Millaisia olette "normaalit" syömishäiriöiset

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 14:46"][quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 14:41"]

Olen entinen sellainen. Onneksi entinen. Kysymys vielä teille kärsiville: eikö se ole silkkaa hulluutta ylläpitää utopiaa, että teidän kroppanne ja ulkonäkönne voisi saada terveellä tavalla? Eikö se ole todella vahingollista yrittää uskotella muillekin sellaista utopiaa? Minä haaveilin täydellisestä kropasta; urheilin joka päivä ja kontrolloin syömisiäni sairaanloisesti, oksensin jos söin mielestäni liikaa tai väärin. En ollut missään vaiheessa tyytyväinen ja tajusin, että minun pitää lopettaa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ja syöminen, liikkua ihan hitosti, jotta saisin ns. "Täydellisen kropan". Tajusin, ettei siinä ollut mitään järkeä, muutuin itsekkääksi, joustamattomaksi ja olin todella onneton. Enää en halua tuhlata ainutlaatuista elämääni täydellisyyden tavoitteluun, ihan kivan kropan saa paljon vähemmällä vaivalla. Ettekö te muut ole jo lopen väsyneitä tuohon "pelleilyyn" ja harhan ylläpitoon?

[/quote]

Totta hemmetissä olen väsynyt tähän "pelleilyyn". Ongelma vain on se, että jos otan yhtään painoa lisää ahdistun pahasti enkä kehtaa liikkua julkisilla paikoilla, koska olen mielestäni lösähtänyt ja epäonnistunut. Olen nuoresta asti ollut tosi huono sietämään sitä, jos kropassani on jotain, mitä ei voi kontrolloida, ts. rasvaa. Se tuntuu inhottavalta, ylimääräiseltä, joltain mikä ei ole osa minua.

T: 52
[/quote]

Sama. Tuolla puhuttiin vielä siitä että on sairastanut "vain pari vuotta" eli sairaus ei ehtinyt kroonistua. No itse sairastin vain pari vuotta teininä, nyt kymmenen vuotta myöhemmin verratessani itseäni oikeasti normaaleihin ja terveisiin ihmisiin, huomaan anorektisten ajatusten olevan koko ajan siellä taustalla. Olen aina ollut hoikka ja urheilullinen, syön terveellisesti, joten kukaan ei tajua kuinka sairas ajatusmaailmani on. Pitävät luonnostaan hoikkana ja reippaana vaikka minun on PAKKO urheilla, vaikka en aina haluaisikaan. Pitkään ajattelin kaikkien vahtivan syömisiään ja haluavan pysyä hoikkana ja vasta nyt aikuisena alan ymmärtää että kaikkien suurin tavoite elämässä ei ole pysyä hoikkana, kaikki eivät ruokaa syödessään mieti paljonko siinä on kaloreita ja kaikki eivät vaatteita valitessaan mieti missä paidassa näyttää kaikista laihimmalta. Minulle tämä on aina ollut normaalia ja arkipäivää.

Olen kolmekymppinen joka näyttää nuoremmalta. Ollut työelämässä ja opiskellut, silti syömishäiriö on säädellyt elämää monin tavoin mitä ei uskoisi sillä se muuttaa aina kaiken. Ihmissuhteet, jne. Olen lapsuudesta saakka taistellut syömisongelmien kanssa. Pohjimmiltaan huono itsetunto joka rääkkää varjon tavoin. Bulimia, anoreksia ja nyt myöhemmin BED- uusi kaveri joka kolmatta kertaa kiduttamassa. Kaikki dieetit, syömättömyydet ja ruokatyylit käynyt läpi. Opiskellut ravitsemusta ja liikuntaa, harrastanut lajeja ja tehnyt tietoisia päätöksiä joilla tasapainoilla sairauden ja paremman olon kanssa. Nyt ok ahmimiskausi päällä.

