäni pitää myös olla kaikkille samat niin vaimoni on kaikessa heti minua vastaan. Lapsetkin jo riitelevät keskenään kun tänään on nämä säännöt meille ja tuolla veljellä eri sääntö ja perheen äiti ei edes muista mitä on käskenyt tai ohjeistanut miksi. Jos joku "murkuista" saa oman murkku kohtauksen niin ensimmäisenä minua syytetään vaikka olisin ollut täysin vaiti tilanteessa. Minä en ole ikinä "oikeassa", ainakaan niin että vaimo tunnustaa sen ja muuttaisi tapojaan. Jos minä annan jostain tehdystä asiasta seuraamuksen niin se on aina ylilyönti. Minut on murrosikäisenä asetettu siihen tilanteeseen että ;"valitse puolesi poika" ja sitä tilannetta en ikinä halua kenenkään kokeman.
Nostanko kädet pystyyn ja vaihdan maisemaa vai haastanko vaimon kolmannen osapuolen juttusille yhdessä...... Avioliitto on iso juttu mutta pienestä sitä ei pidä hajottaakkaan ja väkisin ei kannata olla.....
p.s. Alkoholi ei kuulu perheemme nautinto ainesiin
[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 13:02"]
Itse miehenä olen alkuperäisen aiheen suhteen avioeron kannalla. Mutta mites kun tilanne onkin toisin päin , minä miehenä voin pahoin suhteessa / aviossa joka on kohta kestänyt 20 vuotta. Rahaa tuon enemmän taloon mutta talousasiat ovat yhteisiä eivätkä ole se syy tässä kummallakaan osapuolella vaan se miten 4 lastamme kasvatamme. Vanhin jo 18 ja nuorin 13 , kaikki poikia. Jos minä yritän antaa/pitää kiinni kaikille yhtenäisiä säännöistä ja ohjeista , jotka mielestäni pitää myös olla kaikkille samat niin vaimoni on kaikessa heti minua vastaan. Lapsetkin jo riitelevät keskenään kun tänään on nämä säännöt meille ja tuolla veljellä eri sääntö ja perheen äiti ei edes muista mitä on käskenyt tai ohjeistanut miksi. Jos joku "murkuista" saa oman murkku kohtauksen niin ensimmäisenä minua syytetään vaikka olisin ollut täysin vaiti tilanteessa. Minä en ole ikinä "oikeassa", ainakaan niin että vaimo tunnustaa sen ja muuttaisi tapojaan. Jos minä annan jostain tehdystä asiasta seuraamuksen niin se on aina ylilyönti. Minut on murrosikäisenä asetettu siihen tilanteeseen että ;"valitse puolesi poika" ja sitä tilannetta en ikinä halua kenenkään kokeman.
Nostanko kädet pystyyn ja vaihdan maisemaa vai haastanko vaimon kolmannen osapuolen juttusille yhdessä...... Avioliitto on iso juttu mutta pienestä sitä ei pidä hajottaakkaan ja väkisin ei kannata olla.....
p.s. Alkoholi ei kuulu perheemme nautinto ainesiin
[/quote]
Epäjohdonmukainen kasvattaminen syö kaikkia. Pyydä vaimosi perheterapiaan. Pyydä hänet sinne selvittääksenne parisuhdesotkut ja epäselvyydet kasvatusasioissa.
Säännöt kannttaisi kirjoittaa paperille, koska ne saattavat unohtua johdomukaisimmaltakin ihmiseltä, ja sinun vaimosi vaikuttaa epäjohdonmukaiselta, ihmekö siis, että perheessänne vallitsee epätietoisuus. Pitäkää neuvonpito vaimosi kanssa kahdestaan, jossa käytte läpi kaikki mahdolliset kasvatukselliset periaatteet, joita kannatatte ja joista olette erimielisiä. Pyrkikää löytämään teitä molempia tyydyttävät toimintaperiaatteet. Kirjoittakaa kaikki sopimanne muistiin paperille ja käykää paperi vielä yhdessä läpi, jotta voitte varmistua, oletteko samoilla linjoilla.
