Onko kukaan muu luopunut ihan hyvästä parisuhteesta empatian, tunneilmaisun ja positiivisen huomion puutteen takia? (vuodatus)

Ulkopuolisen on aina helpompi laittaa asiat järjestykseen ja päätellä, että onko se hyvä suhde jossa nyt vaan on tietyt ongelmat, sittenkään niin hyvä. Itse osapuolena sitä päätelmää ei oikein uskalla tai pysty viedä loppuun saakka, koska kyseessä on oma elämä ja siihen liittyvä muutos. Asiaan vaikuttaa liuta erilaisia vääristymiä ajattelussamme. Pitkästä suhteesta ei haluaisi missään nimessä luopua, koska siihen on panostanut paljon aikaa ja vaivaa. Ihmisellä on taipumus vastoin selvää järkeä yliarvostaa sellaista saavutettua, johon on aikanaan panostettu. Objektiivisen havainnoinnin ja järjen sijaan luotetaan omiin tunteita ja toiveita sisältäviin uskomuksiin siitä, että jonakin päivänä kaikki panos palautuu korkojen kera ja perusasetelma muuttuu. Samoin ei haluta myöntää että on tullut joskus tehtyä väärä valinta, vaan jälkikäteenkin koetetaan oikeuttaa itselleen ja suoda vastuuvapaus väärän henkilön kanssa pariutumisesta tai mistä tahansa päätöksestä. Ylipainotetaan hyviä puolia ja väheksytään huonoja, vaikka ne olisivatkin itselle tärkeitä ja niiden epäsuhta jopa sietämättömänä aiheuttaa pahoinvointia. Samalla jätetään huomioimatta se, että nämä hyviksi luokitellut puolet puolisossa voivat olla sellaisia, jotka toteutuvat käytännössä jokaisessa parisuhteessa tai jopa yksin eläen. Toisin sanoen ne eivät ole mikään peruste nimenomaisen kyseisen henkilön kanssa pysymiselle. 

Olen itse miettinyt oman parisuhteen puitteissa näitä asioita erittäin paljon viime aikoina ja tiedän, kuinka vaikeaa on uskaltaa myöntää tosiasiat ja tehdä oikeita päätöksiä. Ihan todella vaikeaa. Varsinkin sille osapuolelle, jolla on tunne-elämä jokseenkin hallussa ja joka haluaisi sen valittunsa kanssa ehyen suhteen. Sitä herkästi antaa aina uuden mahdollisuuden tai odottaa vielä vuoden, vuosikymmenenkin, jotta ja josko toinen jotenkin lopulta muuttuisi. Empaattisena ja väittävänä, muistakin vastuuta kantavana on välittömällä aikajänteellä aina vaan miellyttävämpää painaa omat tarpeensa taka-alalle ja uskoa ja toivoa sokeasti parempaan tulevaisuuteen itsekseen tapahtuen tai yrityksen kautta lopulta onnistuen. Tuntuu, että omat oikut eivät anna oikeutta kenkiä toista poloista yksin julmaan maailmaan, jossa reppana ei kuitenkaan pärjää. Ja ihan hyvinhän meillä menee, kun ei tule puukosta eikä edes nyrkistä. Että on se silti hyvä puoliso vaikka ei puhu mitään tai on typerää riitaa jostain koko ajan. 

Mieheni on kuin ap:n mies. Mutta kun hän viimeinen sai suunsa auki, hän paljasti, että on kärsinyt kanssani lähes koko suhteen ajan eikä mitään tunteita ole oikeasti. Eipä ollu kertonu siitä mulle mitään aikaisemmin. Olin kyllä vaistonnut sen.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ei mielestäni kannattaisi heittää suurelta osin hyväksi kokemaansa avioliittoa hukkaan.

Onko nyt ihan varmaa että puolisolla on AS tai voisiko olla vaan tietynlainen kotikasvatus ja lapsuus tehnyt sulkeutuneeksi? Olisiko kumminkin mies kehityskelpoinen? Voisiko terapia auttaa?

Ap on kestänyt häntä jo tähän asti, joten varmaan melko pienet parannukset miehen käytöksessä olisivat hänestä tyydyttäviä.

Voisiko miehen kanssa aloittaa kirjeenvaihdon, jossa keskustella näistä asioista? Pystyykö kirjallisesti ilmaisemaan itseään?

