Miehen ja mun älykkyydessä on liian suuri ero

No mieshän pitää viedä tutkimuksiin, jos hän vaikuttaa dementikolta ja tilanne on pahentunut 10 vuodessa. Onko miehen suvussa varhaisia muistisairauksia, esim. alzheimerin tautia?

Hankkiudu eroon hänestä. Tai sitten voisit hankkia älyllistä seuraa ihan muualta ja pitää miestä kodin kivana lemmikkinä, joka tuo rahaa ja hoitaa lapset.

Mies kävi juuri painostukseni takia verikokeissa ja kaikki kunnossa. Mies sanoo, että töissä ankeaa ja kaikki ankeaa ja ei jaksa paljon ajatella eikä kiinnosta. Hän oli jo ala-asteella tasaisen huono koulussa, matikasta sanoi että kun ei vaan tajunnut. Eikä ole koskaan paljon tulevaisuuttaan pohtinut, "kuhan vaan päivä kerrallaan", ja ammattikoulun kävi. Näkemykseni on, että miehen älykkyys on suht alhainen, ei ole saanut erityisen kannustavaa kotikasvatusta eikä sittemmin kehittänyt itseään. Sillä nyt tuon ikäisenä tuollainen.

Teillä tuntuu olevan paljon vakavampiakin ongelmia kuin mahdollinen älykkyyseronne. Esimerkiksi se ettei teillä ole eikä ole koskaan ollutkaan intohimoa, koet olevasi kuin miehesi äiti, miehen asenteet on mustavalkoisia. Kuulostaa vähän ettei teillä ole oikein mitään yhteistä, miksi olisitte yhdessä. Ei kai kukaan nyt nykyaikana toivottavasti tyydy vaan siihen että on yhdessä vaan "ehjän perheen" takia ja koska mies on ihan herttainen ja kiltti, vaikkei millään tasolla itseä nappaa? 

Itse kuvauksesta epäilen kyllä että onkohan se mies sittenkään niin "tyhmä", vai onko tuossa nyt käynty niin että ap on temperamentiltaan paljon nopeampi ja jotenkin dominoivampi, ja tulkitsee sen ettei mies ymmärrä tai reagoi hänen nopeudellaan tyhmyydeksi ati jopa dementiaksi. Ja mies taas vetäytyy aliarvostavan kohtelun takia yhä enemmän siihen ettei huvita mitään oikein puhuakaan älyllistä.

Heh, näistä aloituksista jo otsikosta arvaa, ettei ikinä kukaan ole itkemässä omaa tyhmyyttään vaan aina miehen. :)

Jos meillä ei olisi lapsia, aivan ehdottomasti tiemme olisivat jo erkaantuneet. Kumpikin meistä ansaitsisi mielestäni sen.. Mutta nyt, minusta tuntuu että ei ole riittävän painavia syitä erota, kun lapsille niin iso asia että ehjä perhe ja kuitenkin hyvä isä heille. Tahtoisin todellakin jonkun sielunkumppanimiehen, mutta eihän sellaista ehkä muutenkaan löytyisi...

Haloo, ei se muistisairaus verikokeissa näy. Miehelle pitää tehdä minimental-testi ja miettiä jatkotutkimuksia sen jälkeen. Onko mies ryypännyt? Sehän aikaansaa harventumia aivoihin ja ihmisestä tulee hitaanlainen.

Vitonen kirjoitti hyvin. Näinkin lyhyen kuvailun perusteella tuli mieleen, että mies ei ole enää kiinnostunut itseään ylivertaisena pitävän vaimon persoonasta. Rakkaus ja puolison kunnioitus on kadonnut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. ähtäväksi jä kumpi päättää ensin erota. Eihän teillä ole mitään yhteistäkään.

[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 09:38"]

Mies kävi juuri painostukseni takia verikokeissa ja kaikki kunnossa. Mies sanoo, että töissä ankeaa ja kaikki ankeaa ja ei jaksa paljon ajatella eikä kiinnosta. Hän oli jo ala-asteella tasaisen huono koulussa, matikasta sanoi että kun ei vaan tajunnut. Eikä ole koskaan paljon tulevaisuuttaan pohtinut, "kuhan vaan päivä kerrallaan", ja ammattikoulun kävi. Näkemykseni on, että miehen älykkyys on suht alhainen, ei ole saanut erityisen kannustavaa kotikasvatusta eikä sittemmin kehittänyt itseään. Sillä nyt tuon ikäisenä tuollainen.

Mihin muka rakastuit, jos on aina ollut surkea kaikessa? Mitkä verikokeet? MIkä on kunnossa? Tämä on trolli.

[/quote]

Tämä ei ole trolli.

