Onko kukaan muu luopunut ihan hyvästä parisuhteesta empatian, tunneilmaisun ja positiivisen huomion puutteen takia? (vuodatus)

AP jatkaa:

Tätä tämä on ollut jo niin monta vuotta ja nyt vasta tajuan, että minussa ei ole vikaa. Tai siis on vaikka kuinka paljon, mutta juuri tässä asiassa minussa ei ole vikaa, minä tunnen asioita ja minä saan tuntea asioita. Minä saan haluta asioita, empatiaa, vastavuoroisuutta. Minun ei tarvitse ruinata palveluksia toiselta vaan oikeasti normaalissa elämässä toista autetaan ja häntä halutaan ilahduttaa ihan siksi, että kumppanin ilo tuottaa iloa myös itselle. Tässä parisuhteessa on suunnilleen pidetty kirjaa "palveluksista", jotka ovat siis aivan normaaleja parisuhteessa, ja rakastumisvaiheen jälkeen kumppani on kieltäytynyt niistä koska ei jaksa/varpaaseen sattuu/ei huvita (esim. hartiahieronta). Miehen on ollut vaikea ymmärtää, miksi hänen tarvisi auttaa minua tai lapsia asioissa pyyteettömästi saamatta itse mitään "vastinetta" vaivalleen.

Kun mietin esimerkiksi lasten synnytyksiä ja sitä, kuinka kumppani ei osannut juuri auttaa minua, tuskastui itse ja aiheutti lähinnä lisäahdistusta minulle jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa, olen aika surullinen mutta myös vakuuttunut siitä, että en aio enää tuhlata ainutkertaista elämääni enää. Yleensähän miehet kertovat, että synnytykset ovat olleet vaikuttavia kokemuksia, elämän hienoimpia päiviä tmv. mutta omalle kumppanille ne ovat olleet tylsiä kokemuksia (hänen sanansa, eivät minun). Aika järkyttävää miettiä tätä nyt, kun olen avannut silmäni.

Olen todennäköisesti ehdottamassa asumuseroa tässä kevään aikana selvittääkseni omia ajatuksiani ja tunteitani. Tästä hetkestä eteenpäin aion elää omana, tunteita tuntevana, ei-mekaanisena, ei-täydellisenä ihmisenä, opetella taas olemaan empaattinen ja positiivinen ja tunteellinen, enkä odota kumppaniltani enää mitään. En syytä häntä mistään, koska hän aivan varmasti yrittää parhaansa mutta se ei vaan riitä enkä toisaalta halua puolisoa, joka feikkaa mekaanisesti esimerkiksi tunteita.

AP

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo kuulostaa aleksitymialta, ei aspergerilta.

Mitä tulee siihen, että mies jopa suuttuu sinun näyttäessä suruasi, kyseessä ei välttämättä ole empatianpuute vaan se, ettei mies kestä sinun surua.

Jotain pitää ehkä tapahtua, jotta miehesi ymmärtää terapian/parisuhdeterapian tarpeen. Ehkä hän joutuu menettämään sinut.

Minä olen nähnyt, kun miehesi kaltainen ihminen täysin muuttuu.

Hei kiitos tästä kommentista! Aleksitymia kuulostaa todella järkeenkäypältä mutta en usko miehen olevan kiinnostunut terapiasta, ei ainakaan tässä suhteessa - ehkä tosiaan sitten, jos eroamme. Hänen lapsuutensa on ollut vaikea ja Asperger-tyyppistä käytöstä ja ihan diagnosoitujakin tapauksia löytyy lähipiiristä, joten voihan sekin olla mahdollista, ettei tunnepuoli ole hänellä vain kehittynyt kunnolla tuollaisessa ympäristössä (ja jotain neurologistakin taipumusta lienee). Mielestäni hän pystyy mahtavaan vastavuoroisuuteen monissa muissa asioissa, mutta ei tunne- ja seksijutuissa. AP

Kamalan kuuloinen suhde, varsinkin tuo synnytysjuttu. Oletko tosissasi? Minä en katsoisi hetkeäkään tuollaista miestä!

Mä lähdin tuollaisesta "perushyvästä" liitosta 26v sitten. Mies oli kohtelias mutta tunnekylmä, ei koskaan osoittanut arvostusta, kumppanuutta eikä hellyyttä - hyvä rakastaja kylläkin ja aktiivinen mutta eihän se riitä. Miehen arvojärjestyksessä oli hän, lapset, kissa ja sitten vasta minä jos jotain jäi, tältä ainakin tuntui. Toi rahat kotiin, teki paljon töitä, oli hyvä isä (eroon saakka) jne.