Lapsuus ja kasvuympäristö ovat varmasti vaikuttaneet tilanteeseen, mutta hänellä on ihan todettu ADD eikä olisi mitenkään mahdotonta, etteikö muita autismin kirjon piirteitä olisi samassa ihmisessä. Sinänsä minulle on nyt jo aivan sama, mistä on kyse, koska asiat eivät ole muuttumassa.

Terapiaan puoliso ei lähde - ei hänessä ole omasta mielestään mitään vikaa ja suhteemme on mainio! Jossain vaiheessa oli puhetta lääkäristä diagnoosin tarkentamiseksi, mutta sekin jäin. Keskustelu käytiin minun aloitteestani, kun tulin pisteeseen jossa totesin että en kestä enää hetkeäkään tällaista ja että myös puolison on tehtävä jotain parisuhteen eteen.

Valitettavasti myös kirjeenvaihto jää yksipuoliseksi. Kokeiltu on kaikkea. Enkä vaan enää jaksaisi olla aikuisen ihmisen toimintaterapeuttina, kun tosiaan niitä ihan normaalistikin toimivia, tunnekypsiä ja ilmaisukykyisiä ihmisiä on maailmassa myös. Olen itse tunteellinen, puhelias ja analyyttinen ihminen ja tuntuu aina raskaalta hillitä tätä puolta itsestäni, koska vastakaikua ei tule.

Kun mietin asiaa tarkemmin, olen jopa alkanut vuosien varrella uskoa, että minussa on jotain väärää ja liiallista, kun vaadin vastakaikua, tunnesidettä, positiivista huomiota... AP

Kyllä olen ollut samassa tilanteessa. Pitkä suhde mutta mies ei kertaakaan sanonut rakastavansa. Ei tehnyt aloitetta halauksiin tai suukkoihin. Missään julkisessa tilanteessa kukaan ei varmaan arvannut meitä pariksi. Kävi niinkuin sinulle ihastuin toiseen, mutta tiesin ettei hänen kanssaan ole yhteistä tulevaisuutta. Sain siitä kuitenkin voimaa erota. Nyt yli 10 vuotta yhteistä elämää takana nykyisen kanssa ja voin sanoa että ihan erilaista. Vaikka on riidelty niin on myös rakastettu ja vieläkin päivittäin kosketellaan. Tämän suhteen valossa entinen tuntuu pelkältä kaveruussuhteelta, sama kun veljensä kanssa olisi asunut (tai luulen niin, minulla ei kylläkään ole veljeä 😀) Päivääkään en ole katunut lähtöä, joskus nähnyt painajaisia jossa vielä yhdessä exän kanssa. Taisi olla henkisesti raskasta aikaa vaikkei sitä silloin ymmärtänyt

Vierailija kirjoitti:

1 täällä taas. Olen postannut kerran aivan näistä samoista ongelmista tänne, eli tunneyhteyden ja vastavuoroisen huomioinnin puutteesta, mutta silloinpa ei huudeltu minulle, että eroa, vaan että onpa ihana mies. Johtuu varmaankin siitä että mieheni on kuitenkin romanttinen, tekee ahkerasti kotitöitä, haluaa perheen, pussailee ja halailee... Mutta puhuu vain itsestään. Se on raskasta. Minulla on noiden hyvien puolten lisäksi aivan samat kipupisteet kuin ap:lla ja ne sattuvat.

Minulle juuri puheyhteys on tärkeintä. Se että minulleKIN puhutaan ja MINUSTA.

Narsistit tekevät samaa huomiottajättämistä kuin aspergerit. Mutta toki tahallaan. Mutta onko sillä väliä kun lopputulos on yhä samaa henkistä laiminlyöntiä?

Jos jollakin olisi sairaus joka pakottaa lyömään turpaan niin olisiko se parempi kuin ihminen, joka lyö tahallaan? Ei minusta ainakaan paljon, sattuu se kuitenkin.

Rakastan miestäni ja onneni on että hänellä on aika mieheksi aika feminiiniset ja jopa tunneherkät aivot. Hänen huomionsa vain kiinnittyy 90% häneen ja intresseihinsä: se on ongelma meillä. Minulla on siis pieni tsäänssi saada suhteemme toimimaan kun yhdessä käymme läpi näitä kipukohtia. Paljon hän onki n jo oppinut.

