Lue keskustelun säännöt.
Avautumista miehestä joka ei kai voi olla ihan terve?
05.03.2019 |
Mikähän tällaista miestä "vaivaa"? Terve ei voi olla, eihän? Olen jo itse niin sekaisin etten tiedä mitä ajatella. Tilanne jatkunut vuosia.
Olisi pitänyt älytä juosta jo suhteen alkuvaiheessa... Olin opiskelemassa toisella paikkakunnalla, mies oli puhelimessa niin mielin kielin normaali. Kun ajoin reilun 500km matkan kotiin innoissani siitä että kohta näen hänet, niin vastassa olikin raivoissaan oleva mies! Olin todellakin äimistynyt, hän mm. syytti minua siitä että olen pettänyt häntä opiskelukaverini kanssa (nainen kuten minäkin, enkä todellakaan ollut) sun muuta. En vaan voinut käsittää. Päästiin kuitenkin tilanteen yli ja asia unohtui (tosin on vielä vuosienkin jälkeen tuonut riidoissa asian esille).
Miehen itsetunto on äärimmäisen huono, on todella epävarma itsestään. Hänellä ei ole ammattia, opiskelut on aina jääneet kesken. Kuntouttavassa työtoiminnassa on ollut ainakin viimeiset 6 vuotta, aina on joku selitys miksei voi hakea esim. kouluun.
Mies ei koskaan sano mitään positiivista muista, jos hakemalla haen jotain positiivista vaikka kun tulen kampaajalta, sanon vaikka etten tiedä tuliko hiuksista hyvät on miehen vastaus korkeintaan ettei nuo rumat ole :rolleyes:
Kun olen valmistunut koulusta en ole saanut onnitteluita. Hän ei vaan osaa olla onnellinen muiden puolesta. Päinvastoin, jos jollain menee hyvin alkaa hän heti tuomaan omaa "kurjuuttaan" esille, useimmiten valittaa miten ei pysty hankkimaan sitä tätä tuota kun ei ole rahaa.
Kun sain vakituisen työpaikan, en saanut onnitteluita. Vastaus oli tyyliin aha kun kerroin iloisena asiasta. KOSKAAN hän ei kysy miten on päivä mennyt tai muuta, elelee ikäänkuin omassa kuplassaan, keskittyen aina vimmaisesti yhteen asiaan kerrallaan. Aina on siis joku asia ylitse muiden jota sitten pohditaan ja plärätään netistä 24/7 ja kaikki menee aina överiksi.
Keskustella mies ei osaa. Alkaa heti syyttelemään muita tai raivostuu, raivostuessaan tulee sellaista kielenkäyttöä jopa lasten edessä että ei mitään järkeä (kirosanoja, lehmäksi ja ties miksi haukkumista yms). Koskaan ei pyydä anteeksi eikä tajua miten pahasti sanoi, toteaa vaan että mitäs taas ärsytit ja provosoit.
Kerran "viihteellä" ollessaan mies olikin mennyt eksänsä luo yöksi, ajattelin että olisi todella häntä koipien välissä anellen armoa kun palasi kotiin. Mitä vielä, hän kehtasi minun ja kaverini edessä kyseenalaistaa että mistä hän voi tietää mitä minä olen puuhannut ja ketä meillä on yöpynyt! Olin aivan ällistyksissäni taas.
Ainiin, yksi kummallinen piirre tulee vielä mieleen. Hänen on todella vaikea katsoa ketään silmiin. Puhuessaan muille hän saattaa katsella ihan toisaalle, tilanne on jotenkin kiusaannuttava muille.
Pitkä selostus mutta pakko jonnekin tätä kamaluutta purkaa :(
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi sinun oma "diagnoosisi". Mikä saa sinut olemaan tuollaisen ihmisen kanssa? Miksi ajattelet, että jos saat hänelle jonkin diagnoosin niin suhteenne muuttuu paremmaksi? Etkö mielestäsi ansaitse parempaa elämänkumppania? Pelkäätkö yksin jäämistä?
Ymmärrät kai, että olet tilanteessa ihan vapaaehtoisesti, ja siksi on aika mahdotonta tuntea myötätuntoa ja ymmärrystä sinua kohtaan? Ainoa tunne on ihmetys. Olet vapaa, aikuinen (?), länsimainen nainen, joka voisi koska tahansa ottaa ja lähteä, mutta valitset jäädä huonosti kohdelluksi.
Ei minua liikuta, mikä puolisoasi vaivaa. Eikä hän tule hakemaan apua omiin käytösongelmiinsa niin kauan kuin on sinun kaltaisiasi naisia, jotka rakastavat ja hoivaavat ja antavat seksiä ja hellyyttä, vaikka heitä kohtelisi kuinka huonosti.