Lähdin 3 lapsen kanssa enkä ikinä ole katunut. 3v myöhemmin tuli ihana mies joka halusi koko potin:D Lapsillekin opetettiin uusi järjestys - ensin on äiti ja sitten vasta muut. Ilman tyytyväistä äitiä ei homma pelaa. Tämä oli varsinkin teini-ikäiselle esikoispojalle ihan uusi juttu kun kotona oli ollut juuri toisinpäin. Hyvä kuitenkin että ehti näkemään rakastavan ja arvostavan parisuhteen mallin ja on nyt ihana aviomies ja isä omassa perheessään. 

Googlaa aleksitymia ja näytä miehelle se. Sitä ei kyllä kannata uskoa, että se olisi pysyvä tila, mikä aleksitymian kuvauksessa usein mainitaan. Töitä tekemällä voi saada ainakin jonkinlaisen kosketuksen itseensä. Tuskin miehesi itsekään tykkää omasta ikään kuin ihmisyyden puutteestaan. Ihminen on pohjimmiltaan tunneohjautuva organismi ja jos ei ymmärrä tunne-elämäänsä, missaa oikeastaan kaiken.

T: Toipuva aleksityymi

Ohi: Ymmärrän ehkä n.10% noista teksteistä . Sen, että osaksi tuntuu kuin kuvailisit minua. Olen ollut vuosikymmeniä avioliitossa , jota olen pitänyt ja pidän edelleen onnellisena. Ehkä mun onneni on ettei meistä kumpikaan ole tutustunut täällä puhuttuihin ongelmiin=hajuakaan ko.termien merkityksestä , en myöskään ole koskaan tuntenut tarvetta miltä minusta/sinusta tuntuu istuntoihin. Em.ei tarkoita etteikö meillä olisi täällä kerrottuja ongelmia, mutta autuaita ovat tietämättömät.

N

Itsellä AS. Yritän lähestyä tunneasioitakin loogisesta näkökulmasta, tosin tämä on vain persoonani. Tunnen tunteita siinä missä muutkin ja keskustelen niistä. Ehkä teidän "rakkauden kielet" eivät vain kohtaa. Sinulla ne voivat olla sanat kun toisella vaikka fyysinen kosketus ja teot. 

Itse kyllä kommunikoin kaikilla noilla rakkauden kielillä. Teen palveluksia, annan lahjoja, kehun ja kosketan. Kaikki eivät ole yhdestä muotista tehtyjä. Jos kuitenkin olet onneton suhteessa ja koet,  että ei ole henkistä yhteyttä niin parempi ehkä sitten päästää toisesta irti. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen ollut samassa tilanteessa. Pitkä suhde mutta mies ei kertaakaan sanonut rakastavansa. Ei tehnyt aloitetta halauksiin tai suukkoihin. Missään julkisessa tilanteessa kukaan ei varmaan arvannut meitä pariksi. Kävi niinkuin sinulle ihastuin toiseen, mutta tiesin ettei hänen kanssaan ole yhteistä tulevaisuutta. Sain siitä kuitenkin voimaa erota. Nyt yli 10 vuotta yhteistä elämää takana nykyisen kanssa ja voin sanoa että ihan erilaista. Vaikka on riidelty niin on myös rakastettu ja vieläkin päivittäin kosketellaan. Tämän suhteen valossa entinen tuntuu pelkältä kaveruussuhteelta, sama kun veljensä kanssa olisi asunut (tai luulen niin, minulla ei kylläkään ole veljeä 😀) Päivääkään en ole katunut lähtöä, joskus nähnyt painajaisia jossa vielä yhdessä exän kanssa. Taisi olla henkisesti raskasta aikaa vaikkei sitä silloin ymmärtänyt

Riitely on hyvä merkki, koska parisuhteessa on kaksi ihmistä, mutta maailmassa ei ole kahta samanlaista ihmistä, joten riitely on oikeastaan parisuhteen elinehto. Ilman sitä ei voi tuntea kumppaniaan ja jompi kumpi ajautuu perässävedettäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä AS. Yritän lähestyä tunneasioitakin loogisesta näkökulmasta, tosin tämä on vain persoonani. Tunnen tunteita siinä missä muutkin ja keskustelen niistä. Ehkä teidän "rakkauden kielet" eivät vain kohtaa. Sinulla ne voivat olla sanat kun toisella vaikka fyysinen kosketus ja teot. 