Kiitos, että kerrot avoimesti kokemuksistasi! Myös oma kumppani on omalla tavallaan romanttinen ja tosiaan pussailee ja halailee, mutta ei juuri välitä seksistä, mikä on minulle melkoinen ongelma. Hän on myös omalla tavallaan herkkä ja jotenkin todella sensitiivinen ja ymmärtäväinen ja todella haluaa mennä elämässä eteenpäin, vetää kanssani yhtä köyttä. Tässä näitä hyviä puolia vielä omasta puolisosta.

Ymmärrän siis tuskaasi puun ja kuoren välissä täysin.

Minulla tämä ihastuminen on keikauttanut vaa'an sille puolelle, että en tiedä, jaksanko enää yrittää ja yrittää saada asioita toimimaan ilman mitään varmuutta siitä, että asiat olisivat 10 vuoden päästä yhtään paremmin. AP

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on kuin ap:n mies. Mutta kun hän viimeinen sai suunsa auki, hän paljasti, että on kärsinyt kanssani lähes koko suhteen ajan eikä mitään tunteita ole oikeasti. Eipä ollu kertonu siitä mulle mitään aikaisemmin. Olin kyllä vaistonnut sen.

Minä tavallaan pelkään samaa. Olen jatkuvasti yrittänyt lypsää ulos puolison ajatuksia siitä, miksi olemme edelleen yhdessä ja miksi hän aikoinaan rakastui minuun, muttei hän osaa kertoa. AP

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen ollut samassa tilanteessa. Pitkä suhde mutta mies ei kertaakaan sanonut rakastavansa. Ei tehnyt aloitetta halauksiin tai suukkoihin. Missään julkisessa tilanteessa kukaan ei varmaan arvannut meitä pariksi. Kävi niinkuin sinulle ihastuin toiseen, mutta tiesin ettei hänen kanssaan ole yhteistä tulevaisuutta. Sain siitä kuitenkin voimaa erota. Nyt yli 10 vuotta yhteistä elämää takana nykyisen kanssa ja voin sanoa että ihan erilaista. Vaikka on riidelty niin on myös rakastettu ja vieläkin päivittäin kosketellaan. Tämän suhteen valossa entinen tuntuu pelkältä kaveruussuhteelta, sama kun veljensä kanssa olisi asunut (tai luulen niin, minulla ei kylläkään ole veljeä 😀) Päivääkään en ole katunut lähtöä, joskus nähnyt painajaisia jossa vielä yhdessä exän kanssa. Taisi olla henkisesti raskasta aikaa vaikkei sitä silloin ymmärtänyt

Kiitos kommentista! Tulikin mieleen, kuinka puolisollani on kodin ulkopuolella tapana AINA kävellä lujempaa kuin minä, ja kaikista huomautuksista huolimatta hän ei vaan pysty kävelemään rinnallani, yhdessä. Vaan menee omaa tahtiaan edellä, ei pysty sovittamaan tahtiaan minun kanssani samaan. AP

Muista, että jos teet lapsia tällaisen miehen kanssa, geenit periytyvät...

En kestäisi olla tuollaisen miehen kanssa. Olen itse todella herkkä ja vaadin paljon tunteiden ilmaisua, niiden hyväksyntää ja kuuntelua ja samaa vaadin kumppanilta että hän kertoo mikä painaa ja tuen häntä. Olen mieluummin sinkku kuin parisuhteessa "tarpeeksi hyvän" miehen kanssa. Pidemmällä tähtäimellä ap en näkisi tuon suhteen tulevaisuutta kauhean tyydyttävänä sinun näkökulmastasi, varsinkin se että mies saa enemmän kuin sinä niin vaikuttaa epätasapainoiselta koko homma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen ollut samassa tilanteessa. Pitkä suhde mutta mies ei kertaakaan sanonut rakastavansa. Ei tehnyt aloitetta halauksiin tai suukkoihin. Missään julkisessa tilanteessa kukaan ei varmaan arvannut meitä pariksi. Kävi niinkuin sinulle ihastuin toiseen, mutta tiesin ettei hänen kanssaan ole yhteistä tulevaisuutta. Sain siitä kuitenkin voimaa erota. Nyt yli 10 vuotta yhteistä elämää takana nykyisen kanssa ja voin sanoa että ihan erilaista. Vaikka on riidelty niin on myös rakastettu ja vieläkin päivittäin kosketellaan. Tämän suhteen valossa entinen tuntuu pelkältä kaveruussuhteelta, sama kun veljensä kanssa olisi asunut (tai luulen niin, minulla ei kylläkään ole veljeä 😀) Päivääkään en ole katunut lähtöä, joskus nähnyt painajaisia jossa vielä yhdessä exän kanssa. Taisi olla henkisesti raskasta aikaa vaikkei sitä silloin ymmärtänyt