Pahimpina kausina paino putoaa hyvin alas, 20-30kg. Yritin syödä mutta ruokahalu katoaa täysin sillä syömättömyydestä saa euforisen olotilan. Liikuin mutta se ei ollut itseisarvo. Olin julkisesti "näkyvä" ja asiat näytti paremmalta mutta jouduin kipujen takia sairaalaan ja kun keho oli väsynyt.

Sitten putosin monen vakavan vaikeuden vuoksi ja olen nyt sosiaalisesti yksinäisempi, ahmimiskauden takia lihonut hyvin paljon. Olen vetäytynyt hetkeksi syrjään koska en jaksa. Ensi vuonna taas elämä kiepsähtää parempaan ja toisaalta en enää tiedä kumpi ok pahempi, tämä ahminta vai olla syömättä. Yhtä paskaa. Puolisoni tietää taustastani ja tukee vaikka henkisesti olen etäämpi kun "aktiivi" vaihe päällä.

Bulimia oli kaikista kamalin ja vaikein sh koska vahingoitti eniten mieltä, elimistöä ja hampaita. En ikävöi pakonomaista oksentelua ja ahmimista, kesti vuosia opetella eroon oksentamisesta. Se on liian helppoa. Raskausajat oli vaikeita koska pahoinvoimisen takia ei voinut vaikuttaa ja toisaalta oli pakko olla oksentamatta mutta ahmimista tapahtui paljon. Vauvojen vuoksi olen pakottanut itseni syömään oikeaa ruokaa ja kärsimään painosta koska alipaino sairastuttaisi lapsen. Refluksi tosin ei ole helpottanut ja helvetilliset tuskat odotuksissa eikä mielihalut tyhjäytyä häviä.

Anoreksia kummittelee oven takana koska tiedän, että seuraava reitti lähtee pitkän ahmimiskauden jälkeen syömättömyyteen. Siitä saa nautintoa kun hallitsee itsensä :( Lapseni syövät tavallista kotiruokaa ja näkevät äidin ruokailevan, tätä en lapsilleni halua. Lapsuudenkodissani oli niin sairasta meininkiä vanhempien syömiset ja pakkolaihdutukset sekä tapa arvostella muita painosta kuten omia lapsiaan. :/

En toivo tätä kenellekään. Säälin itseaiheutettuja syömishäiriöisiä jotka tahallaan hakeutuvat kovan liikunnan pariin ja käyttävät väärin ravitsemusopin tietoja. Täälläkin niitä jotka kehuvat sairaudellaan jolloin enemmän kyse pätemisestä kuin aidosti sairastumisesta. Ei hieno kroppa ole koskaan tarpeeksi tälle sairaudelle mistä erottaa teeskentelijät.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 15:25"]

En tajua koko keskustelua.

Puhutaan "normaalista" syömishäiriöstä?! Olen rivien välistä kuulevinani jotain ihannointia sairautta kohtaan.

Oma käsitykseni on värittynyt tyttäreni kokemuksista. Vietti vuosia sairaalassa ja oli kaksi kertaa lähellä kuolemaa. Kolme anorektikkoa kuoli tyttäreni sairauden aikana.

Ei silloin sairautta peitellä, ei käydä koulussa/töissä. Kroppa ei ole hoikka ja lihaksikas.

[/quote]

"Normaalilla" tarkoitettaneen tässä tapauksessa henkilöitä, joiden sairaus ei kovin pahasti näy ulospäin esimerkiksi aivan sairaalloisena laihuutena. Syömishäiriöllä ei anoreksiaa (jonka diagnostisissa kriteereissä bmi-raja on 17,5) lukuunottamatta ole välttämättä tekemistä kilojen kanssa, vaan olennaista on häiriintynyt ajatusmaailma. Henkilön syöminen ja suhde ruokaan saattaa olla hyvinkin vääristynyt vaikka hän olisi normaalipainoinen. Ei sillä ole minkään ihannoinnin kanssa mitään tekemistä.

