Pakko purkaa, argh mä NIIIN VIHAAN mun miestä!

Sori ap, taitaa olla se vanha tarina kyseessä: mies esitti aluksi fiksua ja huomaavaista miestä, kun koki että olet varma nakki, lopetti esityksensä. Ja nyt sulla on kotona mököttävä itsekeskeinen öykkäri, jonka kanssa ei voi kommunikoida.

Sulla on kolme vaihtoehtoa:

1) valita asiasta itsellesi, kavereillesi, netissä tai muualla

2) rupea näyttämään miehelle ettet ole varma nakki, ja katso reagoiko

3) eroa

Mun kokemuksen mukaan, mitä tahansa teet, se johtaa yleensä kohtaan 3 lopulta.

Vierailija kirjoitti:

Sori ap, taitaa olla se vanha tarina kyseessä: mies esitti aluksi fiksua ja huomaavaista miestä, kun koki että olet varma nakki, lopetti esityksensä. Ja nyt sulla on kotona mököttävä itsekeskeinen öykkäri, jonka kanssa ei voi kommunikoida.

Sulla on kolme vaihtoehtoa:

1) valita asiasta itsellesi, kavereillesi, netissä tai muualla

2) rupea näyttämään miehelle ettet ole varma nakki, ja katso reagoiko

3) eroa

Mun kokemuksen mukaan, mitä tahansa teet, se johtaa yleensä kohtaan 3 lopulta.

Taidan hypätä suoraan ykkösestä kolmoseen, ei tuo tuosta ole muuttumassa, ei hyvällä eikö pahalla ja alun hyviä aikoja on turha muistella ja elätellä toivoa niiden palaamisesta .

Helpotti ainakin purkaa tämä paska oksennus johonkin kun ei näistä jaksa läheisille valittaa.

Kiitos ja anteeksi ✌🏻

Huoh oisinpa mä huomannut noi samat ongelmat aiemmin. . Mutta luulen, että saatu nainen on monen miehen suurin ongelma. Miehet on ikuisia vauvoja ja olettaa naisen olevan heidän äiti valitettavasti. Silloin se harmittaa eniten, kun on muuten ihan hyviä puolia miehessä, mutta aikuislapsi syndrooma on oikeasti tosi raivostuttavaa. Niin ei siis tule koskaan paranemaan mies tuosta usko pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset yleensä tekevät parisuhteessa ollessaan paljon miehen eteen. Miehet eivät tee, he kokevat että ponnistelut ovat ohi kun nainen on saatu kiinni ja parisuhde alkaa. Noin niin kuin kärjistetysti.

Tässä aapeen tapauksessa kuulostaa kyllä siltä että yhteen on päätynyt kaksi ihan erilaista persoonallisuutta ja lähinnä ap yrittää saada homman toimimaan.

Juurikin noin tässä varmaan on käynyt.

Mutta ihmettelen kovasti että minkälainen ihminen edes voisi olla tuollaisen henkilön kanssa suhteessa, niinkun pidemmän päälle.

Ei minkäänlaista yhteyttä tai yhteistä tekemistä. Kaikki on vain niin lattean tylsää ja harmaata kun ollaan yhdessä. Hauskaa sitten voi pitää ilman minua. Tunnevammainen hän minusta on, eikä pelkästään erilainen persoona. Alussa natsasi kaikki todella hyvin yhteen, elämän arvot, huumorintaju, kiinnostuksen kohteet, päämäärät jne, yhtäkkiä mitään niistä ei ollut jäljellä.

Olen tuo, ketä lainasit. Itse olen aika introvertti persoona ja joskus kun on ollut seurustelukumppaneita jotka ovat tosi seurallisia, on tullut olo että tulee vaatimuksia joihin ei vain pysty vastaamaan. Tulee olo että jotain vaaditaan, vaikka sen toisen mielestä nämä eivät vaatimuksia olekaan. Nämä sitten vie kumpaakin vielä kauemmas toisesta.

Tämän takia meinasin, että ehkä olette liian erilaisia, koska minusta myös se olisi epäreilua että se seurallisempi osapuoli joutuisi kärsimään toisen epäseurallisuudesta ja/tai yrittää muuttaa itseään millään tavalla siitä johtuen.

ERO. Älä tuhlaa elämääsi vääränlaisen ihmisen kanssa, elämä on lyhyt.

Vierailija kirjoitti:

Huoh oisinpa mä huomannut noi samat ongelmat aiemmin. . Mutta luulen, että saatu nainen on monen miehen suurin ongelma. Miehet on ikuisia vauvoja ja olettaa naisen olevan heidän äiti valitettavasti. Silloin se harmittaa eniten, kun on muuten ihan hyviä puolia miehessä, mutta aikuislapsi syndrooma on oikeasti tosi raivostuttavaa. Niin ei siis tule koskaan paranemaan mies tuosta usko pois.