Kiitos kommentista! Tulikin mieleen, kuinka puolisollani on kodin ulkopuolella tapana AINA kävellä lujempaa kuin minä, ja kaikista huomautuksista huolimatta hän ei vaan pysty kävelemään rinnallani, yhdessä. Vaan menee omaa tahtiaan edellä, ei pysty sovittamaan tahtiaan minun kanssani samaan. AP

Näin juuri. Ei puhettakaan että olisi kävellessä pitänyt kädestä kiinni. Puhuessa ei katsonut silmiin, eikä todellakaan koskettanut kenenkään nähden. Tuli tunne että häpeää minua. Nykyisen kanssa ei näitä ongelmia ole

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ei mielestäni kannattaisi heittää suurelta osin hyväksi kokemaansa avioliittoa hukkaan.

Onko nyt ihan varmaa että puolisolla on AS tai voisiko olla vaan tietynlainen kotikasvatus ja lapsuus tehnyt sulkeutuneeksi? Olisiko kumminkin mies kehityskelpoinen? Voisiko terapia auttaa?

Ap on kestänyt häntä jo tähän asti, joten varmaan melko pienet parannukset miehen käytöksessä olisivat hänestä tyydyttäviä.

Voisiko miehen kanssa aloittaa kirjeenvaihdon, jossa keskustella näistä asioista? Pystyykö kirjallisesti ilmaisemaan itseään?

Lapsuus ja kasvuympäristö ovat varmasti vaikuttaneet tilanteeseen, mutta hänellä on ihan todettu ADD eikä olisi mitenkään mahdotonta, etteikö muita autismin kirjon piirteitä olisi samassa ihmisessä. Sinänsä minulle on nyt jo aivan sama, mistä on kyse, koska asiat eivät ole muuttumassa.

Terapiaan puoliso ei lähde - ei hänessä ole omasta mielestään mitään vikaa ja suhteemme on mainio! Jossain vaiheessa oli puhetta lääkäristä diagnoosin tarkentamiseksi, mutta sekin jäin. Keskustelu käytiin minun aloitteestani, kun tulin pisteeseen jossa totesin että en kestä enää hetkeäkään tällaista ja että myös puolison on tehtävä jotain parisuhteen eteen.

Valitettavasti myös kirjeenvaihto jää yksipuoliseksi. Kokeiltu on kaikkea. Enkä vaan enää jaksaisi olla aikuisen ihmisen toimintaterapeuttina, kun tosiaan niitä ihan normaalistikin toimivia, tunnekypsiä ja ilmaisukykyisiä ihmisiä on maailmassa myös. Olen itse tunteellinen, puhelias ja analyyttinen ihminen ja tuntuu aina raskaalta hillitä tätä puolta itsestäni, koska vastakaikua ei tule.

Kun mietin asiaa tarkemmin, olen jopa alkanut vuosien varrella uskoa, että minussa on jotain väärää ja liiallista, kun vaadin vastakaikua, tunnesidettä, positiivista huomiota... AP

Siinä tapauksessa näyttää olevan vaikeaa saada mitään muutosta tilanteeseen. Ikävä juttu. Sitten vaihtoehdoiksi jää sopia avoimesta suhteesta tai erota.

Eikä eroaminenkaan takaa että löydät uuden tyydyttävän suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen ollut samassa tilanteessa. Pitkä suhde mutta mies ei kertaakaan sanonut rakastavansa. Ei tehnyt aloitetta halauksiin tai suukkoihin. Missään julkisessa tilanteessa kukaan ei varmaan arvannut meitä pariksi. Kävi niinkuin sinulle ihastuin toiseen, mutta tiesin ettei hänen kanssaan ole yhteistä tulevaisuutta. Sain siitä kuitenkin voimaa erota. Nyt yli 10 vuotta yhteistä elämää takana nykyisen kanssa ja voin sanoa että ihan erilaista. Vaikka on riidelty niin on myös rakastettu ja vieläkin päivittäin kosketellaan. Tämän suhteen valossa entinen tuntuu pelkältä kaveruussuhteelta, sama kun veljensä kanssa olisi asunut (tai luulen niin, minulla ei kylläkään ole veljeä 😀) Päivääkään en ole katunut lähtöä, joskus nähnyt painajaisia jossa vielä yhdessä exän kanssa. Taisi olla henkisesti raskasta aikaa vaikkei sitä silloin ymmärtänyt