Itse kyllä kommunikoin kaikilla noilla rakkauden kielillä. Teen palveluksia, annan lahjoja, kehun ja kosketan. Kaikki eivät ole yhdestä muotista tehtyjä. Jos kuitenkin olet onneton suhteessa ja koet,  että ei ole henkistä yhteyttä niin parempi ehkä sitten päästää toisesta irti. 

Kiitos kokemuksestasi, näin minäkin olen pitkään ajatellut, että kumppani on fyysisempi rakkaudessa kun minä taas aika kokonaisvaltainen. Meillä on mahtava henkinen yhteys - ystävinä ja elämänkumppaneina - mutta tunneyhteyttä ei oikein ole koskaan ollut. Vika ei ole ilmeisesti kummassakaan meistä, vaan siinä, että yhteys ei voi toimia erilaisten "virtapiiriemme" takia. AP

Vierailija kirjoitti:

Heh, kaverini tyttöystävä aina hehkuttaa miten kaverini on ihana, empaattinen ja osaa kehua ja lahjoa. Tietäisipä vain mitä herra lirkuttelija tekee työmatkoillaan :D

Kannattaa siis tiedostaa tämä toinenkin puoli. Empaattisuus ei muuten suoraan tarkoita sitä, että osaa toimia tunnetasolla. Voi olla hyvin empaattinen ja osaamaton (usein AS-ihmiset) tai sitten näytellä empaattista ja toimia ulkoa opitulla tavalla (kaverini)

ja sinua vain naurattaa kaverisi sikailu? Selkeästi sinä ja kaverisi ette ole tippaakaan empaattisia. Aidosti empaattiset miehet taas ovat ihania.

En voisi olla tuollaisessa suhteessa. Kyllä tunteensa pitää näyttää ja niiden pitää olla aitoja. Feikkaajat kyllä huomaa. Itse olen antanut kenkää yhdelle turhanpäiväiselle lirkuttelijalle joka ei minusta aidosti välittänyt.

Kannattaa AP miettiä tarkkaan, haluatko tosiaan erota erilaisten "virtapiirien" vuoksi. Ei voi olettaa, että elämänkumppanisi vastaa kaikkiin tarpeisiisi. Voisitteko vain todeta ja hyväksyä erilaisuutenne lämpimässä ilmapiirissä. Haet ja saat sitten muista ihmissuhteista puuttuvia asioita.  Kuulostaa teillä olevan kuitenkin vakaa ja hyvä elämä, jossa myös lapset mukana. 

Lisään vielä, että miehesi osoittaa välittämistä ja empatiaa tekemällä asioita! 

Minun mielestäni olet "epäreilu", koska olet miehen valinnut ja lapsetkin tehnyt. Vaikka sekin on varmasti ollut selvää ettei lapsillekaan ole empatiaa. Otit kertakäyttömiehen jonka voi heittää pois kun ei enää huvita.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa AP miettiä tarkkaan, haluatko tosiaan erota erilaisten "virtapiirien" vuoksi. Ei voi olettaa, että elämänkumppanisi vastaa kaikkiin tarpeisiisi. Voisitteko vain todeta ja hyväksyä erilaisuutenne lämpimässä ilmapiirissä. Haet ja saat sitten muista ihmissuhteista puuttuvia asioita.  Kuulostaa teillä olevan kuitenkin vakaa ja hyvä elämä, jossa myös lapset mukana. 

jos ukko on niin tunnekylmä että oman lapsen syntymäkin oli vaan tylsä kokemus niin saisi minun puolestani suksia kuuhun

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa AP miettiä tarkkaan, haluatko tosiaan erota erilaisten "virtapiirien" vuoksi. Ei voi olettaa, että elämänkumppanisi vastaa kaikkiin tarpeisiisi. Voisitteko vain todeta ja hyväksyä erilaisuutenne lämpimässä ilmapiirissä. Haet ja saat sitten muista ihmissuhteista puuttuvia asioita.  Kuulostaa teillä olevan kuitenkin vakaa ja hyvä elämä, jossa myös lapset mukana. 