Onhan toki hänestäkin hyviä puolia, kuten se että on vastuullinen taloudellisesti, ahkera tekemään töitä ja pitää talon vekottimet kunnossa. On muutenkin käsistään taitava ja pidän hirveästi aktiivisista ja itsenäisistä ihmisistä ja ymmärrän hyvin vapauden tarpeen mutta hänellä se vain menee liian pitkälle, ja kun ei ole minkäänlaista kiinnostusta harrastaa yhdessä vaikka yhteisiä kiinnostuksen kohteita olisi niin en nää mitään järkeä jatkaa. Yhteinen aika on kuin jotain mykkäkoulua ja television tuijottamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset yleensä tekevät parisuhteessa ollessaan paljon miehen eteen. Miehet eivät tee, he kokevat että ponnistelut ovat ohi kun nainen on saatu kiinni ja parisuhde alkaa. Noin niin kuin kärjistetysti.

Tässä aapeen tapauksessa kuulostaa kyllä siltä että yhteen on päätynyt kaksi ihan erilaista persoonallisuutta ja lähinnä ap yrittää saada homman toimimaan.

Juurikin noin tässä varmaan on käynyt.

Mutta ihmettelen kovasti että minkälainen ihminen edes voisi olla tuollaisen henkilön kanssa suhteessa, niinkun pidemmän päälle.

Ei minkäänlaista yhteyttä tai yhteistä tekemistä. Kaikki on vain niin lattean tylsää ja harmaata kun ollaan yhdessä. Hauskaa sitten voi pitää ilman minua. Tunnevammainen hän minusta on, eikä pelkästään erilainen persoona. Alussa natsasi kaikki todella hyvin yhteen, elämän arvot, huumorintaju, kiinnostuksen kohteet, päämäärät jne, yhtäkkiä mitään niistä ei ollut jäljellä.

Olen tuo, ketä lainasit. Itse olen aika introvertti persoona ja joskus kun on ollut seurustelukumppaneita jotka ovat tosi seurallisia, on tullut olo että tulee vaatimuksia joihin ei vain pysty vastaamaan. Tulee olo että jotain vaaditaan, vaikka sen toisen mielestä nämä eivät vaatimuksia olekaan. Nämä sitten vie kumpaakin vielä kauemmas toisesta.

Tämän takia meinasin, että ehkä olette liian erilaisia, koska minusta myös se olisi epäreilua että se seurallisempi osapuoli joutuisi kärsimään toisen epäseurallisuudesta ja/tai yrittää muuttaa itseään millään tavalla siitä johtuen.

Aaa, okey, ymmärrän. Mies ei kuitenkaan ole yhtään introvertti vaan kokoajan liikenteessä ja jatkuvasti ystävien kanssa tekemisissä. Kotona ja muutenkin minun seurassa on sitten täysin sulkeutunut mököttäjä ja kärttyinen.

Paljon parempi aloitus kuin se joku aika sitten ollut ”vihaan vaimoani, vihaan niin että sattuu” -juttu missä vaimo vaan vittuili vaikka mies oli tehnyt lumitöitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Paljon parempi aloitus kuin se joku aika sitten ollut ”vihaan vaimoani, vihaan niin että sattuu” -juttu missä vaimo vaan vittuili vaikka mies oli tehnyt lumitöitäkin.

Pitäis melkein lukea kyseinen aloitus, ehkä saisi vähän toista näkökulmaa tähän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon parempi aloitus kuin se joku aika sitten ollut ”vihaan vaimoani, vihaan niin että sattuu” -juttu missä vaimo vaan vittuili vaikka mies oli tehnyt lumitöitäkin.

Pitäis melkein lukea kyseinen aloitus, ehkä saisi vähän toista näkökulmaa tähän

https://www.vauva.fi/keskustelu/3391625/vihaan-vaimoani

Meillä kävi niin että mies oli todella pinnistellyt alussa miellyttäkseen minua. Sain hänestä siten kuvat että on sosiaalinen, avoin, keskusteleva, fiksu, empaattinen, jne... Sitten kun vihdoin muutimme yhteen, hän olikin oma itsenä, itsekeskeinen, hiljainen mököttäjä, ei osannut puhua mistään. Ei halunnut tehdä kanssani mitään, ei mennä minnekään, istua vaan kotona.

Vasta yhdessä asuessa paljastui kuinka erilaisia arvomme ovat. Seurusteluaikana mies oli myötäillyt mun arvoja ja tehnyt kompromissejä takiani. Sitten kun mentiin naimisiin, hän oletti ettei enää tarvitse. Olin vain huonekalu, tarpeellinen esine, mutten muuta.

Yritin sinnikkäästi keskustella ja parantaa tilannetta, muttei siitä mitään tullut. Kun tajusin että seurusteluaikojen mies oli vain hänen shownsa, jossa oli esittänyt mun ihannemiestä, oli peli pelattu. Tajusin etteivät todelliset persoonamme ja arvomme tule koskaan kohtaamaan. Sekin loukkasi, että olin ollut itse alusta saakka aito, oma itseni. näyttänyt myös huonot puoleni - mies oli vaan vetänyt roolia.