Tämän jälkeen pitäkää perheneuvottelu, jossa käytte läpi talon säännöt, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä sekä seuraumukset sääntöjen rikkomuksesta (esim. rangaistukset). Muistakaa johdonmukaisuus, kohtuullisuus ja tasapuolisuus.
Sitten kaikki perheenkäsenet allekirjoittavat paperin ja tulostatte tai monistatte paperista niin monta kopiota kuin on perheenjäseniäkin. Yksi vielä jääkaapin oveen tms., josta säännöt on helppo tarkistaa.
Jos mikään näistä ei auta, voit mielestäni luovuttaa, sillä enempää ei ihmiseltä voi vaatia. Olet tehnyt parhaasi.
P.S. Oma eksäni ei suostunut pariterapiaan. Muutenkin olen saanut sellaisen käsityksen, että miehet eivät mielellään puhu asioistaan ulkopuolisille. Siksi onkin kiva lukea, että sinä olisit valmis tekemään töitä avioliittosi onnistumiseksi.
Älkääää menkö ääliöiden kanssa naimisiin :)
joskus ihmiset kasvaessaan vaan muuttuu ... vai oletko sinäkin vielä kakara?
[quote author="Vierailija" time="15.07.2013 klo 13:24"]P.S. Oma eksäni ei suostunut pariterapiaan. Muutenkin olen saanut sellaisen käsityksen, että miehet eivät mielellään puhu asioistaan ulkopuolisille. Siksi onkin kiva lukea, että sinä olisit valmis tekemään töitä avioliittosi onnistumiseksi. [/quote]
Puhuvat toki, silloin kun vaimo ei ole paikalla eikä ole vaaraa, että jutut kiertää takaisin vaimolle.
Kuulostaa niin tutulta ja hain eroa myös ja erosin.
Kun laitoin erohakemuksen niin siitä vasta riemu repesi ja nuo huolestuneet (lue:muka huolestuneet) puheet mielenterveydestäni alkoi olla lähes jokapäiväisiä jo ilman, että olisin edes "pimahtanut". Itse en ole heitellyt lautasia, mutta korottanut ääntäni ja joskus huutanutkin kun on mennyt niin yli ymmärryksen miehen jopa kaksijakoiset puheet.
Oli kerran soittamassa minulle jopa ambulanssia kun koitin puhua asioista aivan fiksusti. Tiesin, että pääsisin kyllä sairaalasta pois jos mielentilaani tutkittaisiin, vaikka jonkin sortin masennus alkoikin jo iskeä. Lähipiirin ja jopa miehen äidin mielestä mieheni oli sejoka olisi tarvinnut sen ambulanssin, ihan oikeasti.
Myöhemmin sain avattua suuni mm. neuvolassa jne. Sain tälle kaikelle nimikkeen eli henkinen väkivalta. Se alkoi selittämään minulle paljon ja kun sen diagnoosin läpi aloin tutkailemaan tilanteita niin olin vakuuttunut siitä lopuksi itsekin. Tosin voimani hupeni päivä päivältä ja lasten vuoksi koin, että minun tulee erota ja tehdä kaikkeni, jotta pääsen eroamaan.
Tilanne kärjistyi siihen, että mies poistettiin loppujen lopuksi kodista poliisin voimin. Saimme jonkinlaisen rauhan. Nyt näen, että mieheni on sairas ja niin näkee häntä nyt auttavat tahotkin. On asunnoton ja asuu eräänlaisessa asuntolassa. Joutuu kerrankin nyt tekemään itse omien asioidensa eteen, vaikka yhä minulta jotain apua saakin, kuten välillä raha-apua, mutta olen koittanut sen pitää minimissä ja lopuksi päästäsiitäkin eroon kunhan saa asiansa rullaamaan. ITSE.
Koittaa vongata minusta vielä murusenkin voimia, mutta tuolloin olen ottanut heti etäisyyttä.Pyytänyt poistumaan tai lopettanut puhelun.En vaan kestä enään yhtään ja minun on nyt ajateltava itseäni, jotta voin olla hyvä äiti.
