Onko kukaan muu luopunut ihan hyvästä parisuhteesta empatian, tunneilmaisun ja positiivisen huomion puutteen takia? (vuodatus)

Minä. Vaikuttaisi olevan Burger. Tilanne ei tule koskaan täydin muuttumaan mutta voit yrittää esim. selittää tunnemaailmaasi hänelle paperilla.

Voit myös yrittää käyttäytyä yhtä kylmästi kuin hän ja katsoa haittaako kumppania "peilaaminen" eli näkisikö hän paremmin oman käytöksensä. Usein AS-henkilöt kuitenkin saavat itse nauttia neurotyypillisen/ empaattisen ihmisen huomiosta ja kehuista eivätkä tunne itse mitään vajetta.

Muista että kaikissa on vikoja ja ihana ihastuskin voi olla vaikka pettäjä. Tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Vaikuttaisi olevan Burger. Tilanne ei tule koskaan täydin muuttumaan mutta voit yrittää esim. selittää tunnemaailmaasi hänelle paperilla.

Voit myös yrittää käyttäytyä yhtä kylmästi kuin hän ja katsoa haittaako kumppania "peilaaminen" eli näkisikö hän paremmin oman käytöksensä. Usein AS-henkilöt kuitenkin saavat itse nauttia neurotyypillisen/ empaattisen ihmisen huomiosta ja kehuista eivätkä tunne itse mitään vajetta.

Muista että kaikissa on vikoja ja ihana ihastuskin voi olla vaikka pettäjä. Tai sitten ei.

Tuota Aspergeria olen miettinytkin ja siitä on ollut kumppanin kanssa puhetta myös. Siksipä olen ottanutkin sen asenteen, että asiat eivät voi muuttua. En vaan tiedä, jaksanko elää tällaisessa suhteessa ikuisesti - kun täytyy antaa ja ymmärtää koko ajan toiselle, eikä saa itse juuri mitään. Loogisen kaverisuhteen kyllä. Rehellisen ja luotettavan kumppanin toki myös.

En ole hyppäämässä mihinkään sivu- tai uuteen suhteeseen nyt, juurikin mainitsemastasi syystä. Enemmän pohdin eroa nykyisestä ja yksin jatkamista.

Kiitos kommentista!

AP

Millä kriteereillä ap oikein parisuhdetta arvioit, jos mielestäsi parisuhde, josta puuttuu empatia, tunneilmaisu ja positiivinen huomio, ja seksikin on korkeintaan kelvolista, on "ihan hyvä"? Suhteesi kuulostaa asuinkumppanuudelta ihan ok tyypin kanssa, joka ei sinusta sen pahemmin välitä, mutta ei koe sinua häiriöksikään samassa asunnossa, kun sinusta jotain hyötyäkin on (ainakin enemmän kuin haittaa).

Vierailija kirjoitti:

Millä kriteereillä ap oikein parisuhdetta arvioit, jos mielestäsi parisuhde, josta puuttuu empatia, tunneilmaisu ja positiivinen huomio, ja seksikin on korkeintaan kelvolista, on "ihan hyvä"? Suhteesi kuulostaa asuinkumppanuudelta ihan ok tyypin kanssa, joka ei sinusta sen pahemmin välitä, mutta ei koe sinua häiriöksikään samassa asunnossa, kun sinusta jotain hyötyäkin on (ainakin enemmän kuin haittaa).

Erittäin hyvä kysymys ja pohdin samaa kirjoittaessani. Kyllä kumppani rakastaa minua, mutta ei näytä kiintymystään ulospäin - ei puhu, pussaa sentään. Kuten kirjoitin, minulla on kokemusta vaan tavalla tai toisella ongelmallisista suhteista joten ns. normaalia vertailukohtaa ei ole ollut. AP

Sori, mutta miten suhde, jossa toinen ei kykene kohtaamaan sinua tunnetasolla, voi olla "ihan hyvä"?

Minulle tuo on koko parisuhteen pointti. En halua lapsia, avioliittoa, yhteistä taloa tai välttämättä edes yhdessä asumista, joten jos tunneyhteys jää puuttumaan, suhteessa ei ole mitään järkeä.

M33

Vierailija kirjoitti:

Minä. Vaikuttaisi olevan Burger. Tilanne ei tule koskaan täydin muuttumaan mutta voit yrittää esim. selittää tunnemaailmaasi hänelle paperilla.

Voit myös yrittää käyttäytyä yhtä kylmästi kuin hän ja katsoa haittaako kumppania "peilaaminen" eli näkisikö hän paremmin oman käytöksensä. Usein AS-henkilöt kuitenkin saavat itse nauttia neurotyypillisen/ empaattisen ihmisen huomiosta ja kehuista eivätkä tunne itse mitään vajetta.

Muista että kaikissa on vikoja ja ihana ihastuskin voi olla vaikka pettäjä. Tai sitten ei.

Pettäjä satuttaa vain pettäessään, Asperger-puoliso jokapäiväisessä arjessa, tahtomattaan.