Kiitos kommentista! Tulikin mieleen, kuinka puolisollani on kodin ulkopuolella tapana AINA kävellä lujempaa kuin minä, ja kaikista huomautuksista huolimatta hän ei vaan pysty kävelemään rinnallani, yhdessä. Vaan menee omaa tahtiaan edellä, ei pysty sovittamaan tahtiaan minun kanssani samaan. AP

Vau! Kuvastaa mielettömän hyvin suhteenne ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen ollut samassa tilanteessa. Pitkä suhde mutta mies ei kertaakaan sanonut rakastavansa. Ei tehnyt aloitetta halauksiin tai suukkoihin. Missään julkisessa tilanteessa kukaan ei varmaan arvannut meitä pariksi. Kävi niinkuin sinulle ihastuin toiseen, mutta tiesin ettei hänen kanssaan ole yhteistä tulevaisuutta. Sain siitä kuitenkin voimaa erota. Nyt yli 10 vuotta yhteistä elämää takana nykyisen kanssa ja voin sanoa että ihan erilaista. Vaikka on riidelty niin on myös rakastettu ja vieläkin päivittäin kosketellaan. Tämän suhteen valossa entinen tuntuu pelkältä kaveruussuhteelta, sama kun veljensä kanssa olisi asunut (tai luulen niin, minulla ei kylläkään ole veljeä 😀) Päivääkään en ole katunut lähtöä, joskus nähnyt painajaisia jossa vielä yhdessä exän kanssa. Taisi olla henkisesti raskasta aikaa vaikkei sitä silloin ymmärtänyt

Kiitos kommentista! Tulikin mieleen, kuinka puolisollani on kodin ulkopuolella tapana AINA kävellä lujempaa kuin minä, ja kaikista huomautuksista huolimatta hän ei vaan pysty kävelemään rinnallani, yhdessä. Vaan menee omaa tahtiaan edellä, ei pysty sovittamaan tahtiaan minun kanssani samaan. AP

Vau! Kuvastaa mielettömän hyvin suhteenne ongelmia.

Mietin aivan samaa tuota kirjoittaessani. Kuvaavinta on se, että huomautuksen jälkeen mies pysyy ehkä kaksi askelta rinnallani ja menee sitten taas menojaan. AP

Up

Mieshän on ihan retardi

Mun exä oli samanlainen. Karmea suhde.

Tämä keskustelu on ollut silmiä avaavaa, vaikka itsellä kyseessä ei olekaan kuin ihastus.

Jos jo tässä vaiheessa olen jäänyt usein tunnepuolella yksin, niin muutosta tuskin tulee tapahtumaan. Olen useasti epäillyt että kyseisellä henkilöllä olisi asperger, mutta en ole saanut tästä selvyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Vaikuttaisi olevan Burger. Tilanne ei tule koskaan täydin muuttumaan mutta voit yrittää esim. selittää tunnemaailmaasi hänelle paperilla.

Voit myös yrittää käyttäytyä yhtä kylmästi kuin hän ja katsoa haittaako kumppania "peilaaminen" eli näkisikö hän paremmin oman käytöksensä. Usein AS-henkilöt kuitenkin saavat itse nauttia neurotyypillisen/ empaattisen ihmisen huomiosta ja kehuista eivätkä tunne itse mitään vajetta.

Muista että kaikissa on vikoja ja ihana ihastuskin voi olla vaikka pettäjä. Tai sitten ei.

Pettäjä satuttaa vain pettäessään, Asperger-puoliso jokapäiväisessä arjessa, tahtomattaan.

T. nimim. Kokemusta on

Olisiko kuitenkin niin, että pettäminen kyllä sattuu vielä pettämisen jälkeenkin, oikeastaan joka hetki.

Minusta tuo kuulostaa aleksitymialta, ei aspergerilta.

Mitä tulee siihen, että mies jopa suuttuu sinun näyttäessä suruasi, kyseessä ei välttämättä ole empatianpuute vaan se, ettei mies kestä sinun surua.

Jotain pitää ehkä tapahtua, jotta miehesi ymmärtää terapian/parisuhdeterapian tarpeen. Ehkä hän joutuu menettämään sinut.