Rakastuimme yhteisen harrastuksen kautta, mies oli innokas harrastaja ja huomasimme viihtyvämme yhdessä sen parissa. Itse olin hieman välivaiheessa, opiskellut korkeakoulussa ja elämä tuntui tyhjältä, mies jollakin tavalla "simppeliydellään" (positiivisessa mielessä) tuntui helpolta ja turvalliselta. Erosimmekin tavallaan monta kertaa ja aina päädyimme yhteen. Sitten aloinkin odottaa ensimmäistä lastamme ja muutimme vasta silloin yhteen. Minä sanoin, että mentävä myös naimisiin, en halua lasta avoliittoon ja miehelle oli aivan sama sekin. Oikeastaan kaikki isommat päätökset olen tehnyt minä alusta lähtien. Kyllä, meillä on tosi epäsuhtaa tämäkin, minä päätän ja dominoin.. Lasten kanssa olen alusta lähtien vaatinut miestä osallistumaan ja jättänyt heitä keskenään, mutta mies jättää herkästi asiat mun hoidettavaksi eikä esim edelleenkään tiedä miten kipeitä lapsia hoidetaan. Unohtelee jatkuvasti kaikkea, mutta onneksi lapset ovat oppineet näin hyvin omatoimisiksi..Meillä ei ole oikein mitään muuta yhteistä kuin lapset. Kun he iltaisin nukahtavat, minä luen ja mies katsoo telkkaria, emme edes paljoa juttele:/

Tuo on totta, että temperamenttieromme on huomattava. Olen nopea ja "terävä", mies hidas ja jähmeä ja varmasti se lisää minun ajatustani siitä, että mies on tyhmä.

Hyi hitto. En voi ymmärtää, miksi annat miehen jähmettää itsesi tollaseen liittoon? "Pysymme yhdessä lasten takia" on suurin vale, minkä voi itselleen uskotella. Yleensä huonossa liitossa pysytään, koska ei uskalleta erota. Mitä oikein pelkäät? 

Mä niin rakastan Anssi Kelaa ja hänen biisiään Levoton tyttö. Sopii tähän yhteyteen, kuin nenä päähän!

Mä mietin, että katsotaan tilannetta kun lapset ovat vaikka koululaisia. Mutta pienille lapsille on ehdottomasti parempi, että minä nyt vaan kestän ja he saavat elää tässä ehjässä perheessä. Millaista lapsille olisi, jos olisivat vaikka viikon isän luona keskenään, mitä jos he sairastuvat? Mieshän ei esim. yöllä välitä kipeästä lapsesta yhtään, ja meidän lapset herkästi 40 asteen kuumeessa ja todellakin pitää huolehtia myös öisin. Mies sanoo, että onhan noita malarian kourissakin lapsia pitkiä aikoja, ei ne muuten terveet lapset yön aikana kuukahda.. Ja tavallaan myös mietin, jos tilanne olisi muutenkin helpottanut, vaikka mies saanut itsestään irti uuden työn etsimisen ja se olisi motivoivampi, mies myös olisi näin virkeämpi ja pirteämpi? Ja kun lapset isompia ja helpompia, jos isäkin olisi vähän skarpimpi.. ajattelen vaan, että annan nyt ajan mennä.. vaikka silti, kyllähän mä tätä pohdin ihan joka päivä.

Mieti millaista pinnistelyä elämäsi olisi itseäsi älykkäämmän miehen kanssa. Tai edes yhtä älykkään. Olet tottunut dominoimaan joten tuossa iässä olisi todella stressaavaa joutua itse siihen epävarman törpön rooliin, jonka älykäs mies todennäköisesti sinulle antaisi. Samalla tasolla operoivienkin ihmisten kesken tulee ihan turhaa skismaa ja nakittelua jos luonteet ovat sellaisia, että eroja tehdään oman ja toisen älyllisten suoritusten välille.

Sitä paitsi jos ihmeen kaupalla koskaan löytäisit ihannemiehesi, eli älykkään ihmisen, joka hoitaisi sinun hommasi vasemmalla kädellä, tekisi asiantuntijatyötä ja kyllästyisi kahdessa minuutissa sinun horinoihisi päivän tapahtumista, olisit todennäköisesti valmis vaihtamaan takaisin nykyiseen spanieliisi melko nopeasti.

Onhan tuo nyt noloa, että et ole ylivertaisilla ominaisuuksillasi parempaa miestä saanut napattua. Ehkä et olekaan kovin ihmeellinen.

Mua ärsyttää nykyinen tilanne, että joudun ottamaan vastuuta tai muuten mikään asia ei tapahdu perheessämme. Kun jätän asioita miehelle, hän unohtaa hoitaa tai paperijutuissa jättää tekemättä ja kysyy minulta, että auta nyt, tule selittämään miten tämä tehdään. Kyllä minä haluaisin miehen, joka osaisi tehdä asiat ihan ilman mua! Tai että ottaisi vastuuta lasten asioista, eikä minun vastuullani. En todellakaan nauti dominoinnista, vaan kyllästyttää tilanne.  