JSS

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi niin että mies oli todella pinnistellyt alussa miellyttäkseen minua. Sain hänestä siten kuvat että on sosiaalinen, avoin, keskusteleva, fiksu, empaattinen, jne... Sitten kun vihdoin muutimme yhteen, hän olikin oma itsenä, itsekeskeinen, hiljainen mököttäjä, ei osannut puhua mistään. Ei halunnut tehdä kanssani mitään, ei mennä minnekään, istua vaan kotona.

Vasta yhdessä asuessa paljastui kuinka erilaisia arvomme ovat. Seurusteluaikana mies oli myötäillyt mun arvoja ja tehnyt kompromissejä takiani. Sitten kun mentiin naimisiin, hän oletti ettei enää tarvitse. Olin vain huonekalu, tarpeellinen esine, mutten muuta.

Yritin sinnikkäästi keskustella ja parantaa tilannetta, muttei siitä mitään tullut. Kun tajusin että seurusteluaikojen mies oli vain hänen shownsa, jossa oli esittänyt mun ihannemiestä, oli peli pelattu. Tajusin etteivät todelliset persoonamme ja arvomme tule koskaan kohtaamaan. Sekin loukkasi, että olin ollut itse alusta saakka aito, oma itseni. näyttänyt myös huonot puoleni - mies oli vaan vetänyt roolia.

Erositko?

Mulla vaan kumpuaa kaikkea vihaa ja vanhaa kaunaa ja raivostuttaa kaikki ne pettymykset ja surua aiheuttaneet tapahtumat kun sinisilmäisenä idioottina olen odottanut jotain ja joka v**** kerta pettymys on ollut suuri ja kirvellyt pahoin. Oon niin vihainen itselle tästä kaikesta, miksi taas 🤦‍♀️

Vierailija kirjoitti:

No pakko kyllä sanoa että jos tämä on teidän mielestä provo niin mun elämän tragikoomisuus kertaantu just monella.

Joo, ero on totta helkkarissa ainoa oikea vaihtoehto, mutta vituttaahan tää silti ihan armottomasti eikä voi edes syyttää ketään muuta kun itseä

2 vuotta on onneksi lyhyt aika - moni tajuaa saman vasta oltuaan kynnysmattona 20 vuotta!

Minä lähtisin. Samantien.

Arvostan itseäni sen verran etten tuhlaa ainoaa elämääni ihmiseen jolta ei saa mitään muuta kuin skeidaa niskaan. Elämässä/parisuhteissa on hankalia tilanteita ja joutuu tekemään kompromisseja mutta jos se on aina yksipuolista ei tilanne muutu ikinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No pakko kyllä sanoa että jos tämä on teidän mielestä provo niin mun elämän tragikoomisuus kertaantu just monella.

Joo, ero on totta helkkarissa ainoa oikea vaihtoehto, mutta vituttaahan tää silti ihan armottomasti eikä voi edes syyttää ketään muuta kun itseä

2 vuotta on onneksi lyhyt aika - moni tajuaa saman vasta oltuaan kynnysmattona 20 vuotta!

Minä lähtisin. Samantien.

Arvostan itseäni sen verran etten tuhlaa ainoaa elämääni ihmiseen jolta ei saa mitään muuta kuin skeidaa niskaan. Elämässä/parisuhteissa on hankalia tilanteita ja joutuu tekemään kompromisseja mutta jos se on aina yksipuolista ei tilanne muutu ikinä. 

No olet kyllä oikeassa, mutta kynnysmattona olen ollut jo ainakin 15 vuotta, miehet vain on vaihtunut.. Olisi ehkä parasta olla hetki yksin.

Ajattelin ottaa nyt häneen etäisyyttä ja lopettaa sen hyysäämisen. Jos sitten keväällä saisi loppullisen eron hoidettua. Vielä ei voi lasten koulun yms takia.

Älkää vahingossakaan katsoko ikinä peiliin kun "kaikki miehet/naiset on (insert solvaus)".

Ihmettelen suuresti sitä, että osa ihmisistä ei kykene ottamaan minkäänlaista vastuuta omasta elämästään ja onnellisuudestaan, vaan vika on aina jossain muualla.

Pitäiskö katsoa peiliin, jos mies ei ole kiinnostunut yhteisistä tekemisistä?

Se että saarnaat kuinka vihaat miestä ja tilannetta, lietsoo vaan entistä suurempia ongelmia.

Mä olen itse tilanteessa jossa vaimo suuttuu jokaisesta asiasta verisesti. On valmiiksi loukkaantunut, ja tulkitsee asioita aivan päättömästi.

On hyvin raskasta kun aina tulee sanomista. vaikka aamulla olisin maailman ihanin mies, saatan klo 10 olla epäluotettava itsekeskeinen paska. Vaikka emme olisi edes nähneet siinä välissä.