Syömishäiriöön kuuluu hyvin tyypillisenä oireena sairauden peittely tai sairaudentunnon puuttuminen kokonaan. Syömishäiriöinen, jos siis ylipäätään tuntee itsensä sairaaksi, on usein erittäin taitava piilottelemaan oireiluaan. Itse esimerkiksi omaan juuri tämän manitsemasi hoikan ja lihaksikkaan kropan, mutta jos kertoisin Sinulle millä keinoin tämä on saavutettu, ymmärtäisit, ettei sillä ole mitään tekemistä terveellisen kanssa.

T: 52

Voitteko olla parisuhteessa?

Aika harva huomaa päälle päin. Pitävät vain hoikkana (bmi 18,5) ja ihailevat. Ikää reilu 30 ja ihme kyllä näytän nuoremmalta. Oksentelua nuorempana, en enää. Nykyään kyttään vain kaloreita. Olen vahtinut syömisiäni 17-vuotiaasta asti. Nuorempana mukana ollut myös masennusta ja itsetuhoisuutta. Joskus olen ollut laihempikin ja totta puhuen pidän itseäni turhan pullukkana nytkin. Olen naimisissa, mieheni tietää häiriöstäni mutta ei siitä että kontrolloin vieläkin syömisiäni, luulee että olen jo parantunut. Syön normaalin illallisen joka päivä. Tuskin tästä paranee.

Ihme kyllä elämään mahtuu paljon muutakin.

Mä muuten tunnistan ainakin jotkut syömishäiriöiset. Varsinkin bulimikot.

Minulla on ortoreksia. Ei sitä päällepäin näe, en ole alipainoinen vaan enemmänkin hoikka ja lihaksikas. Tykkään treenata ja syödä "oikein". Mies ehkä aavistelee jotain ja lapsi tietää, että äitin pitää syödä omia ruokia ettei tule kipeäksi, mutta ei muut sitä huomaa. Vaikkapa vanhemmillani syön normaalisti, jälkiruokaakin, mutta seuraavina päivinä tilanne tasoittuu urheilun ja kevyen syömisen myötä. 

Nyt on helppoa kun olen hoitovapaalla, ei ole kukaan vahtimassa syömisiäni/jumppaamisiani päivisin.

Olen nelikymppinen bulimikko, vasta kymmenisen vuotta syömishäiriöinen. Elämäni ei pyöri bulimian ympärillä ja joo todellakin salaan sen kaikilta.

Ahmimishäiriötä minulla ei ole, eikä kukaan näe kaikkea mitä päivän aikana syön, joten syömiseni vaikuttanee kaikkien silmiin suht normaalilta. Ei siis mitään massiivisia mättöjä vaan tasaista paljon syömistä. Perhe näkee osan syömisistäni, työkaverit osan. Osan syön yksin. Syön niin paljon kuin haluan tai kehtaan ja jos olo on sen jälkeen kovin täysi (silloin ei ole jos olen syönyt kohtuuudella) niin käyn oksentamassa osan pois. Teen tätä muutaman kerran viikossa, jos nyt arvaan että vaikka kolme kertaa.

En missään tapauksessa kerro tästä yhtään kenellekään, enkä usko että kukaan tietää. En enää edes ajattele asiaa juurikaan.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 20:51"]

Mä muuten tunnistan ainakin jotkut syömishäiriöiset. Varsinkin bulimikot.

[/quote]

Mistä?

Tiedättekö mitä teillä on taustalla sairastumisessa? Mulla ainakin kotoa tullut laihuuspakkomielle (hoikka äitini valittI "läskejään" koko ajan kun olin lapsi / nuori ja arvosteli myös julkkisten, myös hoikkien missien yms. "läskejä"). Toinen syy on varmasti seksuaaalinen hyväksikäyttö joka tapahtui kun olin nuori.