T. nimim. Kokemusta on

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä kriteereillä ap oikein parisuhdetta arvioit, jos mielestäsi parisuhde, josta puuttuu empatia, tunneilmaisu ja positiivinen huomio, ja seksikin on korkeintaan kelvolista, on "ihan hyvä"? Suhteesi kuulostaa asuinkumppanuudelta ihan ok tyypin kanssa, joka ei sinusta sen pahemmin välitä, mutta ei koe sinua häiriöksikään samassa asunnossa, kun sinusta jotain hyötyäkin on (ainakin enemmän kuin haittaa).

Erittäin hyvä kysymys ja pohdin samaa kirjoittaessani. Kyllä kumppani rakastaa minua, mutta ei näytä kiintymystään ulospäin - ei puhu, pussaa sentään. Kuten kirjoitin, minulla on kokemusta vaan tavalla tai toisella ongelmallisista suhteista joten ns. normaalia vertailukohtaa ei ole ollut. AP

Minulla on kokemusta vain hyvistä suhteista ja omasi ei sellaiselta vaikuta.

M33

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä kriteereillä ap oikein parisuhdetta arvioit, jos mielestäsi parisuhde, josta puuttuu empatia, tunneilmaisu ja positiivinen huomio, ja seksikin on korkeintaan kelvolista, on "ihan hyvä"? Suhteesi kuulostaa asuinkumppanuudelta ihan ok tyypin kanssa, joka ei sinusta sen pahemmin välitä, mutta ei koe sinua häiriöksikään samassa asunnossa, kun sinusta jotain hyötyäkin on (ainakin enemmän kuin haittaa).

Erittäin hyvä kysymys ja pohdin samaa kirjoittaessani. Kyllä kumppani rakastaa minua, mutta ei näytä kiintymystään ulospäin - ei puhu, pussaa sentään. Kuten kirjoitin, minulla on kokemusta vaan tavalla tai toisella ongelmallisista suhteista joten ns. normaalia vertailukohtaa ei ole ollut. AP

Minulla on kokemusta vain hyvistä suhteista ja omasi ei sellaiselta vaikuta.

M33

Kiitos suorista kommenteista! Huh. Täytyy ihan tosissaan miettiä asioita. AP

Sinä haluat parisuhteelta nykyään muuta kuin mitä tähän asti olet mieheltä halunnut/ saanut. Eroa pois vain. Maailma on pullollaan porukkaa jotka huomaavat olleensa kauankin yhdessä vääräntyyppisen ihmisen kansa, tai että tyyppi oli heille oikea 15v sitten, mutta ei enää. 

Parisuhde on siis muuten ihana? Paitsi että olet tunteinesi yksin, et saa mitään positiivista vastakaikua ja seksikin on tunteetonta? Miten se voi olla ihana, kun parisuhteen koko pointti on se, mikä omassa suhteessasi ei toteudu?

Ihmisellä on vain yksi elämä. Parempi on olla yksin yksinään kuin yksin suhteessa.

On olemassa tunne-elämältään normaalejakin miehiä. Toivottavasti löydät sellaisen.

Heh, kaverini tyttöystävä aina hehkuttaa miten kaverini on ihana, empaattinen ja osaa kehua ja lahjoa. Tietäisipä vain mitä herra lirkuttelija tekee työmatkoillaan :D

Kannattaa siis tiedostaa tämä toinenkin puoli. Empaattisuus ei muuten suoraan tarkoita sitä, että osaa toimia tunnetasolla. Voi olla hyvin empaattinen ja osaamaton (usein AS-ihmiset) tai sitten näytellä empaattista ja toimia ulkoa opitulla tavalla (kaverini)

Mulla oli lyhyt tapailu miehen kanssa joka on ihan selvästi asperger, plus että hänen veljellänsä sama "vaiva" oli ihan vammaisuuteen asti, sekä heidän äidillään.  Hän oli tottunut siihen että saa tietyntyyppistä kohtelua osakseen, koska suurin osa ihmisistä ei ole aspergereja, ja hän oli tottunut olemaan normaaliporukan keskellä. Itse hän koki saavansa myös käyttäytyä niin kuin käyttäytyikin, koska normaalit ihmiset katsovat aika paljon sormien lävitse. Häntä siis ei koskenut samat asiat kuin joustavaa lähipiiriä, vaan hänellä oli enemmän vapauksia. Lisäksi hän oli tajuttoman hyvännäköinen, ja tähän lankaan itsekin lensin hetkeksi :D

Ei tapailtu kuin pari kuukautta, mutta käytös tuli selväksi jo siinä ajassa. En olisi ikinä mennyt pitemmälle tämän tapaamani miehen kanssa, enkä suosittele jatkamaa, koska hän ei tule koskaan muuttumaan.

Tunnistan itsessäni aika paljon samaa, mitä aloittaja kertoo miehestään. Mielestäni kyllä tunnen paljonkin, mutta en osaa näyttää tai kertoa sitä toiselle mitenkään ylenpalttisesti. Minusta riittää kun asiat sanotaan kerran, ei niitä tarvi moneen kertaan höpöttää ja toistaa. Lisäksi ainakin itselläni vaivaa se, että jos jotenkin paljastaisin itseni, tunteeni ja toiveeni, toinen ei ehkä hyväksykään niitä ja pitäisi niitä tyhminä tai vääränlaisina. Eli parempi olla cool ja saada tunteettoman leima kuin uskaltaa avautua ja joutua häpeään. En varmaan ole ainoa mies, joka näin ajattelee.