Kiitos ajatuksistasi! Näin minäkin olen ajatellut tähän saakka, jo yli kymmenen vuotta. Mutta mutta... kun ne puuttuvat asiat ovat tuolla tunne- ja seksipuolella, tällainen kompromissi on käytännössä mahdoton. Ja muutenkin tuntuu pahalta tukahduttaa tunteellisuuttani ja seksuaalisuuttani elämänkumppanini kanssa enää hetkeäkään. Olen mieluummin yksin. AP

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni olet "epäreilu", koska olet miehen valinnut ja lapsetkin tehnyt. Vaikka sekin on varmasti ollut selvää ettei lapsillekaan ole empatiaa. Otit kertakäyttömiehen jonka voi heittää pois kun ei enää huvita.

Minun mielestäni tämä kommentti on epäreilu, koska olen yrittänyt saada tätä suhdetta toimimaan kaikin tavoin aika monen vuoden ajan. Olen joustanut ja ymmärtänyt. Tyhmä kyllä olen ollut koko suhteeseen alkaessani, kun en ole nähnyt heti alussa hienoisia varoitusmerkkejä, jotka ovat kasvaneet vuosien varrella isoksi ongelmavyyhdiksi ja johon olen lopulta mukautunut ns. normaalina.

Monesta asiasta minua saa syyllistää, mutta ei epäreiluudesta. Mahdollisuuksia on annettu ja keskusteluja käyty, vaan kun tunneyhteys ei aukea niin se ei aukea. Jos vastassa on aina sama kylmyys ja tunteettomuus ja "ei tunnu miltään", onko vika todella minussa? AP

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on kuin ap:n mies. Mutta kun hän viimeinen sai suunsa auki, hän paljasti, että on kärsinyt kanssani lähes koko suhteen ajan eikä mitään tunteita ole oikeasti. Eipä ollu kertonu siitä mulle mitään aikaisemmin. Olin kyllä vaistonnut sen.

Mulla sama. Mä tosin arvasinkin sen oikeastaan, olen tiennyt koko ajan että mies on kanssani lapsen ja kokonaistilanteen takia, ei siksi että olisin hänen elämänsä rakkaus saati rakkaus ylipäänsä. Meillä tilanne tuon sulkeutuneisuuden ja puhumattomuuden kanssa on niin syvä, että en oikeasti edes osaa arvata, johtuuko miehen piirteet luonteesta, kotikasvatuksesta vai mistä. Ja me sentään olemme olleet naimisissa jo melkein 10 vuotta. Uskon kyllä, kun mies joskus ja jouluna sanoo, että toivoisi suhteemme toimivan, mutta ei toivo mitään auta, pitäisi osata puhuakin ja olla kiinnostunut toisesta. Mulle läheisyys tulee nimenomaan keskustelun ja avautumisen kautta, ja on ihan hirveää olla naimisissa täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Mutta kun kyseessä on ihan kunnollinen mies, on perhe, talo, eläimet ja sukulaiset sun muut mukana sopassa, niin tuntuisi kovin itsekkäältä erota vain siksi, että saisin vielä kokea molemminpuolista lämmintä rakkautta tässä elämässä. Vaikka pidänkin itseäni sen arvoisena. 

Luin vasta nyt ketjun loppuun kun kommentoin ensin (viesti 59). Epäempaattinen ja puhumaton mieheni ajattelee myös synnytyksestä samoin, se oli hänelle ihan turhanpäiväinen kokemus eikä hän muuten koskaan edes tajunnut onnitella minua äidiksi tulosta. Olen ollut tosi surullinen siitä, että elämäni suurin tapahtuma (eli lapsen saaminen) on tapahtunut ikään kuin yksin, eikä puolison kanssa, vaikka mulla puoliso onkin. Toiset miehet hehkuttavat tuoretta äitiä ja vauvaansa ja puhuvat kauniisti ja ylpeästi lapsistaan ja heidän ominaisuuksistaan, mutta mun mieheni ei ole koskaan spontaanisti jutellut kanssani lapsestamme, siitä millainen hän on ihmisenä ym. Ennen päiväkodin / nykyään koulun keskusteluja joudun aina vaatimaan häntä istumaan kanssani alas, jotta voisimme yhdessä puhua lapsestamme ennen kuin menemme puhumaan lapsesta hoitajien / opettajien kanssa. Yllättävää kyllä, hän osaa puhua lapsesta noiden muiden kanssa kyllä mutta minun kanssa kotonani siitä ei tule muuta kuin yksinpuhelua minun osaltani. Mies osaa esittää ihan normaalia vieraassa seurassa, mutta tutummassa hän on puhumaton ja odottaa, että hänen ei tarvitse osallistua vaikkapa kahvipöytäkeskusteluihin, ehkä häneltä ei ole koskaan kotikotona odotettu mitään vuorovaikutusta. 

Up