-18

Minulla on työkaverina syömishäiriöinen, joka luultavasti kuvittelee, että me muut emme tiedä tai huomaa asiaa. Se näkyy ulospäin sairaalloisena laihuutena (hän on kuulemma "aina ollut tällainen luikku") sekä hirveässä kunnossa olevina hampaina (luultavasti oksentanut joskus?). Hän syö todella pieniä annoksia, mutta tuntuu ajattelevan ruokaa tosi paljon. Tykkää paljon kaikesta makeasta, muttei pysty syömään niitä kuin minimaalisen pieniä paloja kerrallaan. Esim. viineristä hän leikkaa itselleen aina vain noin neljäs-viidesosan, jos sellaisia on tarjolla.

Luonteeltaan hän on tyypillinen syömishäiriöinen, erittäin vaativa itseään kohtaan ja jotenkin hermostunut ja neuroottinen. Työnteko on hidasta ja pikkutarkkaa, kaikki pitää tarkistaa moneen kertaan ettei virheitä vain tule. Ja sitten jos tulee, niin joku pieni virhe, minkä muut ohittavat olankohautuksella, saa hänet pois tolaltaan päiväkausiksi. Hän on itse asiassa hyvin rasittava työkaveri ja olen iloinen, että hän lopettaa kohta....

Bulimikon saattaa tunnistaa (ostoskorin sisällön lisäksi) turvonneista poskista, punoittavista silmistä ja haavaisista käsistä. Bulimikoilla on myös oma tietty kehonkieli.

Mä olen entinen melko lievästi syömishäiriöinen ja lähelläni olen nähnyt paljon syömishäiriöitä. Väitän (eli luulen, enhän mene kyselemään yleensä) tunnistavani usein syömishäiriöisiä. Siis ihan näitä "normaaleja" syömishäiriöisiä.

En peittele, koska mulla ei hirveän läheisiä ihmisiä ole. Lapsien kanssa asun, mutta ne on kiinnostuneita vain omista syömisistään. Kyllä ne ajatukset tosi paljon oman ulkonäön/syömisen ympärillä pyörii. Veikkaan että ikä tekee kyllä tehtävänsä, eikä sitten vanhana enää jaksa tätä.

Mutta mun kroppa ei todellakaan enää tarvi kuin sen tonnikalapurkin ja kaksi leipää päivässä, tulen niistä täyteen ja syön ne aina vasta illalla töitten jälkeen. Haluan olla laiha ja normaalilla syömisellä en ikinä olisi, koska liikuntaa en ehdi harrastaa.

Viikonloppuisin saatan kyllä ahmia karkkia ja syödä mitä vaan, mutta viisi päivää viikossa menee noilla niukoilla safkoilla.

Olen kärsinyt jo 25 vuotta syömishäiriöstä (bulimia ja ahmiminen ilman oksentelua). En ole koskaan tosissani kertonut kenellekään. On aikakausia, jolloin on mennyt tosi hyvin. Raskausajat elin ortoreksisesti ja voin todella hyvin... ainakin ulkoisesti. Laihduin raskauskilot heti. Nyt lähinnä ajatukset pyörii ruuassa ja kuluttamisessa koko ajan, mutta en uskalla enää oksentaa, koska sain mm. keuhkokuumeen oksentelun vuoksi ja aloin myös oksentaa verta. Nyt yritän syödä terveellisesti oikein ja omaksua fitness elämäntapaa. Olen tällä hetkellä pulskempi kuin aiemmin ja en halua kiloja lisää. Haluisin myös olla ajattelematta aina kaloreita. Olen tyytyväinen jo siihen, etten enää oksenna. Nämä kaudet vaihtelevat aina sykleissä. On anorekstisia vaiheita, jolloin olen taas laihempi. En ole koskaan ollut sairaalloisen laiha, joten uskon, ettei kukaan epäile mitään. Lapset alkoivat kyllä ihmetellä, kun voin niin usein huonosti...