Eroa vaan reippaasti. Kerran täällä vain eletään. 

Minun mielestä tuommoinen suhde ei ole hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on siis muuten ihana? Paitsi että olet tunteinesi yksin, et saa mitään positiivista vastakaikua ja seksikin on tunteetonta? Miten se voi olla ihana, kun parisuhteen koko pointti on se, mikä omassa suhteessasi ei toteudu?

Ihmisellä on vain yksi elämä. Parempi on olla yksin yksinään kuin yksin suhteessa.

On olemassa tunne-elämältään normaalejakin miehiä. Toivottavasti löydät sellaisen.

Meillä on tietynlaista kemiaa ja yhteensopivuutta. Kumppanin kanssa on tavallaan myös helppo olla juuri sen takia, että hän on millainen on. Meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia, olemme kasvaneet tiiviisti yhteen suhteen aikana. Lapsiakin on, ihania ovat, mutta kumppani on myös tietyissä asioissa surkea vanhempi empatian puutteen takia. Haluamme elämältä samanlaisia asioita noin muuten. Hän on paras ystäväni. On tässä tilanteessa hyvääkin, mutta kieltämättä aloin nyt miettiä, mitä saan suhteelta. AP

Anders kirjoitti:

Tunnistan itsessäni aika paljon samaa, mitä aloittaja kertoo miehestään. Mielestäni kyllä tunnen paljonkin, mutta en osaa näyttää tai kertoa sitä toiselle mitenkään ylenpalttisesti. Minusta riittää kun asiat sanotaan kerran, ei niitä tarvi moneen kertaan höpöttää ja toistaa. Lisäksi ainakin itselläni vaivaa se, että jos jotenkin paljastaisin itseni, tunteeni ja toiveeni, toinen ei ehkä hyväksykään niitä ja pitäisi niitä tyhminä tai vääränlaisina. Eli parempi olla cool ja saada tunteettoman leima kuin uskaltaa avautua ja joutua häpeään. En varmaan ole ainoa mies, joka näin ajattelee.

Kasva aikuiseksi. Jos suhteessa ollaan vuosikaudet, on vaan laitettava itsensä alttiiksi ja avauduttava toiselle. Onhan se riskialtista, mutta elämä on.

KIITOS muuten kaikille keskustelusta ja silmät avaavista, asiallisista kommenteista. En osannut odottaa näin ymmärtävää tai suorapuheista vastaanottoa, täällä kun nämä tällaiset ketjut (varsinkin sellaiset, joissa on vielä ihastuttu toiseen) saavat usein aivan erilaisia vastauksia. AP

Ap:n ei mielestäni kannattaisi heittää suurelta osin hyväksi kokemaansa avioliittoa hukkaan.

Onko nyt ihan varmaa että puolisolla on AS tai voisiko olla vaan tietynlainen kotikasvatus ja lapsuus tehnyt sulkeutuneeksi? Olisiko kumminkin mies kehityskelpoinen? Voisiko terapia auttaa?

Ap on kestänyt häntä jo tähän asti, joten varmaan melko pienet parannukset miehen käytöksessä olisivat hänestä tyydyttäviä.

Voisiko miehen kanssa aloittaa kirjeenvaihdon, jossa keskustella näistä asioista? Pystyykö kirjallisesti ilmaisemaan itseään?

1 täällä taas. Olen postannut kerran aivan näistä samoista ongelmista tänne, eli tunneyhteyden ja vastavuoroisen huomioinnin puutteesta, mutta silloinpa ei huudeltu minulle, että eroa, vaan että onpa ihana mies. Johtuu varmaankin siitä että mieheni on kuitenkin romanttinen, tekee ahkerasti kotitöitä, haluaa perheen, pussailee ja halailee... Mutta puhuu vain itsestään. Se on raskasta. Minulla on noiden hyvien puolten lisäksi aivan samat kipupisteet kuin ap:lla ja ne sattuvat.

Minulle juuri puheyhteys on tärkeintä. Se että minulleKIN puhutaan ja MINUSTA.

Narsistit tekevät samaa huomiottajättämistä kuin aspergerit. Mutta toki tahallaan. Mutta onko sillä väliä kun lopputulos on yhä samaa henkistä laiminlyöntiä?

Jos jollakin olisi sairaus joka pakottaa lyömään turpaan niin olisiko se parempi kuin ihminen, joka lyö tahallaan? Ei minusta ainakaan paljon, sattuu se kuitenkin.

Rakastan miestäni ja onneni on että hänellä on aika mieheksi aika feminiiniset ja jopa tunneherkät aivot. Hänen huomionsa vain kiinnittyy 90% häneen ja intresseihinsä: se on ongelma meillä. Minulla on siis pieni tsäänssi saada suhteemme toimimaan kun yhdessä käymme läpi näitä kipukohtia. Paljon hän onki n jo oppinut.