Lue keskustelun säännöt.
Miksi vastoinkäymiset eivät tee kaikista suvaitsevampia ja avarakatseisempia?
26.02.2013 |
Minulla oli joskus "ystävä", joka suhtautui uskomattoman ahdasmielisesti ja typerästi esim. muiden sairauksiin. Tyyli oli, että jos samaa vaivaa ei ole ollut itsellä tai kavereilla, sitä ei voi olla olemassa, ja sairaudet ovat kantajiensa korvien välissä.
Tälle ihmiselle tuli sitten ihan omia vastoinkäymisiä, itse aiheutettuja tosin, mutta silti. Ajattelin että nyt se varmaan ymmärtää maailmaa laajemmin ja on avarakatseisempi ja suvaitsevampi. Mutta ei. Nyt meininki on se, että hänen vastoinkäymisiään pitää muiden ymmärtää ja suvaita (tai saa itkupotkuraivarin)mutta muiden ihmisten asioihin suhtautuminen on entisellään.
Mitä tämä pohjimmiltaan on? Miksi joku ei viisastu elämänkokemuksesta? Olen itse alkanut nähdä tämän ilmiön selityksenä hyvin suuren heikkouden: tällainen ihminen on kenties niin fundamentaalisen heikko, että haluaa toisten kantavan häntä. Kun hänellä on vaikeaa, hän tarvitsee muiden hyväksynnän, mutta missään oloissa hänellä ei ole antaa samaa muille. Muiden on oltava vahvoja koko ajan, mutta hänellä ainoana on oltava lupa olla joskus heikko. En tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan.
Kommentit (4)
Jotkut katkeroituvat, muuttuvat kateellisiksi ja kostonhimmoisiksi.
Toiset taas ovat hyviä ihmisiä ja heitä kärsimykset jalostavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne vastoinkäymiset muuta ihmisen perusluonnetta, jos hän on luonteeltaan sellainen, ettei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä.
Mutta toki jokainen tulee hieman avarakatsesemmaksi siitä yksittäisestä vastoinkäymisestä, joka omalle kohdalle osui. Mutta ei se tarkoita, että edelleenkään ymmärtäisi mistään muusta yhtään sen enempää kuin ennenkään.
En usko sinsänsä, että puhdas kärsimys tekee mitään jaloa, tai ylevöitä ketään ihmistä. Todellinen kärsimys on vittumaista ja pelottavaa. Myös läheiset kärsivät tällöin.
Elämän vastoinkäymiset sen sijaan voivat kypsyttää ihmisenä. Ihminen voi valita katkeroituuko, muuttuuko kateelliseksi, tällöin ihminen ei ole suostunut näkemään/ymmärtämään, että kaikilla ihmisillä on enempi tai vähempi vastoinkäymisiä jossakin vaiheessa elämäänsä. Vaikka ystävälläsi menisi ihan helvetin hyvin nyt, niin tilanne voi muuttua milloin tahansa. Täydellinen avioliitto voikin kaatua toisen puolison äkkirakastumiseen kolmanteen osapuoleen kaikkien onnellisten vuosien jälkeen, rikas ja menestynyt sairastuukin kuolemanvakavasti tai oma lapsi kuolee jne.
Ei kannata kanavoida myöskään omia elämänpettymyksiään toisten kannettavaksi. Älä kaada työkavereidesi niskaan omaa pahaaoloa. Ota vastuu omista tunteista ja käytöksestä.
Ne harvat ihmiset, jotka eivät juuri ole kokeneet suuria vastoinkäymisiä elämässään, usein muuttuvat ajanmittaan aika itsekeskeisiksi. Tämän olen huomannut. Monet ns. kermaperselapset ovat aika minäminä keskeisiä. Vaikkakin olisivat muuten ihan kivoja, ystävällisiä, niin varsinkin yksilapsisessa, hemmotellussa perheessä kasvanut tyttölapsi on usein aika itsekeskeinen, poikalapsi taas ylemmyydentuntoinen.
Nämä tällaiset ovat vain tehtyjä huomioita.
Usein tosiaan sanotaan, että sairaudesta parantuminen avaa silmiä tms, mutta ei se ainakaan mun kohdalla ole toiminut. En ole muuttunut juurikaan, eli kärsimys ei jalostanut minua. Miksi? En tosiaan tiedä.