Minä olen takonut päähäni etten ole mieheni äiti enkä vastuussa hänestä. Hän oli kuin teini, joka vinkui kuinka piti saada uusi takki (useiden satojen merkkivaatteet vain kelpasi). Jos ei heti ja juuri sillä hetkellä ollut varaa antaa(hoisin taloutta yksin) niin sain kuulemma sairaita kiksejä kun näin hänen kulkevan ryysyissä. Joskus sanoin, että miksi ei mene itse ostamaan kun saa rahaa ja taloudellisen tilanteen mukaan. No, siitä tilanteesta hänellä ei ollut koskaan mitään käsitystä, vaikka kuinka kirjoitin tulot ja menot ylös ja kalenteriin jokaisen rahapäivän summineen. Mies ei käynyt töissä eikä näyttänyt olevan aikomustakaan mennä. Oli minun vika sekin kun ei saanut aikaiseksi hakea töitä. Hoisin kaiken kodin, lapset ja kaiken muunkin, menin jopa ulos lasten kanssa, jotta herra olisi saanut katsella työkkärin sivuilta jotain kiinnostavaa. Ei, pelasi senkin ajan. Sitten syy oli stressin ja milloin mikäkin. Soitti äidilleen ja kanteli minusta, joskus kuulin väkisinkin osan puheluista ja huomasin hänen valehtelevan asioita omaksi edukseen.
Lopussa suorastaan tunsin juosseeni maratonia loputtomiin ja mielikuvissani muiden saavan sen jälkeen levätä kun minun piti vielä jatkaa. Finaalin tullessa tunsin jo ryömiväni maaliin, mutta sinne oli pakko päästä tai tiesin, että henki multa lähtee muuten.
En enään ikinä, koskaan halua miestä samaan talouteen. En ikinä sanomaan minulle miten minun tulee toimia ja vaatia minulta mitään. Sain traumat.
Et kerro kuin pintaraapaisun tekstissäsi, vaistoan, että siellä on varmaan muutakin ongelmaa tai sitten et ole osannut nimetä miehesi käytökselle parhaiten kuvaavaa sanaa.
Henkinen väkivalta voi olla hyvin monimuotoista ja niin hienosti toteutettua ettei sitä itse huomaa kun se vielä etenee yleensä vaivihkaa.
Olen yhä ahdistunut aika-ajoin jos joudun ajattelemaan exäni tilannetta tai hän hakee sääliäni ja selkeästi yrittää, että "äiti" tulee taas ja hoitaa asian kuin asian kuntoon. Niin ei tule käymään.
Jos en kuule hänestä muutamaan päivään niin minun oloni kevenee ja paranee huomattavasti, näen valoa tunnelin päässä. Olen jopa iloinen.
Syy miksi jotain murusia vielä olen itsestäni hänen eteen antanut on se, että vielä en ole päässyt eroon siitä kuinka hän uhkasi eron toteutuessa tappavansa itsensä. Kiristyskeinona on käyttänyt ennenkin, mutta nyt kun tiedän tilanteen olevan hänelle oikeasti haastava ja hän on neuvoton ja joutuu opettelemaan elämää uudelleen alusta niin se jotenkin voi olla todennäköisempää nyt, että jopa tekisikin niin itselleen.
Ensimmäinen mieheni ja esikoiseni isä tappoi itsensä kun erosimme. Ja siksi tuollaiset uhkaukset saavat minut varpailleni, vaikka TIEDÄN etten voi ketään hengissä pitää jos ihminen ei sitä itse halua. Olen pyytänyt hakemaan apua, itkuisena anellut, että menisi sairaalaan.
Jonain päivänä uskon, että uskallan pistää nuo uhkailut toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Tämän kaiken kirjoitin sinulle siksi, että meillä kaikki (eroaikeet) alkoi samantapaisesta tilanteesta ja johti näin dramaattiseen eroon muutaman kk:n sisällä. Rohkaisuksi sinulle ja tekemällesi päätökselle, että älä anna periksi, vaikka tilanne voi muuttua likaiseksi pelikentäksi. Mies voi itkeä rakkauttaan sinuun, mutta muista pohtia onko se riippuvaisuutta huolenpidostasi vai rakkautta, Pysy vahvana ja vastaus kysymykseesi: minusta et hae eroa suotta. Toki itse sinä päätät mitä olet valmis sietämään loppuelämäsi.
Kaikkea hyvää tulevaan.