Kysytäänpä mieheltäsi miten se tämä asia menee, miehen kanta sanomisiisi voi olla tyystin erilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kliseinen asia kuin lapset, valitettavasti. Meillä on käynyt perheterapeutti ja olen saanut lasusta tukea (erityislapsi) ja perhetyöntekijä aikoinaan miehelle (minun lisäkseni) suositteli juttelemassa käyntiä. Hän suositteli noiden parin käynnin jälkeen ehdottomasti miehen jatkavan käyntejä, mutta eipä tuota valitettavasti kiinnosta.
Sovimme että asumme lasten takia yhdessä, ainoa ehto oli että hän "osaisi käyttäytyä" eli ei raivareita sun muita lasten nähden. Nyt se ei kuitenkaan toteudu joten ainoa vaihtoehto on muuttaa erillemme. Minun vuorotyö vaan hankaloittaa asiaa, mutta en anna sen enää estää.
"Yksi kummallinen piirre" tulee sinusta mieleen. Arvaatko? Kaikki muut varmaan kyllä.
Enkä mä todellakaan rakasta miestäni, en ole rakastanut enää vuosiin. Emme edes nuku samassa huoneessa joten en todellakaan hoivaa, paijaa ja anna seksiä.
Aikuisvauvalta hän todellakin tuntuu, olen sen joskus sanonutkin että kuin yksi lapsi lisää josta huolehtia. Hän jaksaa aina sanoa että kuvittelen elämän olevan muuta kuin on, ettei se ole kenenkään kanssa "kauniita ja rohkeita" ja jos löydän uuden miehen niin hän ei mua kauaa katsele.
Välttelevä persoonallisuushäiriö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Yksi kummallinen piirre" tulee sinusta mieleen. Arvaatko? Kaikki muut varmaan kyllä.
No ilmeisesti et, eikä jokunen muukaan. No: Miksi vielä katselet tuota?
Mieshän on oikea löytö, pidä ihmeessä kiinni tästä unelmavävystä. Tosiaan pari skidiä, niin mies varmasti muuttuu ja onni on täydellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, tässäkin kyllä täsmää jokainen kohta: http://www.terveyskirjasto.fi/terveysportti/icd10.nimike?p_koodi=F60.6&…
Mua ei mikään muu ärsytä niin paljoa kuin että ei pysty/kykene/osaa keskustella asioista. Voi kun ottaisi itseään niskasta kiinni ja alkaisi hoitaa itseään. Ilmeisesti näihin liittyy joku torjunta ettei vaan ymmärrä.
Jotenkin ne epäluuloisuudetkin on tosiaan ihan järjettömiä, ne oikein räjähtää käsistä kun hän alkaa niistä jauhamaan. Töissä sentäs tunnen vielä olevani suht koht normaali ihminen, nautin kun saan nauraa, vitsailla ja jutella muiden ihmisten kanssa.
Alusta asti miehelle on muuten niinkin yksinkertainen asia ollut vaikea kun sanoa esim. moi kun joku tulee, saati kun joku tai hän lähtee. Ei sano mitään. Alussa teki sitä jopa lasten kanssa, lapset kummasteli missä isi on kun olikin lähtenyt jo sanaa sanomatta. Nykyään sanoo lapsille heipat kun perhetyöntekijäkin siitä ojensi. Äitinsä on aivan samanlainen, ei osaa sanoa mitään kun lähtee.
Jestas, täsmää aivan täydellisesti!
Hän aina puhuu miten hänen asiat ei kuulu muille, sen vuoksi ei koskaan kenenkään kanssa juttele mitenkään syvällisemmin. Suuttuu myöskin siitä jos minä juttelen meidän elämästämme, tai ihan vaan itsestäni vaikkapa vanhempiani kanssa, se on hänen mielestään "mainostamista" eikä vaan voi ymmärtää että jutteleminen muiden kanssa on normaalia ja voi helpottaa jonkun toisen oloa. Kaikki pitäisi vaan pitää sisällä.
Hän kävi joskus pari kertaa psykologin luona, ei omasta aloitteestaan vaan koska sitä hälle suositeltiin. Käynnit kestivät aina korkeintaan vartin verran, ei kuulemma ikinä oikein voinut keskittyä juttelemaan vakavammin kun oli aina joku juttu meneillään (muutto, tupakoinnin lopetus tms) joka vei ajatukset.
Lapsena hälle on diagnosoitu MBD. Kuuli sen aikuisiällä vasta mutta ei ole sitäkään juuri ajatellut, kokee senkin mollaamisena/haukkumisena jos edes yrittää ottaa asiaa puheeksi.
Tavaroiden järjestyksessä oleminen on hälle henki ja elämä. Puunaa elektroniikkalaitteitaan suurinpiirtein silkkihansikkain, esim. kaukosäätimeen ei saa edes lapset koskea ettei likaannu/mene rikki... Jos tavarassa on olematon hiusnaarmu pitää se vaihtaa koska häiritsee.
- ap