Mua ärsyttää nykyinen tilanne, että joudun ottamaan vastuuta tai muuten mikään asia ei tapahdu perheessämme. Kun jätän asioita miehelle, hän unohtaa hoitaa tai paperijutuissa jättää tekemättä ja kysyy minulta, että auta nyt, tule selittämään miten tämä tehdään. Kyllä minä haluaisin miehen, joka osaisi tehdä asiat ihan ilman mua! Tai että ottaisi vastuuta lasten asioista, eikä minun vastuullani. Jos sanon miehelle että huolehdti sä toi juttu, niin mies suuttuu että "no olkoo sitte tekemättä".  En todellakaan nauti dominoinnista, vaan kyllästyttää tilanne.  

[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 09:31"]

Aloitus, joka kerää varmaan hirveän määrän lokaa niskaan, mutta jonnekin mä tän haluan purkaa. Ja ei, en kuvittele itseäni miksikään älyköksi. Mutta meillä on miehen kanssa liian iso ero älykkyydessä, ja se turhauttaa minua päivittäin. Mies on täysin epälooginen, hidas, ei ymmärrä kunnolla tekstejä ja puheita joutuu selittelemään. On hirveän mustavalkoinen kaikessa. Mä en osaa arvostaa häntä, kun eromme on liian suuri ja tuntuu, että olen kuin äiti hänellekin..Intohimoa meillä ei ole ollut oikeastaan koskaan, ei puolin ei toisin. Rakastuminen jollakin tasolla oli kyllä, ja tykästyminen. Mies on herttainen ja kiltti, ja siinä mielessä arvostan häntä - esim on lempeä rakastava isä lapsillemme. Sehän on jo todella paljon. Mutta tietysti vaativammat lapsiin liittyvät asiat minä joudun hoitamaan. Minä joudun jatkuvasti neuvomaan, ohjaamaan, hoputtamaan miestä. Muistuttelemaan asioisa. Hänen kouluttamattomuutensa alkaa näkyä ajan myötä enemmän, miehen ajatuksenjuoksu on huomattavasti hitaampaa nyt 40v:nä kuin oli tavatessamme 10 vuotta sitten. Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaisen tulisi kehittää itseään. Mies käy tehdastöissä ja lukee autolehtiä, uutisia onneksi seuraa, mutta huolestuttaa että hän on dementikko jo 50v:nä... Miten mun tulisi elää ja ajatella tässä suhteessa? Arvostan ehjää perhettä, ja tosiaan hän on rakas isä lapsille. Mutta tämä puolisojen välinen tilanne, ei hyvä.. Kateellinen niille, joilla on "tasaveroinen" puoliso :-//

[/quote]

Pelkäätkö olla yksin?  Saatko itse jotain iloa siitä, että saat olla miehesi äiti, pönkittääkö se egoasi? Itse uskon tasa-arvoiseen parisuhteeseen. Suhteesi kuulostaa rasittavalta. Eikö olisi parempi olla yksin? Se toki vaatii rohkeutta, kuten kaikki muutokset! Mutta ihmisessä on yllättävän paljon voimavaroja selviytymiseen! Nainen pärjää yksinkin. Yhteiskunta on muuttunut. Nainen ei ole riippuvainen miehestä elättäjänä. Millaisen kuvan annat lapsillesi äitinä ja naisena, jos olet "miehen kanssa jolle puheita joutuu selittelemään ym." Äiti teresakaan ei välttämättä alkaisi tuollaiseen. :) Toivottavasti löydät tiesi ja pääset pois tuollaisesta suhteesta.

Ennen tätä miestäni, seurustelin yliopistolla tutkijana työskentelevän miehen kanssa. Olen hänen kanssaan yhäkin ystävä. Toinen oli korkeakouluopiskelija, jonka kanssa oli todella intohimoa. Me erosimme, koska hän lähti kesätöihin pohjoiseen josta olikin kotoisin, ja sanoi että haluaa sinne myös tulevaisuudessa töihin. Tässä vaiheessa minulla oli koko ajan ajatus, että minä tahdon pk-seudulle. Harmi, nyt jos saisin tuon ajan takaisin, lähtisin ehdottomasti mieluummin tuon miehen matkaan pohjoiseen. Tämä mies oli myös jämäkkäluonteinen, jouduimme tekemään kompromisseja puolin ja toisin, ja sellaista suhdetta arvostan huomattavasti enemmän kuin tätä nykyistä menoa.

Nyt en pelkäisi olla yksin, jos minulla ei olisi näitä lapsia. Mutta en tosiaan tahtoisi rikkoa heiltä perhettä. Muuten monesti ajattelen, että mieluummin olisin lasten kanssa kokonaan yksin kuin pitäisin tuota riippakiveä joka ärsyttää minua suunnattomasti. Tuolloin kun kohtasimme, varmasti olin epävarma ja elämä hakusessa ja tämä mies toi jonkinlaista turvallisuutta. Vaikka toisaalta kun ajattelen, hän kaikessa epävarmuudessaan on todella ei niin turvallinen.