"Kiva", että meitä on muitakin, saapahan ainakin vähän vertaistukea... Minä olen sairastanut bulimiaa 7 vuotta, väliin on myös mahtunut anorektisia kausia. Tällä hetkellä olen mitoissa 168cm/49kg ja alaspäin mennään, joten kaippa sen kohta joku voi huomatakkin.

Olen avoliitossa ja mies ei tiedä ongelmistani mitään, ainakaan toivottavasti, vaikka oksentelen joka ikinen päivä. Ainoastaan vanhempani tietävät syömishäiriöstäni, mutta olen uskotellut heillekkin olevani parantunut ja näen heitä niin harvoin, että he eivät pääse huomaamaan painon heitteilyitäni. Myöskään kaverini evät tiedä, pitävät luonnostaan laihana.

On tämä kyllä yhtä helvettiä päivästä toiseen, en usko, että tulen ikinä parantumaan, koska olen sairastanut jo niin kauan. Tuosta bulimikon tunnistamisesta vielä, joissain tapauksissa se voi olla aika selvää (esim. turvonneet sylkirauhaset, katkenneet verisuonet, rystyset verillä, ahmiminen, huonot hampaat jne..) ja joissain taas täysin mahdotonta. Minä olen välttynyt ihme kyllä pahimmilta hammasvaurioilta (vaikka oksennan tosiaan päivittäin!), keltaiset ne tosin ovat, rystyseni eivät ole verillä, enkä usko, että minusta muutenkaan huomaa mitään.

Jos joku tahtoo vaihtaa ajatuksia syömishäiriöstään ja muustakin, se olisi erittäin kiva.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 15:25"]

En tajua koko keskustelua.

Puhutaan "normaalista" syömishäiriöstä?! Olen rivien välistä kuulevinani jotain ihannointia sairautta kohtaan.

Oma käsitykseni on värittynyt tyttäreni kokemuksista. Vietti vuosia sairaalassa ja oli kaksi kertaa lähellä kuolemaa. Kolme anorektikkoa kuoli tyttäreni sairauden aikana.

Ei silloin sairautta peitellä, ei käydä koulussa/töissä. Kroppa ei ole hoikka ja lihaksikas.

[/quote]

Huoh, taas tämä asenne, että vain anorektikko voi olla oikea syömishäiriöinen. Tiesitkö että esim. bulimiaa sairastavat voivat olla ihan normaalipainoisia, mutta silti erittäin sairaita. Syömishäiriöinen voi olla myös siinä kunnossa, että pystyy käymään koulussa tai töissä. Voi vit*u mikä asenne.

Eikä täällä kukaan ihannoi sairauttaan.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 21:29"]en uskalla enää oksentaa, koska sain mm. keuhkokuumeen oksentelun vuoksi ja aloin myös oksentaa verta.

[/quote]

Miten oksentelusta voi saada keuhkokuumeen? Entä miten se veren oksentelu - oliko jotain pahastikin vialla, vai menikö se vain itsestään ohi?

Itselläni on lievähkö bulimia, ja se satunnainen oksentaminen on tuntunut varsin "viattomalta" paheelta, mutta tuo kuulostaa kyllä aika pelottavalta.

Keuhkokuumeen voi saada, jos vetää oksennusta hengitysteihin. Veren oksentelu voi johtua monista syistä - lievimmillään vaikka posken haavaumasta ja vakavammillaan ruokatorven repämisestä. Ruokatorven repeämä voi tappaa.

Oksentelu ei ole viaton pahe, yritä kiltti lopettaa tosissasi vielä kun voit ja teet sitä satunnaisesti. Lopettaminen käy koko ajan vaikeammaksi ja oksentaminen tuhoaa kehoa koko ajan enemmän :(

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 21:05"]

Bulimikon saattaa tunnistaa (ostoskorin sisällön lisäksi) turvonneista poskista, punoittavista silmistä ja haavaisista käsistä. Bulimikoilla on myös oma tietty kehonkieli.

[/quote]

What?