Minä olen nähnyt, kun miehesi kaltainen ihminen täysin muuttuu.

AP jatkaa vuodatustaan kahdessa kommentissa:

Keskustelun avaamisen ja kommenttien lukemisen jälkeen olen perehtynyt AS-NT-parisuhteisiin ja tullut siihen tulokseen, että ero taitaa olla ainoa vaihtoehto.

Aviomieheni ei ole täysin assi mutta tunnetasolla, sosiaalisissa suhteissa ja empatiassa on selviä ongelmia. Hänen suvussaan on autismin kirjon häiriöitä. Vuosien varrella hän on opetellut monissa asioissa käyttäytymään ns. normaalin ihmisen tavoin ja kyennyt esimerkiksi tsemppaamaan kodinhoidon ja lasten suhteen, kun olemme käyneet keskusteluja asioista. Monet asiat, joissa hän on parantanut käytöstään, tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja opetelluilta, suorastaan mekaanisilta (esim. sängyssä).

Rakastuin häneen aikoinaan hänen rationaalisuutensa ja tietyllä tavalla ihastuttavan naiiviuden takia ja koska hän katsoo monia asioita hauskalla maailmassa hauskalla tavalla ja tuo sen ilmi omalaatuisen huumorinsa välityksellä. Hän on rehellinen, luotettava, oikeudenmukainen tyyppi, mutta SAMALLA hän on rajoittanut elämääni valtavasti.

Olen esimerkiksi vältellyt tietynlaisia sosiaalisia tilanteita (puoliso ei viihdy ja/tai käyttäytyy nolosti), vältellyt tunteista puhumista ja niiden ilmaisemista, opetellut selviämään vaikeista aiheista vain huumorin kautta (mieheni tapa)... Olen ilmeisesti oppinut tässä vuosien varrella peilaamaan hänen käytöstään ja muuttunut eräänlaiseksi "assiksi" itsekin! Tämä kaikki on tapahtunut niin pikkuhiljaa, että en ole edes ymmärtänyt kunnolla omaa käytöstäni - vaikka olen aina kärsinyt tässä suhteessa tunnepuolen vajeesta, mutta senkin olen pistänyt sen piikkiin, että minä olen liian dramaattinen, tunteikas, liikaa kaikkea... Olen esimerkiksi tyytynyt hiljalleen siihen, että minun elokuva- ja musiikkimakuni on huono ja vääränlainen, koska se poikkeaa puolison mausta.

Omaa näkökulmaani on vääristänyt myös se, että olen aikaisemmissa parisuhteissa kärsinyt samanlaisista ongelmista: ollut liian seksuaalinen, liian tunteikas, vaikka en ole mikään riitelevä draamakuningatar, vaan olen jotenkin onnistunut valitsemaan vääränlaisia partnereita. On ollut helppo uskoa, että en kelpaa kenellekään omana, aitona itsenäni ja että minun tunteillani olisi merkitystä. Ja että ainoa tapa olla suhteessa kenenkään kanssa on tukahduttaa tunnepuoli.

Nyt, kun olen tavannut ihmisen, joka onkin yhtäkkiä kiinnostunut minun tunteistani ja ajatuksistani, olen käyttäynyt usein vetäytyvästi ja itseäni vähätellen, koska juuri siihen olen vuosien varrella oppinut.

Otin asian puheeksi puolisoni kanssa ja kerroin hänelle, että vaikka hän ei tunne juuri minkäänlaisia tunteita (on kertonut monesti, ettei oikein "tunne mitään" mistään asioista), minulla on oikeus tunteisiini, hyviin ja huonoihin, enkä aio enää elää näin. Otin puheeksi myös Aspergerin mahdollisuuden, josta mies loukkaantui mutta tyytyi lopulta siihen, että hänen puolestaan minä saan olla sitä mieltä hänestä (eli ongelma on jälleen - tadaa! - minulla). Korostin paljon sitä, että rakastan häntä, arvostan häntä ja kaikkea sitä, mitä hän on tehnyt parisuhteen, kodin ym. eteen viime vuosina, kun näitä keskusteluita on käyty. Mutta pehmittelin häntä myös eron mahdollisuuteen kertomalla, että tunnetasolla tunnen edelleen vajetta ja tiedän, että tämä suhde ei tästä muuksi muutu.

Puoliso vastasi tietenkin hiljaisuudella ja kun kysyin, ymmärsikö hän mitään puheistani, niin vastaus oli että ei.